En ole koskaan kirjoitellut en itselle enkä muuallekkaan, mutta ajattelin että jos tämä helpottaisi oloa kun ei ole ketään jolle voisi puhua tai en osaa puhua ja hetkittäin tuntuu että ei tässä ole enää mitään järkeä. Ja nytkin tuntuu jo etukäteen että tästä tulee vain tyhjänpäiväinen itkuvirsi-teksti ettei pitäisi kirjoittaa,on vain itsekeskeinen kun ajatukset pyörivät turhanpäiväisen ongelman ympärillä eikä pääse siitä ympyrästä pois.

Elän ihmisten keskellä ja olen kuitenkin yksin, näytän onnelliselta iloiselta jolla on elämän ohjakset hyvin käsissä (työ, ystäviä, harrastuksia), niinkuin haluaisin olla mutta todellisuus on kaikkea muuta. Kun jään yksin ettei kukaan näe kyyneleet saa luvan tulla. Mulla on kavereita mutten osaa enää puhua kenellekkään kun päivän säästä en osaa kertoa enää omasta elämästä tai omista ajatuksista tai tunteista, en vanhemmilleni enkä kenellekkään. Haluaisin puhua ja jos aloitan ja yritän kertoa se yleensä päättyy niin että huomioin että toinen ei olekkaan ihan täysillä mukana eikä kuuntele sit tulee täysi stoppi enkä enää saa sanaa suustani ja tällä hetkellä jos kuulumisia kysellään vastaukseni on ”eipä mitään ihmeitä” ja sit käännän keskustelun toiseen osapuoleen ja varon puhumasta itsestäni. Menen ja teen asioita oikeastaan vain siksi että muut pysyvät tyytyväisinä eivätkä kiinnittäisi huomiota ja näkisi missä oikeasti mennään. Häpeän että olen kuitenkin jo näin ”vanha” ja en osaa elää niinkuin aikuisen kuuluu elää. Häpeä, se sana on jokapäivä elämässä. Häpeän itseäni, en uskalla tehdä mitään koska pelkään että epäonnistun ja saan hävetä kun en pystynyt siihen. Häpeän ulkonäköäni, kroppaa, välillä niin paljon että se rajoittaa oikeasti elämääni en esimerkiksi mene kauppaan vaikka haluaisin koska ajattelen että ihmiset katsovat kuinka tuokin on tuommoinen. Itsetuntoa ei ole enää olemassakaan. Kaikki elämä pyörii päässä vain ja ainoastaan ulkonäön ympärillä, en pidä itseäni millään muotoa hyvänä tai joku päivä jos tuntuukin että no on ehkä sittenkin ok niin heti ruoskin itseäni ”ethän sä ole saanut edes miestä itsellesi, eikä sua kukaan baareissa tai muuallakaan tule jututtamaan”. Olen lihava ja suurikokoinen muutenkin (pitkä, harteikas), enkä minkäännäköinen. Olen laihduttanut todella typerinkeinoin vaikka tiedän että se on vaarallistakin, olen viillellyt, satuttanut itseäni koska välillä tuntuu että ei tunne mitään, kun mikään ei tunnu miltään niin kipu sentään on tuntunut joltain. Edelliskerrasta on kohta puoli vuotta, arvet näkyy silti vielä pitkään. Olen pystynyt pitämän päätöksen että nyt se loppuu koska ei se ole tervettä. Se on tuonut vähän voimaa aina välillä kun mietin että en ole tehnyt sitä vaikka on tuntunut siltä ja auttanut että no jos tämä tästä.

Ulkonäön lisäksi vaivaa hirveästi että ei ole parisuhdetta. En ole seurustellut pitkiä aikoja kenenkään kanssa ja nyt en edes ulos lähde ulkonäköongelman ja tämänkin takia etten osaa keskustella mitään. Edellinen suhde söi itsetuntoni lopullisesti, miehen takia harrastukset jäi kokonaan. Elin täysin hänen ehdoilla, nähtiin kun hänelle sopi pidettiin yhteyttä kun hänelle sopi. Hän kertoi tasaisin väliajoin kuinka minä olen iso, tai että millaisen naisen hän haluaa lyhyen-minä olen pitkä, vaalean-minä olen tumma, treenatun kropan-en ole sellainen. Ja toisessa hetkessä kuinka hän pitää minusta juuri tällaisena ja kun sitten ”erottiin” sen jälkeen ottit yhteyttä enkä osannut olla menemättä, etten loukkaa häntä kun hän otti minunlaiseen yhteyttä niin jotenkin tuntui pahalta ajatella että minä tekisin selväksi ettei tarvitse soitella koska ihmisillehhän se on päivän selvää että minä olen se joka tulee jätetyksi ja hylätyksi. Kuitenkin aina soitteli, kysyinkin että jos et pidä minusta niin miksi sä otat aina yhteyttä. Kerta toisensa jälkeen pompin taas hänen pillinsä mukaan, hän kertoi kuinka on ikävä ollut ja kuinka rikki oli ollut meidän erosta. Mutta samaan lauseeseen pienin vihjein että pitää minua läskinä ja rumana edelleen, että ei tarvii kuvitella mitään.
Epäilen kaikkia ja kaikkea, en luota ihmisten sanoihin edes ystävien käännän kaiken itseäni vastaan. En luota siihen että joku haluaisi minun kanssani treffeille vaikka sanoisikin niin. Olen etsinyt seuraa netistä, kaikki menee niin kauan hyvin kunnes kuvat on vaihdettu muutama hirveän mukava mies kenen kanssa kirjoittelu on sujunut ja on tuntunut että on hirmuisesti yhteistä ja samankaltaiset ajatukset. Ja jos joku halunnut kuvannäkemisen jälkeen jatkaa keskustelua lopetan sen jossain kohti koska en uskalla nähdä ketään, pelkään että valokuvasta ei näe sitä totuutta joka olen todellisuudessa. Pelkään kun menen ja näen ihmisen että hän joutuu pettymään ja miettii että pitikin tavata tämä. Olen pari tavannut ja sitten itse antanut pakit, siksi että oletan että mitä useammin nähdään sen varmemmin se tietää jossain kohti läheisyyttä, mutta tänä päivänä kavahdan kosketusta. Jos joku koskee, halauskin saa heti hyökkäyskannalle että minua vaan arvostellaan. Vaikka toisaalta kaipaan hirveästi läheisyyttä, mutten osaa enää ottaa sitä vastaan oikealla tavalla. Tämä vaikuttaa myös ystävyyssuhteisiin, haluan pitää yhteyttä ja että asioista puhuminen olisi molemminpuolista mutta tajuan kyllä senkin että omalla käytökselläni ajan muut pois mutta silti se tuntuu pahalta ja lisää entisestään pelkoa että menetän kaiken.
Välillä pelkään mitä tulevaisuus tuo tullessaan jos en saa asioita muuttumaan, jos en opi arvostamaan itseäni vaan inhoan päivä päivältä vaan enemmän, mitä teen sitten, kuinka kauan järki saa äänensä vielä kuuluviin. Tuntuu niin typerältä valittaa tämmöisistä asioista kun on olemassa oikeitakin ongelmia.