Täällä kirjoittelee päälle parikymppinen nuori äiti, joka sairastunut ahdistuneisuushäiriöön. Hoitona minulla terapia ja lääkityksenä Ketipinor 50mg ja Escitalopram Actavis 20mg. Ajattelin jakaa kokemukseni täällä, jos muiltakin löytyisi kokemuksia. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja traumatisoiduin synnytyksen jälkeisestä komplikaatiosta ja aloin pelkäämään kuolemaa ja erilaisia tappavia sairauksia. Syöpäpelot olivat läsnä jatkuvasti, paikka vain vaihtui. Sitten tuli pelko psykoosista ja hulluksi tulemisesta. Äitiyden tuoma vastuu ja väsymys tulivat suoraan sanoen shokkina, eikä miehen 12h työpäivät paljoa auttaneet ja koin totaalisen burn outin. Vauvalla ikää 8kk ja yhäkin öisin herätään 1-2h välein syömään (imetän yhä), joten oma nukkuminen on aika katkonaista..
Tällä hetkellä syöpä -ja kuolemapelot ovat hieman lieventyneet, mutta tilalle on tullut pelko siitä, että muuttuisin pedofiiliksi ja alkaisin tuntea seksuaalista kiinnostusta lastani kohtaan. Olen aina ollut todella kiltti ihminen ja varsinkin tällä hetkellä erityisen herkkä, joten tämmöiset ajatukset saavat ahdistuksen kasvamaan lähes lamauttavaksi. Terapeuttini epäilee, että olen ennemminkin itse kokenut seksuaalistahäirintää lapsuudessani kuin, että tekisin itse jotain. Ja koko ajatus tuntuu itsestänikin aivan hirveältä, tuskin muuten tuntisin ahdistusta asiasta. Ennemmin tekisin itselleni jotain kuin lapselleni. Onneksi pystyn puhumaan asiasta lapsen isän ja muiden läheisteni sekä terapeuttini kanssa, mutta silti kaipaisin vertaistukea tilanteeseeni!
JA TÄMÄ PELKO, se on niin itsepintainen ja vähän väliä muistuttelee itsestään. Olen tietoinen, että väsymys ja stressi pahentavat oloani kun taas tuntiessani oloni henkisesti vahvaksi ja kun olen läsnä nykyhetkessä niin ajatukset eivät useimmiten tule lainkaan tai jos on tullakseen niin kykenen järjellä ne selättämään. Ja tosiaan kun pelko iskee niin en koe olevani läsnä vaan täysin omissa ajatuksissani. Kerran tämän pelon jo selätin ja tuli hyvä kausi, jolloin sain nukuttua kunnolla ja olo oli hyvä. Mutta aina kun näitä tulee niin iskee kieltämättä epätoivo siitä, että loppuuko nämä ikinä…
Haluaisin mieluusti kuulla, jos kokemuksia löytyy muiltakin ja mahdollisia apukeinoja tilanteeseeni!
Moikka! 🙂
Voisin antaa ensin vinkkejä millä olosi saattaisi parantua tai edes kohentua.
Säännöllinen ruokailu eli söisit 2-3 tunnin välein jotain, mutta ei mitään karkkia, jäätelöä, suklaata aina vaan ihan ruokaa ja suosi ruuassasi kasviksia. Osta myös pellavansiemenöljyä, sitä ei ruuan paistamiseen käytetä, mutta salaateissa tms käy... itse olen sen ostanut, mutta en ole vielä kokeillut. Se sisältää omega-rasvahappoja (kirjoitetaanko se edes noin 😀).
Lenkkeile päivässä ainakin pari tuntia vaikka et jaksaisi, lenkillä ajatukset selkiytyy. Jos et urheile useasti niin aluksi voi tuntua "turhalta" käydä lenkillä, mutta kehon pitää siihen tottua. Ja nuku ainakin 6-8 tuntia yössä, mutta älä päiväunia kun se yleensä sotkee unirytmin. Rentoudu kun sinulla on edes pieni hetki sellaiseen eli teet mitä itse haluat etkä välitä muista, vaikka oletkin äiti niin sinullakin on oikeus omaan aikaan ja rauhaan.
Nuo vinkit nyt on suht arkipäiväisiä, mutta monelta meiltä unohtuu helposti.
Olen itsekin todella herkkä kaikelle nykyään, en välttämättä itke, mutta tunnen todella voimakkaasti kaikki asiat mitä ympärillä tapahtuu. Nuorempana en niinkään välittänyt (olen nyt 20-vuotias). Joitakin samoja pelkoja löytyy täältäkin. Stressi, väsymys ja menkat vaikuttaa millon tunnen niitä eniten. Yritän aina pysähtyä omiin ajatuksiin jos ne alkaa käydä ylikierroksilla, mutta sekään ei aina auta.
Kannattaa kirjoittaa ylös omia ajatuksia ja sitten voit jälkeenpäin katsoa niitä ja tajuta että kierrät ajatusten kanssa kehää joka voisi helpottaa kasaamaan sun ajatukset normaaliksi.
Uskon, että kaikki meistä ajattelee jotain kauheaa ja typerääkin, mutta joitakin se jää ahdistamaan ja joitakin se ei vaan kiinnosta. Tieto lisää tuskaa joten ei ikinä kannattaisi googlettaa mitään oireita tai sairauksia, sitä vaan ahdistuu enemmän kun tietää mitä oireita missäkin on.
Olen huomannut, että lenkkeily auttaa oikeasti todella paljon sekä säännöllinen ruokailu. Ostan yleensä jugurtti juomia sekä proteiini juomia, koska niistä saa nopeasti kaiken tarvittavan välipalana. Sekä kasvisruoka on ollut yksi todella hyvä vaihtoehto! Vaikka lihaakin syön mielelläni, mutta nyt kasvikset on enemmän maistunut.
Kirjoitan mielelläni lisää jos vaan mieleen tulee jotain ja jään seurailemaan minkälaisia vastauksia tänne tulee.
Hyvää kesää sinne! 🌻🙂🌻
Hei,
sinä kärsit pakkoajatuksista, ne ovat todella inhottavaia ja raskaita, mutta eivät ole vaarallisia, ne ovat vain ajatuksia.
Tuota en välttämättä allekirjoita, mitä terapeuttisi sanoo, että olisit kokenut itse jotain seksuaalista häirintää lapsena, voi olla, muttei välttämättä, ei pakkoajatukset sitä tarvitse.
Et sinä mitään lapsellesi tee, pakkoajatukset tulevat juurikin asioista, jotka ovat itselleen vastenmielisiä ja pelottavia. Pakkoajatukset ovat sitkeitä kavereita, mutta siitä voi opetella hallitsemaan. Tutustu Mindfulnessiin (esim Jon Kabat-Zinnin kirjat "Täyttä elämää" ja "Olet jo perillä" sekä kirjaan "Kerrasta poikki"(Edna B. Foa, Reid Wilson).
Minulla on myös taipumusta moiseen, joten kokemusta on. Muista, sinulla ei ole mitään hätää 🌻🙂🌻
Eikö keltään löydy kokemusta? 😭
Löytyy, löytyy, Moderointi vaan hieman kestää välillä. Kysy pois, koitan vastata. Itsellä taas huonompi jakso, masennusta, ahdistusta, jonkin verran pakkoajatuksia, mutta nyt tuntuisi, että alkaa taittua.
Ensimmäisen kerran pakkoajatuksia tuli n. sinun iässäsi. Se oli todella pelottava. On se vieläkin, mutta tiedän niiden liittyvän minulla masennukseen ja niiden olevan vain ajatuksia. Hyvin ahdistustaipuvainen olen ollut lapsesta asti, aina pelännyt jotain.
Pakko-oireet ja ahdistuneisuus baativat, kuulemma, yleensä korkeampia määriä lääkitystä ja pidempään, kuin tavan masennus, joten minulla on takana annoksennosto. Minulla on sen verran relapseja, että tod.näk. estolääkituksellä mennään lopunelämää ja hyvä niin.
Onko sinulle määtätty rauhoittavia pahimpiin oloihin? Niiden kanssa toki pitää olla tarkkana yms. mutta saattavat pelastaa tiukassa paikassa. Se on jännä, miten ajatukset häipyy, kun on rauhallinen, ahdistus poissa. Siihenhän Mindfulnesskin perustuu, itsensä rauhoittamiseen ja ettei takerru ajatuksiin, koska ne on vain ajatuksia, niiden voi antaa vain mennä ohi, kuten poutapilvet taivaalla (lainaus meditaatiolevyltä 😀 ).
Mindfulnessmeditaatioita löytyy muuten ainakin androidille appsina. Kannattaa kokeilla. Alussa voi olla hankala keskittyä, mutta harjoitus tekee siinäkin asiassa mestarin.
Niin ja vielä Baileysin viestiä kompaten, jätä kahvi, kofeiinipitoinen tee ja mahdolliset energia- ja colajuomat, jos niitä käytät. Kofeiini ja muut piristeet tahtovat pahentaa oireilua.
Paljon kiitoksia vastauksista! Huojentavaa kuulla, etten ole ainoa ongelmani kanssa.. Minä voin toki puhua läheisilleni, mutta he käskevät vain miettimään järjellä ymym. mutta pelon ollessa päällä, on järjenääni aika kaukana.. 😭 Minulla ahdistuneisuuden lisäksi traumaperäistä stressihäiriötä, joka johtuu lapsuuden perheväkivallasta, joten liekkö sekin aiheuttajana näissä. On vaan niin raskasta kun välillä tuntuu oikein kiusaavan itseään ja etsii kokoajan jotain mikä voisi herättää pelot toteen, välillä yleisilläpaikoillakin muista lapsista ja siitä seuraakin ahdistus ja paniikkihäiriö nostaa päätään ja paniikkikohtaus on päällä.
Verensokerini pyrin pitämään tasaisena juurikin tasaisilla ruoka-ajoilla ja lenkkeilyn olen myös todennut hyväksi keinoksi rentouttaa mieltä, mutta muuten se onkin aika vaikeaa.. Vielä kun ei tuota sosiaalista elämää liiemmin löydy kun ystävät asuvat eri paikkakunnalla niin siinä on enemmän kuin liikaa aikaa ajatella kaikenlaista. ☹️ Minulla päälle kuukauden päästä lääkärilleni aika niin jospa saataisiin katsottua onko lääkitys riittävä vai lisätäänkö esim. Ketipinorin annostusta. Paniikkikohtauksiin minulle määrätty Propral 40mg, muuta ei ole.
Kuulisin mieluusti vielä lisää neuvoja ja kokemuksia! 🙂
Se minulla mietityttää, että mistä erottaa pakkoajatuksen ja pelkän pelon todellisesta vaarasta, esimerkiksi juurikin kun pelkään, että kiinnostuisin lapsestani seksuaalisessa mielessä niin mistä tiedän sen olevan vain pakkoajatus? Kertooko siitä ahdistus ja se, että ennemmin oikeasti satuttaisi itseään kuin omaa lasta? Tämä minulla varmaan on pahin jarruttaja paranemisentiellä.. Mistä erottaa todellisuuden ja pelkän pelon!?
Itsellä myös taustalla posttraumaattinen stressireaktio, olin aikanaan väkivaltaisessa suhteessa.
Tuttu tilanne tuo, että oikein kiusaa itseään ja etsii kokoajan jotain mikä voisi herättää pelot. Mikä siinä onkin, että pitää alkaa kaivelemaan ja tunnustelemaan, kai se on osa tätä ongelmaa.
Minulla kans tuo itsensä kiusaaminen... Niiin inhottavaa! Ja kun tuleekin jotain mikä herättää pienenkin tunteen mielessä tai kehossa niin heti on ahdistus päällä, että onko tämä nyt sitä pahinta mahdollista vaihtoehtoa ☹️ todella voimia vievää.. Nyt olen saanut mielen hieman unohtamaan ajatukset, mutta silti pomppaavat pitkin päivää esille, vastahan kykenin olemaan ajattelematta pelkoja korkeintaan hetken. Pakko-oireiset yrittävät välttää usein asioita mitkä aiheuttavat heissä oireita niin paha se on kyllä omaa lasta välttää, vaikka kuinka pelko jyräisi välillä järjen päältä.
Onko keinoja millä ajatuksia saisi minimoitua? Vielä kun pystyisi uskomaan, että tämä on vain ahdistuksesta ja peloista johtuvaa, ei todellisuutta.. 😭
Voimia rankkaan elämänvaiheeseen! Tilanne helpottuu kyllä itsestään ja varmaan pääset peloistasi, kun lapsi kasvaa ja saat taas nukkua öisin! Ei ole ihme, että tuollaisessa melkein ylivoimaisessa tilanteessa nousee kaikenlaisia pelkoja. Muistelen, että minulla olisi ollut nuorena äitinä jotain samantapaista. Pakkomielteesi sisältö on, että pelkäät omia halujasi ja pelkäät vahingoittavasi lastasi. Miten sitä tulkitsisi? Ehkä uuvuttavassa tilanteessa koet, että sinulla ei ole oikeutta haluta mitään (sen enempää seksuaalisesti kuin muutenkaan) eikä toivoa, että sinun tarpeesi otettaisiin huomioon (kerroit, että miehesi työskentelee 12h), vaan sinun pitää uhrata kaikki lapsesi takia. Tämä herättää tiedostamatonta vihaa lasta kohtaan, mikä sinun pitää tukahduttaa, mutta se nousee esiin pakkoajatuksena vahingoittamisesta. Pedofilian kanssa asialla ei oikeasti ole tekemistä, ja terapeuttisi oletus, että pakkomielle johtuisi lapsena kokemastasi hyväksikäytöstä, tuntuu harrastelijamaiselta. Harrastelijan tekele on tämä kommenttikin. Jaksamista! Mitään oikeaa vaaraa ei ole!
Moikka. Itse en ole äiti, mutta kärsin samantyyppisistä pakkoajatuksista. Itsekin olen miettinyt tuota, mistä erottaa todellisuuden pakkoajatuksesta ja pelkästä pelosta...varmasti siitä kertoo ainakin ajatuksista aiheutuva valtava ahdistus ja se tunne, ettei oikeasti voisi tehdä mitään sellaista. Minulle painotettiin, etten saisi yrittää estellä ajatuksia, vaikka mieleen tulisi miten kauheita asioita, koska siten ne vain vahvistuvat. Jotenkin pitäisi pystyä pääsemään irti niiden aiheuttamasta kauhun tunteesta ja ymmärtää, että ne todellakin ovat vain ajatuksia. Se ei kyllä ole mikään helppo tehtävä, itse kun ainakin huomaan alkaneeni pelkäämään omia ajatuksiani. Tuo itsensä kiusaaminen on tuttua minullekin. Ei näistä tosiaan tunnu helpolla irti pääsevän 😭 rauhoittaville on käyttöä päivittäin, ei tosin toimiva ratkaisu pidemmän päälle.
Välttämiskäyttäytyminen vain pahentaa tilannetta.
Tutustu mindfulnessiin, meditointiin ja rentoutustekniikkoihin, suosittelen.
Olen nyt yrittänyt tutkia mistä nämä voisivat tulla niin ainakin sen olen ymmärtänyt, että äitiys tuli kohdalleni liian aikaisin, koska vielä näinkin vanhana oma itsenäistyminen ei ole tapahtunut kunnolla, koska kärsin mm. vaikean syömishäiriön juuri aikuisiän kynnyksellä.
Minulla tosiaankin oma aika on jäänyt hyvin vähälle tai jos sitä on ollut niin kokoajsn on kuitenkin joutunut olemaan varpaillaan, joten jonkinlaista epätoivoa ja turhautuneisuutta tunnen äitiyttä kohtaan. Enimmäkseen olen joutunut yksin ja oman äitini kanssa selviytymään uudesta arjesta ja siihen kun lisätään pitkään jatkuneet pätkittäiset yöunet ja muu stressi niin onko ihmekään kun alkaa pää pettämään.. Nyt on vähän paremmin taas, ajatukset ovat vähentyneet, mutta niitä tulee silti, juurikin kun välillä tulee ihan kiusattua itseään.
Minusta on erittäin harmillista kun tämmöisistä asioista vaietaan.. Itseäni olisi ainakin helpottanut kun heti alkuun fiksu ammattilainen olisi kertonut faktat. Tuntuu, että muilla äitiys on yhtä ruusuilla tanssimista ja itselle hankalampaa, ei siis kummakaan kun välillä väheksyy itseään äitinä. Tämmöisiä ei taida ihan pinnalta käsin nähdä.
Sulla ei ole ainakaan mitään syytä väheksyä itseäsi äitinä. Vauva-aika on jo itsessään työlästä, heräilyt yöllä ja koko ajan valppaana ja saatavilla oleminen jne. Sinulla on vielä lisärasitteena omat lapsuudenkokemukset , synnytyksen aiheuttama trauma ja psyykkiset sairaudet, pärjäät niistä huolimatta lapsesi kanssa, mikä on minusta kunnioitettavaa. Olen myös nuori äiti ja kärsin samoista vaivoista kuin sinäkin (synn. jälkeinen masennus ja ahdistuneisuushäiriö, lapsuudesta traumoja) Lapsi ei asu kanssani, olen itse niin pahasti loppuun palanut mielenterveysongelmieni kanssa.
Unenpuute on varmaan sinullakin iso psyykkiseen vointiin vaikuttava asia, siihen ei auta muu kuin odottelu, toivottavasti lapsi kasvaessaan sallii sinunkin enemmän nukkua. Univelan pois saaminen voi jo itsessään parantaa paljon. Ajan kanssa olo siis helpottuu todennäköisesti.
Pakkoajatuksista on minullakin kokemusta, ne ovat olleet sen verran lieviä, että pystyin elämään niiden kanssa ja rauhoittamaan itseni niiltä kun tiesin että niitä kokevat muutkin ja ovat vaarattomia, eivät siis kerro mitään taipumuksistani. Pystyin päästämään ajatuksistani irti hyväksymällä sen että niitä tulee ( ne myös menevät pois). Ja tosiaan muistamalla että ne ovat vaarattomia. Itsellenikin tuli mieleen mindfullness-tyyppiset harjoitukset tuohon pakkoajatuksista irtipäästämiseen.