En oikein tiedä mistä aloittaa. Kai syy miksi kirjoitan on päällisin puolin
sietämätön ahdistus ja se etten voi tätä mitenkään muuten purkaa. Mtt:lle olen hakenut mutta se aika peruttiin ilman syytä paria päivää aiemmin. Sanottiin ”otetaan yhteyttä sitten kun otetaan” ja terapeuttia en ole vielä löytänyt, ainakaan sellaista jolla olisi aikaa. Ei kohta jaksa itse viedä asioita eteenpäin.
Olen noin 30v töissäkäyvä mies. Aloitin uuden työn vastikään ja jätin vanhan taakse luullen tämän vaihdon jotenkin tuovan muutosta elämääni. Pohjimmiltaan yhtään mikään ei vain muuttunut.
Olen jo pitkään kärsinyt syvästä masennuksesta ja suunnattomasta ahdistuksen tunteesta joka vyöryy päälleni mitään varoittamatta, jostain kaukaa. Perustunne on masennus ja ahdistus, silloin tällöin saattaa tulla iloisempi mieli mutta se saattaa laskea hyvin jyrkästi aivan yllättäen.
Tunnen olevani äärettömän yksinäinen jopa ihmisten keskellä. Katson sivusta kuinka ihmiset juttelevat ja nauravat ja väännän hymyn väkisin kasvoilleni. Kynsin ja hampain yritän pitää kiinni elämästäni ja ajasta mutta vastustamattomasti se vain valuu sormieni välistä ja sormenpäideni otteesta.
Lapsena kärsin paniikkikohtauksista ja muuttaessani tähän kaupunkiin ja aloittaessani opiskeluni ne jatkuivat. Masennuin ja kävin terapeuteilla, jotenkin opiskelujeni kanssa rämpien. Oli viikkoja joina kävin koulussa ehkä kerran pari. Alkoholikin oli tuttu aine välillä. Kesken ovat opiskelut vieläkin, vuosien jälkeenkin. En ole koskaan oikein tehnyt sitä mitä MINÄ haluan vaan mennyt muiden perässä: jos tämä on muiden mielestä kivaa ja hauskaa, on se sitä minunkin mielestäni. En ole aiemmin pysähtynyt tutustumaan itseeni ja siihen mitä haluan elämältäni. Juuri nyt haluaisin vain olla jossain ”turvassa”, nukkumassa ja lepäämässä, ilman että minun tarvitsee olla jatkuvasti varpaillaan, esittää jotakin mitä en ole, odottamassa seuraavaa pettymystä.
Luulen, etten edes tiedä kuka olen. Kun katson itseäni peilistä, en tunnista henkilöä joka silmieni edessä on. Vihaan peilikuvaani ja sitä ihmistä jonka näen, arvostusta en ole itseäni kohtaan oikein koskaan kokenut. Mielestäni olen surkimus joka vain haaskaa elämäänsä. Toivoisin olevani kuollut tai toivoisin että voisin antaa elämäni jollekin joka osaa sitä elää. Häpeän näitä ajatuksia.
Elämäni ei sisällä käyttöohjeita, en tiedä miten ihmisten seurassa pitää käyttäytyä, mitä heille pitää jutella, en uskalla olla oma itseni mikä se sitten lieneekään. En tunne edes olevani ihminen! Haluan olla ihmisten seurassa mutta silti ihmisten seurassa ahdistun ja haluan pois, yksinäisyyteen. Yksinäisyydessä seinät kaatuvat päälleni ja sekoan. On niin yksinäinen olo näiden ajatusten ja tunteiden kanssa, kunpa olisi ystävä joka ymmärtäisi, joku joka rakastaisi pyyteettömästi ehjäksi! Haluaisin että joku poistaisi tämän ahdistuksen ja nämä ongelmat puolestani. Tuntuu että olen omien ajatusteni vankina suunnattoman tyhjyyden keskellä pääni sisällä. Ulkopuolella on elämä ja nauravat, iloiset ihmiset. Osaisin helposti piirtää kuvan tästä kaikesta kertomastani.
En tiedä mitä haluan elämältäni, en tiedä mistä pidän tai mitä haluaisin elämässäni edes tehdä. Istun tälläkin hetkellä töissä. Työt eivät jaksa motivoida ja kiinnostaa. Kurkkua kuristaa, voin pahoin ja haluaisin nousta ylös ja juosta jonnekin kauas mutta en edes tiedä minne. Tuntuu että joka paikassa minulla on paha olla. Koen suurta häpeää että haluaisin jonkun vain halaavan minua ja sanovan ettei minulla ole mitään hätää. Tuntuu kuin olisin pikkulapsi suuressa maailmassa, eksyneenä suuren ostoskeskukseen. Kaipa en ole edes aikuistunut ja itsenäistynyt. Vanhempani luulevat minun olevani jo hyvin aikuinen vaikka itseasiassa ikävöin heitä ja heidän huolenpitoaan.
Olen oman elämäni sivustaseuraaja, ajopuu koskessa, virran vietävänä. En koe hallitsevani omaa elämääni vaan elän sitä kuin unessa, ajatus takaraivossa jyskyttäen joka aamu ”ehkäpä tämä päivä muuttaa elämäni, ehkäpä tänään sytyn elämään ja oivallan sen”. Jokainen päivä on kopio toisestaan, samaa harmaata massaa ilman ilonhäivähdyksiä. En osaa enää sanoa mitkä mielipiteistäni ja ajatuksistani ovat omiani, kopioin muita ihmisiä ja heidän käyttäytymistään jatkuvasti. Haluaisin olla joku muu kuin se joka olen. Hermostun tavattoman herkästi kaikesta liian kovasta äänestä tai hälinästä, tuntuu että kohta naksahtaa päässä. Mietin miten ihmiset voivat olla noin iloisia hyvin tyhjänpäiväisistä asioista, miten heitä voi kiinnostaa keskustella jostakin täysin itselleni typerästä tv-sarjasta, mitä merkitystä millään on? Jos tietäisin miten voisin alkaa rakastaa ja arvostaa itseäni, tekisin sen. Haluaisin niin kovasti oppia rakastamaan elämää, antamaan itsestäni paljon enemmän. Jokainen pienikin epäonnistuminen on itselleni maailmanloppu.
Esitän tyttöystävälleni olevani iloinen ja että minulla menee ihan hyvin ja päiväni ja elämäni ovat suuria suunnitelmia täynnä. Kuitenkin hän näkee etten voi hyvin. Olen kertonut hänelle olevani alakuloinen ja etsiväni ihmistä (terapeuttia) jolle jutella koska hän ei oikein osaa antaa sellaista tukea kuin haluaisin enkä halua häntä tällä kaikella kuormittaakaan. Hän yrittää hellyttävästi piristää minua mutta minun ongelmanihan tämä on, ei hän sitä voi korjata. Hänen oma elämänsä menee pikavauhdilla, suunnitelmat valmiina eteenpäin ja minä koen jääneeni paikalleen, katsoen hänen suunnitelmiensa toteutuvan.
Pelkään myös menettäväni hänet. Hänen aikomuksenaan on jättää tämä kaupunki opiskelujensa jälkeen. Ei hän ole sanallakaan maininnut että haluaisi minut mukaansa, on sanonut vain että ”kun valmistun, muutan täältä pois”. Vaikka hän kertoo rakastavansa minua ja haluavansa olla minun kanssani, ovat hänen puheensa tulevaisuudensuunnitelmistaan enemmän ”minä” kuin ”me” tyylisiä. En koe pätkääkään olevani sisällytetty hänen tulevaisuuteensa.
On kuin odottaisin sitä viimeistä iskua häneltä ”haluan eron” tai ”meillä ei taida olla samanlaiset suunnitelmat tulevaisuudesta”. En kai koe olevani onnellinen hänen kanssaan. Haluaisin niin paljon enemmän yhteisiä asioita, yhteisiä suunnitelmia, varmuutta tulevasta mutta hän ajattelee suurimmaksi osaksi itseään lähes joka tasolla. Luulen että jos meille tulisi ero, romahtaisi maailmani lopullisesti ja se onkin tässä kaikessa hyvin pelottavaa ja ahdistavaa.
Päiväni kuluvat töissä pääosin nettiä selaten. Teen vain sen minkä täytyy jotta näyttäisin työtä tekevältä. Päiväni suurin valopilkku on se kun näen taas tyttöystäväni. Ahdistun jos hän ei ole kotona silloin kun tulen kotiin vaikka tiedän hänen olevan opiskelujensa parissa. Kun hän tulee kotiin, ahdistun jos hän ei huomioi minua tai puhu minulle ja toivoisin ennemmin olevani yksin. Tiedän että vaadin kohtuuttomia koska haluaisin että hän näyttäisi huomiotaan minulle lähes aina. Tiedän myös että tämä on pahaa läheisriippuvuutta mutta se on pieni pisara meressä sen kaiken muun paskan ja ongelmien keskellä joita minulla on. Jotenkin tiedän että jos tämä meno jatkuu tällaisenaan pitempään, en tule olemaan parin vuoden kuluttua hengissä. En vain näe tässä mitään järkeä.
Olen jotenkin menettänyt myös ystäväni. Tai kaipa heidän omat elämänsä menivät eri suuntiin, heille tulivat muut mielenkiinnon kohteet. Jotkut ovat jo perheellisiä, jotkut kohta ensimmäisen lapsensa saavia. Tästäkin syystä puheenaiheet heidän kanssaan ovat hyvin vähäisiä. Mieleni on tyhjä aina kun tapaan ystäväni enkä keksi yhtään mitään puheenaihetta heidän kanssaan. En kyllä tapaakaan heitä kuin ehkä pari kertaa kuussa. He eivät soita minulle eivätkä kysy miten voin, he eivät kutsu minua mihinkään. Toivoisin niin kovasti että minulla olisi ystävä joka soittaisi muuten vain, kysyisi miten voin ja ehdottaisi vaikka kahville lähtemistä. Mutta tiedän etten ole sitä parasta seuraa. Istuisin vain hiljaa ja ahdistuisin koska en tietäisi mitä sanoa. Tulen myös hyvin mustasukkaiseksi jos tyttöystäväni ystävät soittavat hänelle ja pyytävät jonnekin, edes kävelylle. Tai ei se edes ole mustasukkaisuutta, se on kateutta. Olen kateellinen hänen ystävistään jotka pitävät häneen tuollaista yhteyttä ja ovat kiinnostuneita hänestä vaikka hän ei itse pahemmin heille soittele eikä käy heillä kylässä. Olen kateellinen että tyttöystävälläni on aika selvät sävelet elämänsä kanssa, haluaisin että minullakin olisi.
Joskus hiljaiset hetket tyttöystävänikin seurassa ahdistavat. Aivoni ylikuumenevat kaikesta siitä ajattelusta, yritän pähkäillä mitä jutella ja mistä asiasta. Haluan olla kiinnostavan oloinen. Muilla ihmisillä tuntuu olevan koko ajan asiaa, siksipä siis minullakin on oltava. Pelkään joskus sekoavani koska olen niin outo ajatusteni kanssa. Pelkään että muut näkevät ja huomaavat minun olevan outo ja hermostun muiden seurassa entisestään.
Minulla on jatkuvasti rooli päällä. Esitän olevani vahva ja ulospäinsuuntautunut. Itse asiassa nuo ovat vain puolia joita itsessäni haluaisin oikeastikin olevan. Häpeän herkkyyttäni ja heikkouksiani. Tämän seurauksena minusta on pohjimmiltaan tullut melko tunteeton, en edes tiedä mitä on se rakkaus jota tyttöystävälleni tunnustan, enhän edes rakasta itseäni.
Haluaisin jo herätä tästä unesta. Mitä voin tehdä ja kenen puoleen kääntyä, kuka voisi auttaa?
tämä yö johon et auta, voisitko odottaa päivää,jaksatko? sitä päivää auringossa, huoletonta ja pyytetöntä, aitoa ihmisyyttä, kielillä puhumista kaikelle mitä tarkoittaa jotakin, olen mukana kaikessa, minut lasketaan, olen tärkeä itse, kaikki on yhtä -uskon ja olen terve taas
tämä yö jota kartetaan, olen itse se, syyllinen ,uupunut huonosta omastatunnosta, sanomatta jääneistä asioista,olisinpa tiennyt syvyyden jonne minut lasketaan, tiilenpäitä lukemaan, harmaaseen vankilaan,olen olematta jotakin, jolloin kaduin ja katosin
tämä yö johon palaan, täysi kierros takanani, muistan valon ,ajatusteni kirkkauden,niinkuin nuori taas löydän oman maailman, haaveeni nukkuvat, ne heräävät vielä, en ole loppu vaan uusien alkujen ikuinen juuri,olenhan ihminen, kuolematon ,ainutkertainen
tämä yö joka hiipuu, voimani palaavat vähän kerrallaan, hyvien tuulten tuomana, arvoitus ratkeaa, olen lähellä alkuperää, uuden syntymän äärellä, tuskani kuivuvat kerälle, en tarvitse unohdusta, haluan muistaa kaiken,olla kokonaan, pysyä itsenäni tänään
tämä yö jonka jaamme, tiedät liian vähän, tiedät tarpeeksi, minun toivoni ja epäuskoni, sinun uutta luovat silmäsi, sinun kiitollisuutesi, minun janoni, suljetut silmämme, näkymme tulevasta, riemujen tulvasta, uskon uskon uskon, stay with me
hej. kirjoitin tämän masennuksesta ja toipumisesta josta molemmista minulla on kokemusta. Olen kuin viestiketjun aloittaja masentunut ja kiinni parisuhteessa josta en ole varma mihin se perustuu.Masennukseni
tajusin todeksi vasta tänään luettuani kirjoituksia täältä, yritän löytää vanhoja keinoa uskoa taas itseeni.
Pari päivää ollaan kinasteltu ja tapeltu... en enää kohta jaksa... eilen meinasin jo hypätä ikkunan läpi... ottaa vauhtia ja hypätä. Hänen kylmyytensä ja itsekeskeisyytensä oksettaa. Olin aiemmin päivällä laittanut hänelle viestiä että on jo ikävä häntä... oli kuulemma tarkoitus tulla kasin maissa kotiin. Aikaa kului, hän ei tullut eikä hänestä kuulunut.. lopulta tuli ja puolivitsillä näytin kättä että hieman on myöhässä sovitusta (en siis missään nimessä ollut tosissani).
Meni jääkaapille, josta olin juonut yhden oluen jonka hän oli ostanut. Kuului huutoa että miksi olen mennyt juomaan hänen oluensa. Olin aivan puulla päähän lyöty. Minä olen siis se joka tienaa ja käy töissä, hän opiskelee, joten luonnollisesti ostelen yleensäkin enemmän kaikkea, suurimman osan ruoista ja juomista, tarjoan baarissa, ravintoloissa, vien elokuviin jne... joten en ajatellut sen olevan niin älyttömän suuri asia juoda tuota yhtä olutta, varsinkin kun hän sanoi että oli ostanut ne meille. Hän lähes raivoistui tästä kuinka voin olla niin ajattelematon, ja minä raivoistuin hänen itsekkyydestään ja ajattelemattomuudestaan: kuinka hän voi olla tuollainen varsinkin kun suurimmaksi osaksi minun rahoillani eletään ja se on minulle ok mutta se ei, että edes yksi hänen ostamansa olut ei saa olla minun juomani. Huusin hänelle kuinka itsekäs ja itserakas hän on ja hän huusi minulle kurkku suorana kuinka idiootti olen ja kuinka hän ei halua enää nähdä minua. Hän oli lähes valmiina jo lyömään päin naamaa, hysteerisenä itkien.
Annoin hänen olla ja rauhoittua ja menin sohvalle nukkumaan. Hän haki jopa kannettavansa pois koska se oli HÄNEN ja minulla ei ole oikeutta käyttää HÄNEN kannettavaansa. Olin täysin tyrmistynyt ja tunsin kuinka minua alkoi ahdistaa ja oksettaa samaan aikaan. En voinut millään ymmärtää että ihminen joka on itse sanonut rakastavansa minua, voisi käyttäytyä minua kohtaan noin! Jonkin ajan kuluttua hän itse tuli luokseni ja käpertyi kainalooni mitään sanomatta. Aloin itse puhua että onko hänellä ehkä ollut vaikea päivä... hän alkoi sitten kertoa päivästään... kertoi ja kertoi... mutta ei missään vaiheessa pahoitellut käytöstään, kertoi vain miltä hänestä oli tuona päivänä tuntunut. Sanoin ymmärtäväni häntä ja että asiat voidaan sopia ja antaa anteeksi toisillemme. Ei vastausta. Sanoin että olen pahoillani jos jotenkin ärsytin häntä. Tämän jälkeen hän vasta itse sanoi olevansa pahoillaan.
Tänään tulin töistä. Hän ei ollut kotona. Lähdin käymään asioillani iltaa kohden. Tulin myöhemmin kotiin. Ei puhelinsoittoa, ei mitään. Hän oli kuitenkin jo kotona, vilkaisi vain nopeasti, ei edes hymyillyt vaikka olimme aamulla halailleet ja pussailleet ja selvästi sopineet asian. Hän oli vaikean oloinen joten kysyin mikä vaivaa, onko kaikki ok. Hän mumisi jotain jolloin toistin kysymykseni. Viimein hän sanoi että ehkä ei... oli ajatellut asioita paljon. Olin joskus aiemminkin syyttänyt häntä itsekkyydestä ja lähes narsistimaisesta käytöksestä eli hän kyllä osaa vaatia ja pyytää mutta jos itse pyydän jotain, on se vaikea toteuttaa. Ja että hänellä on eri vapaudet kuin minulla, hän saa mennä ja olla lähes miten haluaa mutta minulla on aina huono omatunto jos hän on jo kotona ja soittaa miksen ole jo siellä.
Hän kertoi sitten miettineensä paljon asioita, sitä miten olen häntä syyttänyt itsekkääksi, itserakkaaksi ja omahyväiseksi ihmiseksi. Sanoin että sellainen tunne tulee koska hän kyllä osaa hemmotella itseään ja ostella itselleen kaikkea kivaa mutta hyvin, hyvin harvassa ovat ne kerrat kun hän on jotain tehnyt juuri minulle, ainoastaan minua ajatellen. Olen kokenut tuollaiset asiat hyvin kylminä ja sellaisina etten ole kovin tärkeä. Kerroin myös että yhteisten tulevaisuudensuunnitelmien puute vaivaa ja josta tulee tunne ettei hän niin kovasti halua olla kanssani. Hän vetosi nuoreen ikäänsä mutta minusta silti voi toiselle näyttää olevansa tärkeä. Hänen mukaansa nuorena suunnittelee paljon omaa elämää ja totta kai niin pitääkin olla, suunnitellaanhan sitä vanhanakin mutta miksi toinen jättäytyy tällöin hänellä pois laskuista? Omaa elämää kyllä suunnitellaan vaikka sanotaan että toiselle jonkin asian lupaaminen tai kauempikantoisten asioiden suunnitelminen ahdistaa tai on huuhaata. Häntä ahdistaa sitoutuminen.
Kerroin että minun on hyvin vaikea olla ihmisen kanssa joka ei ota minua huomioon tulevaisuudensuunnitelmissaan. Hyväksyin asian että hän ei pidä tuollaisista suunnitteluista mutta sanoin että minun on nähtävä se jotakin muuta kautta sitten.
Minusta tuntuu hyvin vahvasti siltä että tämä suhde alkaa vedellä viimeisiään. Hän ei ole niin kovasti tässä mukana vaikka asummekin yhdessä, tuntuu että hän luisuisi jatkuvasti kauemmas ja kauemmas.
Vaikeaksi tämän koko asian tekee myös se että omat kaverini (minulla on vain yksi _ystävä_) ovat omissa oloissaan, en heistä enää kuule enkä saa heitä mihinkään mukaan enää eli olen hyvin yksinäinen. Luulen että jos tämä suhde päättyy, päättyy myös oma elämäni koska olen yksinkertaisesti väsynyt vastoinkäymisiin, en jaksa enää yksin jatkaa, yrittää ja taistella... kaipaan ihmistä joka tukee minua, ei paina maahan...
Tällä hetkellä tuntuu että tilanne ei ole ainakaan parantunut. Joulunalusaika meni ihan ok, laitoimme kotia yhdessä, ruoan, kävimme kävelyllä. Yhdessä vaiheessa häntä ahdisti se että vietimme sen kahdestaan mutta se meni sitten myöhemmin ohi. Joulun jälkeen lähdimme "koteihimme". Olin muutaman päivän heillä kotona, jossa tunsin olevani jotenkin ulkopuolinen vaikkei näin ollutkaan. Toivoin koko ajan saavani huomiota ja kosketusta, kuitenkaan sitä
sanomatta. Tulin ekana kotiin. Mikä valtava ahdistus ja rintaa puristava tunne
(niin, selvä merkki läheisriippuvuudesta ja siitä että en osaa olla yksin).
Soitin sitten hänelle ja kerroin että olin ihmetellyt miksi hän oli jotenkin niin etäinen, ei edes katsonut minuun tai pahemmin koskenut (vaikka nämäkään eivät täysin pitäneet paikkansa). Hän sitten suuttui tuosta ja kotiin tullessa sanoi melko suoraan että häntä ahdistaa aivan suunnattomasti minun tulevaisuuden puheeni, se että vaadin lähes jatkuvasti huomiota ja kuinka hänen on lähes jatkuvasti mietittävä saankohan nyt tarpeeksi huomiota ja oltava varmistelemassa minulle että kyllä hän rakastaa ja välittää. Itkien kertoi että opiskelujensa jälkeen muuttaa pois ja ei halua minua mukaansa eikä halua että muutan hänen perässään. Hänen oli vaikea katsoakin minua, puhumattakaan kosketuksesta, halauksesta tai suukosta. Loppuillan istuin hyvinkin etäällä hänestä. Minua kuvotti, oksetti ja ahdisti.
Tulkitsin asian tietysti niin että kyseessä on ero vaikka hänen omien sanojensa mukaan ei ole. Sanoi että hänen on saatava oma elämänsä järjestykseen, mietittävä mitä hän itse haluaa elämältään eikä hän halua sisällyttää minua näihin suunnitelmiin koska hänen oma elämänsä on tärkein. Hän sanoi myös että ei ole niin tunteellinen eikä hän ole niin paljon jatkuvasti näyttämässä mielenkiintoaan.
En voinut ymmärtää. Kerroin että mietiskeltyäni näitä asioita myönnän että olen ollut liikaa hänessä kiinni, lähes elänyt hänen kauttaan ja voin ymmärtää miten häntä tuo ahdistaa mutta en näe tulevaisuuden rakentamista siten että toinen ei voisi siinä olla osana. Mutta ei, hän haluaa tehdä sen yksin. Hänen mukaansa yhdessäasumisemme on ainoastaan taloudellinen etu ja että koko yhteenmuutto tapahtui aivan liian nopeasti. On oltava jotenkin päästään vialla jos parin kuukauden jälkeen haluaa muuttaa yhteen koska silloin ei vielä voi olla kovin varma mistään.
Viime päivinä itsemurha-ajatukset ovat pyörineet yhä vahvemmin ja vahvemmin päässäni. Haluaisin kuolla. En näe mitään mielenkiintoa enkä valoa tunnelin päässä. Kavereita ehkä pari jotka hyvin harvoin, tuskin lähes koskaan ottavat mitään yhteyttä. Ei tukiverkostoa, ei ystäviä jotka soittaisivat ja kuuntelisivat, ei heitä kaiketi kiinnosta. Jos kuolisin nyt, olisi se suuri helpotus. Olen hukannut itseni täysin.
Hei!
Voimia sinulle kaikissa koettelemuksissasi.
Kun luin kertomustasi tuli mieheni mieleen,joka on tällähetkellä psykiatrissessa hoidossa,tarinasi voisi olla hänen kirjoittama...
Suosittelen sinulle lämpimästi,että menet päivystys polille ja kerrot tilanteestasi. On hyvin huolestuttavaa lukea,että sinua ei ole enää parin vuoden päästä.
Sinulle voisi olla hyvä päästä osastolle puimaan asioitasi,siellä apu olisi kokoajan lähellä ja vahvistuisit,ennenkuin teet itsellesi mitään peruuttamatonta.
Mieheni on ollut reilun kuukauden ja jo sekin aika on avannut asioita paljon.
Hän joutui sinne itsemurhayrityksen kautta ja sydämmestäni toivon,että sinä menisit jo aiemmin.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen ja vielä kerran VOIMIA🙂🌻
Hei Tammi79
Voi miten surulliseksi tulin kun luin viimeisimmät viestisi.
Itse en ole tuntenut vähään aikaan tarvetta jakaa ajatuksiani omasta tilanteestani täällä (olen lähinnä lueskellut "itsehoito"kirjallisuutta ja keskittynyt kaamoksen voittamiseen), mutta olen kyllä miettinyt mitähän kuuluu sinulle ja muutamalle muulle, kenen juttuja olen seurannut. Sen takia tulin tänne palstalle tänään.
Niinhän se on, että masennuksesta (tai mistä vaan psyykkisestä ongelmasta) toipuminen ei ole suoraa tietä yöspäin, ei edes loivana, vaan pikemminkin edestakaista liikettä. Joskus voi tuntua, että alkupisteestä ei olekan päästy mihinkään. Sitten huomaat että edistystä on sittenkin tapahtunut, edes vähän. Ja se antaa toivoa.
Kuten edellinen kirjoittaja, toivon myös sinulle voimia jaksaa ja hakea apua. Jatka vähintäänkin viivytystaistelua itsesi kanssa, toivottavasti jaksat muutakin. Tarkoitan, että ne puheet elämän päättymisestä jäisivät ajatuksiksi, joista vähitellen pääsisit eroon. Sinä ja tyttöystäväsi ette nyt ole hyväksi toisillenne. Myös sinulle paras ratkaisu on päästää hänet menemään.
Yksinäisyys on varmasti iso ongelma. Siihen voi tuoda piristystä pinnallisempikin kohtaaminen, jos se tapahtuu hyvässä hengessä. Älä siis aseta suuria tavoitteita kavereiden tapaamiselle, mutta yrittäisit tavata heitä kuitenkin. Mutta älä sellaisia ihmisiä, jotka vievät sinusta voimat, tai muuten eivät ole sinulle hyväksi. Kunhan selviät pahimman yli, voit aivan hyvin vielä tavata aivan uusiakin ihmisiä, ja ystäväpiirejä. Ei ole välttämätöntä rajoittua niihin vanhoihin, jotka eivät yhteyttä pidä. Olethan vielä nuori ja fiksu ja mukava ihminen. (Tai voihan sitä vanhanakin vielä ystävystyä, mutta mitä nuorempi, sen helpompaa, luulisin. )
Uskon, että löydät vielä itsesi, opit sitä rakastamaan ja kohtelemaan hyvin. Tarvitset siihen apua, hae sitä, pliis. Vaikka psykiatrisesta ensiavusta. Toivottavasti saat avun ja pääset jatkamaan toipumistasi (joka on jo alkanut!!!).
Vaikka olen 20-vuotias naisenalku, huomasin, kuinka meissä on paljon samaa. Tällä hetkellä en kykene kirjoittamaan enempää, mutta tahdoin vain kertoa, ettet ole yksin.
Päivitystä taas tilanteeseen. Sain kuin sainkin psykoterapeutille ajan! Sen olisi määrä alkaa heti kunhan Kelalta tulee se lopullinen päätös mutta terapeutti on jo tiedossa ja B-lausunto on saatu. Odottelen nyt siis sitä virallista paperia joka oikeuttaa Kelakorvauksiin terapian osalta.
Tuntuu ehkä hivenen helpommalta. Paljon on auttanut jo se että päivät ovat muuttuneet valoisimmiksi. Silti silloin tällöin saatan hieman romahtaa yhtäkkiä. Se tapahtuu yleensä silloin kun huomaan muiden kautta kuinka yksinäinen olen. Kun tyttöystävälleni soittaa joku ja he puhuvat kauan puhelimessa, nauravat ja höpöttävät tai kun hänet kutsutaan jonnekin tai kun kaverini juttelevat keskenään jostain asiasta ja huomaan ettei minulla ole yhtään mitään lisättävää asiaan. Sillä että näen muiden ihmisten nauravan ja juttelevan innokkaasti on minuun masentava vaikutus koska en itse kykene ja jaksa olla tuollainen vaikka haluaisin kovasti innostua ja olla iloinen koska päässäni mietin että eihän nyt kukaan halua jutella ja olla ystävä ihmisen kanssa joka on jo perusilmeeltään vakavan näköinen ja joka aina juttelee vain asiallisesti ja siltikin vähän.
Tunnen olevani aika ajoin henkisesti jotenkin lamautunut, väsynyt. Masennustahan tämä taitaa edelleen suurimmissa määrin olla koska niin harva asia aidosti kiinnostaa. Olen lähinnä kiinnostunut jostain asiasta koska siitä "tulisi" olla kiinnostunut. Näyttelen ystävieni kanssa ollessani kiinnostunutta ja aivoni käyvät jälleen ylikierroksilla kun yritän keksiä puheenaiheita. Yritän saada heidät nauramaan ja juttelemaan kanssani mutta yritän liikaa ja alan änkyttää joka saa minut täysin lukkoon ja siinä hiljaisen vaivautuneessa hetkessä voisi hyvin kuulla nuppineulan putoavan lattialle.
Toisinaan haluan vetäytyä eristyksiin koska silloin on paljon helpompaa. Ei tarvitse yrittää miellyttää ketään, ei tarvitse näytellä ja toisaalta minun ei tarvitse kohdata sitä tosiasiaa että olen yksinäinen eikä minulla ole oikein kovin monta ystävää enää. Muistelin menneisyyttäni vuosien päähän ja havaitsin että olin silloinkin jo tällainen: viihdyin toisaalta yksinkin, keksin tekemistä mutta kyllä luonani kävi myös kavereita. Ne olivat tosin melko paljon alkoholisävytteisiä ja nyt kun tuosta harrastuksesta on luopunut, ei olekaan enää mitään yhdistävää tekijää.
Tuntuu myös että olen enää vain ihmiskuori, sisältä ontto ja tyhjä, ulkopuolelle ripustettuina kopioita ihmisistä, persoonista, käyttäytymissäännöistä. Eri tilanteisiin poimin mielestäni eri ystävieni ja kavereideni käyttäytymistapoja ja sanontoja. Muutamaan otteeseen minulle onkin sanottu että hei, muistutitpa paljon sitä tai tätä ihmistä. Kuka siis olen? En vieläkään tiedä. Panostan liikaa energiaa muista ihmisistä huolehtimiseen ja unohdan oman hyvinvointini enkä tunnu pääsevän irti tästä oravanpyörästä. Toivon aina salaa että joku huolehtisi minunkin hyvinvoinnistani. Ei siis mitään paapomista ja lellimistä vaan ihan rehellistä ystävän huolenpitoa: "miten voit? mitä sinulle kuuluu? tehdäänkö tänään jotain?"
Se on vielä selvittämättä miten onnistuisin tuollaisia ystäviä saamaan. Kaikki nämät vuodet ainoastaan yksi ystävä on pitäny yhteyttä vaikka hänkin on jo perheellinen. Yksi ainoa tosiystävä joka tosin asuu eri kaupungissa emmekä paljon näe emmekä kovin paljon juttelekaan enää mutta silti.
beatrix: en halua olla sellainen joka vain tunkee ihmisten seuraan ja menee pakosta toisten luo kylään. Tietysti voin tuotakin tehdä mutta tarvitsen vastapainoksi muidenkin ihmisten panosta, että he kutsuisivat myös minut mukaan. Nyt se on lähestulkoon aina mennyt niin että suurimmaksi osaksi olen itse pyytänyt päästä mukaan, yrittänyt järjestää yhteisiä tapaamisia ja hetkiä mutta en oikein ketään saa mukaan, melko harvassa ovat ne kerrat.
weewee: olisi mukava vaihtaa ajatuksia kanssasi. Tuntuu että käyt ehkä läpi samankaltaisia vaiheita kuin minäkin nuorempana.
Ensikertalaisena raapustelen jotain.
Tammelle: Lueskelin tuota viestiketjuasi ja pisti miettimään... Taidan olla "sielunveli" kanssasi, ainakin iän, sukupuolen ja tuntemuksien suhteen tai suurinpiirtein ainakin. Tunsin monin osin, jotta samojen asioiden kanssa painitaan/ollaan painittu: itsensä etsimistä, masennusta, miellyttämistä, parisuhdetta ja sen suhteettomuutta, oloa, eloakin, mutta minkälaista eloa? Omaa vaiko muiden, kuka oikeasti olen ja mitä haluan, takerrunko, riitänkö, onko minulla ystäviä jne.
Itsekin kärvistelen masennuksessa ja pahassa olossa, enkä osaa tällä hetkellä jäsentää itseäni taikka kirjoitustani tämän paremmin.
Tuli vain tuolta jostain mielenpimiöistä ajatus ja kysymykseni on:
Onko sinulla jotain harrastusta tai asiaa, joka voisi saada ajatuksesi välillä aivan muualle? Esim. oman olon ja olemattomuuden ajattelemisen sijaan, tekisi jotain itsestä mukavaa tai fyysistä, vaikka hemmetin ison lumiukon, kun tuota luntakin on 😉
Kunhan tuumasin näin.
Kiitos vastauksestasi despitantti
Milloin sinulla alkoivat nuo "vaivat"? Tapahtuiko jotain erityistä, suurempaa elämänmuutosta vai oletko aina enemmän ja vähemmän tuntenut näin? Minulla se kyllä yltää ihan varhaisnuoruuteen asti.
On minulla onneksi pari liikunnallista harrastusta joihin saa purkaa turhautumistani. Sen lisäksi olen katsellut josko jostakin harrastelijateatterista olisi jotain hyötyä. Kunhan pääsisi vaikka väkisin siihen ihmsiten keskuuteen, saisi rohkeutta niistä tilanteista.
Yritän tietoisesti päästä ulos negatiivisista ajatusmalleistani, kuinka aina mietin kaikesta negatiivisesti ja pahimman kautta jolloin mieli apeutuu ja sitä masentuu ja lukkiutuu. Mietin että silloinhan voi tehdä myös päinvastoin! Yritän miettiä asioista parhaimmin päin, että kyllä ne onnistuvat ja menevät omalla painollaan, kyllä minusta välitetään ja minua arvostetaan! Yritän ainakin! Eihän mulla ole mitään menetettävää.
Mutta siis, oikeassa olet. Mieli ja ajatukset pitää kääntää pois itsestä, jonneki muualle, muihin asioihin. Vaikka sitten siihen lumiukkoon 😉
Niin ja suhteesta sen verran että mitään fyysistä (halailut ja pienet pussailut) ei ole ollut kolmeen viikkoon ja alkaahan tuo vähän jo turhauttaa... syy on hänellä vain "kun ei haluta". Stressiä on hänellä jonkin verran että ei ole seksi käynyt mielessäkään. Itse vaan lasken seksin yhdeksi tärkeimmistä asioista suhteessa. Eipä tässä asiassa voi oikein mitään tehdä. Olen yrittänyt tehdä aloitetta, olen yrittäny antaa tilaa ja olla olematta niin päällekäyvä, kehunut, halaillut, ottanut huomioon... minkäänlaista aloitetta ei hänen puoleltaan tule eikä yritystä asian korjaamiseksi vaikka mitäpä tuossa on korjaamista jos ei yksinkertaisesti haluta.
Huomasin että elämälläni ei ole minkäänlaista sisältöä. Mikään ei yksinkertaisesti kiinnosta tai aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia. Takerrun ja elän elämääni tyttöystäväni kautta. Mietin jo eroa. Hän ei halua muuttaa kanssani uuteen kaupunkiin vaan haluaa muuttaa yksin, kohdata itse asiat ja huomata että pärjää yksinkin ilman minun antamaani turvaa. Sanoin heti suoraan että en halua mitään useamman vuoden etäsuhdetta.
Häntä vaivaa ajatus että olisimme yhdessä, aina näkisimme toisiamme monta vuotta, lähes joka päivä. Se että suhteella ei olisi mitään "haastetta" kuten tuo hänen muuttonsa toiseen kaupunkiin, jotta näkisi myös kestäisikö suhde. En itse tässä henkisen jaksamiseni kanssa tuota aio ottaa jälleen yhdeksi painolastiksi koska kaikki muukin elämässäni on sekaisin.
Jäi paha mieli ja olo: hänetkin tulen jossain vaiheessa menettämään ja olemaan jälleen yksin. Toiset avioituvat, hankkivat lapsia, suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta ja minä olen yksin parisuhteessa, omine ajatuksineni ja suunnitelmineni joita en voi ääneen sanoa koska toista suunnitelmat ja tulevaisuus ahdistavat.
Onkohan ero ainoa ratkaisu kun tavoitteemme elämässä näin erilaiset: hän "oikeaoppisesti" elää elämää vain itselleen, suunnittelee omaa elämää ja minä elän meille molemmille, unohtaen mitä MINÄ haluan tehdä elämässäni. En tiedä kun mikään ei kiinnosta ja innosta. Tänään tahdoin taas kuolla. Taitaa olla oikea aika aloittaa masennuslääkitys ja terapia.