Eli kuten tuolta toisesta ketjusta moni on varmasti lukenutkin, niin oma äitini sairastaa skitsofreniaa ja täten hänellä on ollut psykoosi myös.
Nyt kuitenkin olen alkanut miettimään paljon tuota psykoosia. Eli olen jo pitkään pelännyt psykoosin ja varsinkin skitsofreniaan sairastumista. Tuota pelkoa on esiintynyt nyt kokonaisuudessaan jo 5:sen vuotta, mutta tuo pelko kestää yleensä vain sen muutaman päivän putkeen. Sitten vaikka muutaman kuukauden päästä alkaa tuollainen jakso, että ajattelee oikeasti noita asioita.
On monia juttuja, jotka oikeasti vain laukaisevat nuo pelot. Esim. tänään luettuani uusimmasta HS:n kuukausiliitteestä tuon Tapani Koivuniemen jutun, alkoi taas ahdistamaan. Eräs henkilö tuosta raamattupiiristä oli joutunut psykoosiin. Ja tiedän, tuo onkin ihan eri juttu kuin mikä omalla kohdallani on ollut, mutta erittäin vahvaa manipulointia olen kokenut lapsuudessa.
Kaikki perinnälliset syyt, yms. ahdistavat. Tai siis silloin kun joku laukaisee sen. Pitkiä aikoja, milloin tällaisia juttuja en edes tiedosta, mutta silloin kun joku asia muistuttaa niistä, onkin tilanne eri.
Muutenkin tällä hetkellä itsellä on kausia, milloin kaikenlaiset aikuisuuteen liittyvät asiat ahdistavat toden teolla. Sitten kun homma taas sujuu, niin elämä onkin erittäin mukavaa. Mutta nyt kun vain on huomannut noita puuttellisia juttuja ja oikeasti haluaa aikuistua ja muuttua, niin ahdistus on usein erittäin kovaa. Kun tällaisia juttuja ei mieti, niin itselläni on ainakin erittäin mukavaa.
Muutenkin suhtaudun asioihin aina erittäin rankasti. Esim. punttisalitreenissäkin on välillä ongelmia, treeni ei suju, voimaa ei tulekkaan niin paljoa kuin yrittää, niin reagoin siihen täysin neuroosin lailla. Ja se alkaa hallitsemaan elämää.
Itse olen alkanut enemmän ja enemmän pelkäämään noita psykooseja, skitsofrenioita sun muuta. Itse ainakin jotenkin arvotan eri vammoja, sairauksia, jne. vaikka tietenkään niin ei saisi tehdä. Kun on esim. kiinnostunut rauhanturvatehtävistä, niin suhtautuminen esim. vakavaankin loukkaantumiseen on eri kuin sairastuminen psykoosiinkaan. Vaikka siitä parantuisi, olisi se itselle pahimpia tilanteita mitä voi olla. Loukkaantuminen Afganistanissa ei ainakaan omassa teoriassani olisi mitään siihen verrattuna. Kun kuitenkin rauhanturvatehtävistä olen kiinnostunut, en mielenterveyden ongelmista.
Ja mikä itselläni on, on kova häpeä näistä asioista. Sen takia en halua mennä edes terapeutille. Siis tässä tilanteessa. Mutta jos esim. tulisin Afganistanista ja tarjottaisiin terapiaa, menisin heti ja ilman muuta. Kun silloin ihmiset tajuaisivat, että olen oikeasti yrittänyt tehdä jotain merkittävää ja kunniakasta. Ja sen takia mennä terapiaan ja jatkohoitoon. Kun sitten muidenlaisten asioiden takia menee terapiaan, niin ihmiset katsovat aika paheksuvastikin. Voisin ylpeänä mennä terapiaan tuollaisen työkeikan jälkeen, kun se suhtautuminen on kuitenkin erilaista.
Ja ihmiset ymmärtäisivät paremmin nuo terapiakäynnitkin. Skitsofrenian takia sairaalahoidossa, kauheinta mitä voisin ikinä itselleni tapahtuvan. Mutta tienvarsipommin johdosta sairaalahoidossa pitkäänkin, vaikuttaa heti ihmisten suhtautumiseen.
Tiedän, että näin ei todellakaan pitäisi ajatella, mutta tätä mieltä olen vain omasta tilanteesta.
Ja lisäyksenä vielä tuohon, että tavallaan, kun sairastuisi psykoosiin, niin juuri tuo "uhriksi joutuminen" olisi itselleni erittäin häpeällistä. Ja kyllähän tienvarsipommin uhriksi joutuminenkin on uhriksi joutumista, mutta kuitenkin täysin eri tavalla. Kaikki tietävät, että kun keikalle lähdetään, niin tuollaista voi tapahtua. Ja että ennenkin on tapahtunut. Tavallaan niitä vaaroja ja pelkoja uhmaten vain hoidetaan nuo operaatiot ja työtehtävät.
Kaikki jotka sotilasuralle lähtevät, ovat myöskin tietoisia erittäin vakavistakin mielenterveyden ongelmista. Psykooseista ja suljetulle osastolle sulkemisesta. Mutta siltikin noihin operaatioihin lähdetään, vaikka panoksena on oma ja toistenkin ihmisten, jopa satojen, henki. Silloin nuo mielenterveysongelmat eivät itselleni olisi minkäännäköinen häpeän paikka, vaan voisin kenelle vain, siis kenelle vain ja kuinka suurelle porukalle vain kertoa mielenterveyden ongelmistani. Kaikki ymmärtäisivät kyllä. Olisin silloin vapaaehtoisena asettanut henkeni, mielenterveyteni, jne. vaaratilanteisiin. Silloin ihminen ei ole "pelkkä uhri", koska on voinut valita, meneekö sinne.
Omalla kohdallani on juuri päinvastoin. Mitään en olisi tehnyt näiden psykoosien ja skitsofrenioiden "eteen". Omissa silmissäni siinä ei olisi mitään kunniakasta tai ylpeyden aihetta. Vaan muiden ihmisten paheksuntaa, syrjäytymistä, yms.
Toivottavasti tekstini ei loukannut ketään ja varmasti ymmärrätte mitä tarkoitan. Kysyisin kuitenkin vain sitä, että voisiko tuollaista psykoosia estää? Siis kyllähän sitä voi ehkäistäkin, esim. olla vetämättä huumeita, juomatta alkoholia liikaa, jne. mutta tarkoitan sellaista psykoosin estämistä.
Kiitoksia jo etukäteen!!!
Hei, viesteissäsi et ainakaan kuulosta siltä, että olisit sairastumasa skitsofreniaan. Se on oireiltaan hyvin laaja-alainen sairaus. Yksi keskeinen oire on sairaudentunteen puuttuminen. psykoosiin vaipumassa oleva henkilö ei yleensä tiedosta tilaansa (tosin jos on useamman psykoosin sairastanut, voi oppia tunnistamaan merkkejä ajoissa). Psykoosin pelkääminen ei tarkoita, että olisit sairastumassa siihen, vaan viittaa enemmän päinvastaiseen.
Tyypillisesti skitsofreniaan sairastuva on nuori henkilö, jonka käytöksessä alkaa ilmetä vähitellen muutoksia. Tavallisimmin henkilö alkaa kääntyä enemmän sisäänpäin, elämä alkaa kaventua ja henkilö viettää suuren osan aikaa esim netin tai telkkarin ääressä, koska on varma, että saa jostakin salaisia viestejä tai informaatiota. Viherkasvit alkaa puhua tms. Harhat ovat yksilöllisiä, mutta aina todellisen tuntuisia ja niihin uskoo ehdottomasti.
Eli, jos elämässäsi tosissaan alkaa tapahtua yliluonnollisia asioita, alat lukea muiden ajatuksia, patteri rupeaa juttelemaan, aivoihisi on asennettu salakuuntelulaite... -Käy psykiatrilla.
Sairastin kuusi vuotta sitten psykoosin. Omani oli reaktiivinen, traumaperäinen. Harhoja kesti kolme kuukautta, olin suljetulla kaksi kuukautta. Se oli kamala, pelottava ja ahdistava tila. Kun paranin, palasin opiskelemaan ja olin reilu puoli vuotta estolääkityksellä. Ei ole psykoosi uusinut.
Sairaalasta palatessa elämä tuntui loppuneen. Pelkäsin uutta psykoosia seuraavat viikot. Oli shokki, että oma realiteettitaju oli pettänyt. Tarkkailin itseäni enkä uskaltanut harrastaa samoja asioita kuin sairastuessa. Pelkäsin, että mikä vaan voi laukaista uuden psykoosin.
En pelkää enää. Nyt jälkeenpäin tuntuu, että psykoosi oli välttämätön, jotta jaksoin alkaa parantua traumasta. Psykoosista ei myöskään jäänyt mitään "vaurioita".
Aikaisemmin olin pitänyt psykoosia kamalimpana kuviteltavissa olevana kohtalona. Ajatus jostain sellaisesta hallinnan menettämisestä, rajojen katoamisesta, minän hajoamisesta tuntui suunnilleen pahemmalta kuin kuolema.
Ei se sitten ollutkaan sellaista kuin kuvittelin.