En oikein tiedä mistä aloittaa. Kai syy miksi kirjoitan on päällisin puolin
sietämätön ahdistus ja se etten voi tätä mitenkään muuten purkaa. Mtt:lle olen hakenut mutta se aika peruttiin ilman syytä paria päivää aiemmin. Sanottiin ”otetaan yhteyttä sitten kun otetaan” ja terapeuttia en ole vielä löytänyt, ainakaan sellaista jolla olisi aikaa. Ei kohta jaksa itse viedä asioita eteenpäin.
Olen noin 30v töissäkäyvä mies. Aloitin uuden työn vastikään ja jätin vanhan taakse luullen tämän vaihdon jotenkin tuovan muutosta elämääni. Pohjimmiltaan yhtään mikään ei vain muuttunut.
Olen jo pitkään kärsinyt syvästä masennuksesta ja suunnattomasta ahdistuksen tunteesta joka vyöryy päälleni mitään varoittamatta, jostain kaukaa. Perustunne on masennus ja ahdistus, silloin tällöin saattaa tulla iloisempi mieli mutta se saattaa laskea hyvin jyrkästi aivan yllättäen.
Tunnen olevani äärettömän yksinäinen jopa ihmisten keskellä. Katson sivusta kuinka ihmiset juttelevat ja nauravat ja väännän hymyn väkisin kasvoilleni. Kynsin ja hampain yritän pitää kiinni elämästäni ja ajasta mutta vastustamattomasti se vain valuu sormieni välistä ja sormenpäideni otteesta.
Lapsena kärsin paniikkikohtauksista ja muuttaessani tähän kaupunkiin ja aloittaessani opiskeluni ne jatkuivat. Masennuin ja kävin terapeuteilla, jotenkin opiskelujeni kanssa rämpien. Oli viikkoja joina kävin koulussa ehkä kerran pari. Alkoholikin oli tuttu aine välillä. Kesken ovat opiskelut vieläkin, vuosien jälkeenkin. En ole koskaan oikein tehnyt sitä mitä MINÄ haluan vaan mennyt muiden perässä: jos tämä on muiden mielestä kivaa ja hauskaa, on se sitä minunkin mielestäni. En ole aiemmin pysähtynyt tutustumaan itseeni ja siihen mitä haluan elämältäni. Juuri nyt haluaisin vain olla jossain ”turvassa”, nukkumassa ja lepäämässä, ilman että minun tarvitsee olla jatkuvasti varpaillaan, esittää jotakin mitä en ole, odottamassa seuraavaa pettymystä.
Luulen, etten edes tiedä kuka olen. Kun katson itseäni peilistä, en tunnista henkilöä joka silmieni edessä on. Vihaan peilikuvaani ja sitä ihmistä jonka näen, arvostusta en ole itseäni kohtaan oikein koskaan kokenut. Mielestäni olen surkimus joka vain haaskaa elämäänsä. Toivoisin olevani kuollut tai toivoisin että voisin antaa elämäni jollekin joka osaa sitä elää. Häpeän näitä ajatuksia.
Elämäni ei sisällä käyttöohjeita, en tiedä miten ihmisten seurassa pitää käyttäytyä, mitä heille pitää jutella, en uskalla olla oma itseni mikä se sitten lieneekään. En tunne edes olevani ihminen! Haluan olla ihmisten seurassa mutta silti ihmisten seurassa ahdistun ja haluan pois, yksinäisyyteen. Yksinäisyydessä seinät kaatuvat päälleni ja sekoan. On niin yksinäinen olo näiden ajatusten ja tunteiden kanssa, kunpa olisi ystävä joka ymmärtäisi, joku joka rakastaisi pyyteettömästi ehjäksi! Haluaisin että joku poistaisi tämän ahdistuksen ja nämä ongelmat puolestani. Tuntuu että olen omien ajatusteni vankina suunnattoman tyhjyyden keskellä pääni sisällä. Ulkopuolella on elämä ja nauravat, iloiset ihmiset. Osaisin helposti piirtää kuvan tästä kaikesta kertomastani.
En tiedä mitä haluan elämältäni, en tiedä mistä pidän tai mitä haluaisin elämässäni edes tehdä. Istun tälläkin hetkellä töissä. Työt eivät jaksa motivoida ja kiinnostaa. Kurkkua kuristaa, voin pahoin ja haluaisin nousta ylös ja juosta jonnekin kauas mutta en edes tiedä minne. Tuntuu että joka paikassa minulla on paha olla. Koen suurta häpeää että haluaisin jonkun vain halaavan minua ja sanovan ettei minulla ole mitään hätää. Tuntuu kuin olisin pikkulapsi suuressa maailmassa, eksyneenä suuren ostoskeskukseen. Kaipa en ole edes aikuistunut ja itsenäistynyt. Vanhempani luulevat minun olevani jo hyvin aikuinen vaikka itseasiassa ikävöin heitä ja heidän huolenpitoaan.
Olen oman elämäni sivustaseuraaja, ajopuu koskessa, virran vietävänä. En koe hallitsevani omaa elämääni vaan elän sitä kuin unessa, ajatus takaraivossa jyskyttäen joka aamu ”ehkäpä tämä päivä muuttaa elämäni, ehkäpä tänään sytyn elämään ja oivallan sen”. Jokainen päivä on kopio toisestaan, samaa harmaata massaa ilman ilonhäivähdyksiä. En osaa enää sanoa mitkä mielipiteistäni ja ajatuksistani ovat omiani, kopioin muita ihmisiä ja heidän käyttäytymistään jatkuvasti. Haluaisin olla joku muu kuin se joka olen. Hermostun tavattoman herkästi kaikesta liian kovasta äänestä tai hälinästä, tuntuu että kohta naksahtaa päässä. Mietin miten ihmiset voivat olla noin iloisia hyvin tyhjänpäiväisistä asioista, miten heitä voi kiinnostaa keskustella jostakin täysin itselleni typerästä tv-sarjasta, mitä merkitystä millään on? Jos tietäisin miten voisin alkaa rakastaa ja arvostaa itseäni, tekisin sen. Haluaisin niin kovasti oppia rakastamaan elämää, antamaan itsestäni paljon enemmän. Jokainen pienikin epäonnistuminen on itselleni maailmanloppu.
Esitän tyttöystävälleni olevani iloinen ja että minulla menee ihan hyvin ja päiväni ja elämäni ovat suuria suunnitelmia täynnä. Kuitenkin hän näkee etten voi hyvin. Olen kertonut hänelle olevani alakuloinen ja etsiväni ihmistä (terapeuttia) jolle jutella koska hän ei oikein osaa antaa sellaista tukea kuin haluaisin enkä halua häntä tällä kaikella kuormittaakaan. Hän yrittää hellyttävästi piristää minua mutta minun ongelmanihan tämä on, ei hän sitä voi korjata. Hänen oma elämänsä menee pikavauhdilla, suunnitelmat valmiina eteenpäin ja minä koen jääneeni paikalleen, katsoen hänen suunnitelmiensa toteutuvan.
Pelkään myös menettäväni hänet. Hänen aikomuksenaan on jättää tämä kaupunki opiskelujensa jälkeen. Ei hän ole sanallakaan maininnut että haluaisi minut mukaansa, on sanonut vain että ”kun valmistun, muutan täältä pois”. Vaikka hän kertoo rakastavansa minua ja haluavansa olla minun kanssani, ovat hänen puheensa tulevaisuudensuunnitelmistaan enemmän ”minä” kuin ”me” tyylisiä. En koe pätkääkään olevani sisällytetty hänen tulevaisuuteensa.
On kuin odottaisin sitä viimeistä iskua häneltä ”haluan eron” tai ”meillä ei taida olla samanlaiset suunnitelmat tulevaisuudesta”. En kai koe olevani onnellinen hänen kanssaan. Haluaisin niin paljon enemmän yhteisiä asioita, yhteisiä suunnitelmia, varmuutta tulevasta mutta hän ajattelee suurimmaksi osaksi itseään lähes joka tasolla. Luulen että jos meille tulisi ero, romahtaisi maailmani lopullisesti ja se onkin tässä kaikessa hyvin pelottavaa ja ahdistavaa.
Päiväni kuluvat töissä pääosin nettiä selaten. Teen vain sen minkä täytyy jotta näyttäisin työtä tekevältä. Päiväni suurin valopilkku on se kun näen taas tyttöystäväni. Ahdistun jos hän ei ole kotona silloin kun tulen kotiin vaikka tiedän hänen olevan opiskelujensa parissa. Kun hän tulee kotiin, ahdistun jos hän ei huomioi minua tai puhu minulle ja toivoisin ennemmin olevani yksin. Tiedän että vaadin kohtuuttomia koska haluaisin että hän näyttäisi huomiotaan minulle lähes aina. Tiedän myös että tämä on pahaa läheisriippuvuutta mutta se on pieni pisara meressä sen kaiken muun paskan ja ongelmien keskellä joita minulla on. Jotenkin tiedän että jos tämä meno jatkuu tällaisenaan pitempään, en tule olemaan parin vuoden kuluttua hengissä. En vain näe tässä mitään järkeä.
Olen jotenkin menettänyt myös ystäväni. Tai kaipa heidän omat elämänsä menivät eri suuntiin, heille tulivat muut mielenkiinnon kohteet. Jotkut ovat jo perheellisiä, jotkut kohta ensimmäisen lapsensa saavia. Tästäkin syystä puheenaiheet heidän kanssaan ovat hyvin vähäisiä. Mieleni on tyhjä aina kun tapaan ystäväni enkä keksi yhtään mitään puheenaihetta heidän kanssaan. En kyllä tapaakaan heitä kuin ehkä pari kertaa kuussa. He eivät soita minulle eivätkä kysy miten voin, he eivät kutsu minua mihinkään. Toivoisin niin kovasti että minulla olisi ystävä joka soittaisi muuten vain, kysyisi miten voin ja ehdottaisi vaikka kahville lähtemistä. Mutta tiedän etten ole sitä parasta seuraa. Istuisin vain hiljaa ja ahdistuisin koska en tietäisi mitä sanoa. Tulen myös hyvin mustasukkaiseksi jos tyttöystäväni ystävät soittavat hänelle ja pyytävät jonnekin, edes kävelylle. Tai ei se edes ole mustasukkaisuutta, se on kateutta. Olen kateellinen hänen ystävistään jotka pitävät häneen tuollaista yhteyttä ja ovat kiinnostuneita hänestä vaikka hän ei itse pahemmin heille soittele eikä käy heillä kylässä. Olen kateellinen että tyttöystävälläni on aika selvät sävelet elämänsä kanssa, haluaisin että minullakin olisi.
Joskus hiljaiset hetket tyttöystävänikin seurassa ahdistavat. Aivoni ylikuumenevat kaikesta siitä ajattelusta, yritän pähkäillä mitä jutella ja mistä asiasta. Haluan olla kiinnostavan oloinen. Muilla ihmisillä tuntuu olevan koko ajan asiaa, siksipä siis minullakin on oltava. Pelkään joskus sekoavani koska olen niin outo ajatusteni kanssa. Pelkään että muut näkevät ja huomaavat minun olevan outo ja hermostun muiden seurassa entisestään.
Minulla on jatkuvasti rooli päällä. Esitän olevani vahva ja ulospäinsuuntautunut. Itse asiassa nuo ovat vain puolia joita itsessäni haluaisin oikeastikin olevan. Häpeän herkkyyttäni ja heikkouksiani. Tämän seurauksena minusta on pohjimmiltaan tullut melko tunteeton, en edes tiedä mitä on se rakkaus jota tyttöystävälleni tunnustan, enhän edes rakasta itseäni.
Haluaisin jo herätä tästä unesta. Mitä voin tehdä ja kenen puoleen kääntyä, kuka voisi auttaa?
Huh, haluan vastata tähän, vaikka näillä palstoilla on varmasti monia minua kokeneempia ja viisaampia kirjoittelemassa, mutta haluan että kun keskiviikkoaamuna katsot töissä, niin sinulle olisi ainakin yksi viesti.
Ihan ensiksi: *halaus*. (ei löytynyt halihymiötä noista keltaisista naamoista).
Oletko koskaan saanut hoitoa masennukseesi? Lääkkeitä tai terapiaa? Sinun varmaan täytyy ottaa uudestaan yhteyttä sinne mtt:oon. Inhottavaa että uupuneet ja kärsivät ihmiset joutuvat taistelemaan oikeudestaan hoitoon 😠
Roolinvetämistä et voi jatkaa tai hajoat täysin. Sinun kannattaa myös ottaa se riski, että olisit rehellinen tyttöystävällesi omasta tilanteestasi. Jos hän ei sitä kestä ja jättää sinut, niin varmasti olisi sitten muutenkin sen tehnyt. Sinä opit vielä tykkäämään itsestäsi ja tuntemaan itsesi, tekemään asioita jotka sinulle itselle tuntuvat tärkeiltä. Sille tielle lähteminen tuosta lähtökohdasta helppoa, ja ehdottomasti tarvitset siihen avuksi toista ihmistä. Toivon, että löydät hyvän terapeutin (ja että joku läheisistä ihmisistäsikin osoittautuisi sellaiseksi, jolle voisit puhua). Mutta tie tästä on kuitenkin ylöspäin, eikö niin? Koska kuulostaa siltä ettei sinulla ole enää paljon hävittävää...
Jos jaksat lukea, niin kirjoista voit löytää lohtua ja tukea, sekä myös tietoa ja ymmärrystä siitä mikä sinun elämäsi on tällaiseksi tehnyt ja miten selviät eteenpäin. Itse olen paininut lähinnä parisuhdeongelmien kanssa, mutta tulee mieleen kuitenkin Tommy Helstenin 'Kolmas mahdollisuus', jossa puhutaan juuri siitä, että miksi ihminen ei osaa rakastaa itseään ja mitä tarvitaan, että hän voisi rakastaa itseään.
ja vielä kerran: *halaus* Toivotan voimia päivääsi🙂🌻
Siis tarkoitin tietysti edellisessä viestissäni sanoa: "Sille tielle lähteminen tuosta lähtökohdasta EI OLE helppoa. " Siis sille tielle, että kokisit olevasi oman elämäsi keskipiste, arvokas sellainen. Mutta toisaalta tuskasi on jo nyt niin suuri, että muuta vaihtoehtoa ei taida olla?
Minä myös havahduin runsas vuosi sitten siihen, etten oikeastaan tiedä kuka olen, olen lähes kaiken elämässäni tehnyt muiden ehdoilla, minulla itselläni ei ole mitään toiveita, eikä haaveita. Aloin myös epäillä meninkö aikanaan mieheni kanssa naimisiin vain siksi, että olin niin otettu hänen rakkaudestaan, enkä tullut ajatelleeksikaan rakastanko minä häntä... no, jokatapauksessa, minun tarinani on aivan erilainen, mutta tunnistan nuo arvottomuuden ja hukassa olemisen tunteet viestistäsi.
Niin ja sanoithan sinä, että olet opiskeluaikanasi käynyt terapeuteilla. Kuulostaa kuitenkin siltä, että pysyvämpää hoitosuhdetta ei ole ollut, vaan kyse on ollut enemmänkin kriisiavusta, joka hetkeksi helpottaa vähän, mutta ei kuitenkaan pureudu ongelmiin syvemmälle. Tarvitset todellista pitkäjänteistä hoitoa, eikä mitään rippeitä sieltä täältä! Koita myös täällä Tukinetissä olevaa Omatuki -palvelua.
Toinen kirja mitä voisin suositella on Anthony De Mello: Havahtuminen. Minusta siinä puhutaan samoista teemoista kuin Helstenin kirjoissakin. Tietenkään et voi toipua ja parantua kirjoja lukemalla, mutta niistä voi löytää lohtua, ymmärrystä ja ajatuksen aihetta.
Kirjoitat hyvin vivahteikasta tekstiä ja hyvää suomen kieltä, että et sinä ainakaan mikään tyhmä ole! 🙂👍 (mua joskus NIIN rasittaa lukea kökkö-suomella kirjoittettuja viestejä! Mutta tietysti kaikilla täytyy olla mahdollisuus ilmaista itseään, vaikka ei olisi äikän tunneilla mitään oppinutkaan).
Ensiksi, kiitos viestistäsi beatrix. Piristit päivääni!
Jännää miten elämä voi joskus myös yllättää pienillä asioilla. Toissapäivänä kaverini pyysi ulos toisen kaverimme kanssa. Emme jutelleet sen syvällisempiä, suurimman osan ajasta vain pelailimme, vietimme aikaa yhdessä ja puhuimme tyhjänpäiväisiä asioita. Helpotti toisaalta ettei tarvinnut keskittyä huonoon oloon ja ahdistukseen. Eivät hekään tiedä miten oikeasti voin mutta sainpahan hetkeksi hengähtää.
Samana päivänä isäni laitteli viestiä noin muuten vain ja eilen kaksi pariskuntaa, joita näen todella harvoin, kävi meillä kylässä vähän kauempaa. Heistäkään kukaan ei tiedä masennuksestani tai niistä ajatuksista mitä täällä olen kertonut. Kaiken tämän harmauden ja masentuneisuuden keskellä tuntuu kuin olisin saanut hieman lisäenergiaa näiden suhteellisesti pienten mutta sitäkin tärkeämpien asioiden avulla alkaa selvitellä omaa elämääni. Ihmeellistä. Helpotti myös että sain purettua kaiken sen tuskan sisältäni tänne, tuntemattomana, tuntemattomille ihmisille.
Huomasin jännittäväni äärettömän paljon hyvän ystäväni seurassa. En halunnut näyttää hänelle alakuloista ja masentunutta puoltani koska hän itse vaikutti niin iloiselta ja myönteiseltä. Taas tunsin kuinka mietin pää kuumana asiaa mistä puhua koska hiljaiset hetket heidän seurassaan saavat minut hermostuneeksi. Yhdessä vaiheessa tunsin kuinka sydämeni jyskytti tuhatta ja sataa ja koko tilanne alkoi jo hieman ahdistaa. En taaskaan oikein tiennyt mitä sanoa ja heti kun avasin suuni oli minun keskityttävä kaikella tahdonvoimallani muodostamaan edes lauseet oikein. En joskus osaa edes muodostaa lauseita oikein vaan ne tulevat yhtenä ryöppynä suustani ja se hävettää koska uskon että ihmiset huomaavat joskus jännittämiseni ja sen että sanat eivät nyt vain aina tahdo tulla täysin luonnollisesti suusta ulos (pientä purentavikaa).
Eiväthän nuo kavereiden satunnaiset kohtaamiset ole se ratkaisu ongelmiini mutta ne ovat uskomattoman vahva lääke jaksamisen kanssa. Olenkin hieman varpaillani koko ajan tilanteen suhteen koska en halua tuudittautua liian hyvään onnen tunteeseen.
Beatrix, olen kyllä käynyt melkoisen monella psykiatrilla mutta kuten sanoit, hoidot ovat aina syystä tai toisesta jääneet kesken. Ne eivät ole olleet mitään pitkäaikaisia terapioita vaan enemmänkin sellaisia "hoidetaan mitä voidaan sen aikaa että jaksat taas" eli perimmäisiä syitä ei ole oikein lähdetty edes kaivelemaan. Niinpä tätä masentuneisuuden kierrettä ei ole koskaan saat katkaistua. Toinen syy on ehkä se että en osaa ja pysty luottamaan psykiatreihin ja terapeutteihin. En voi uskoa että joku ihminen aidosti jaksaisi minua kuunnella ja välittää. Olen huomannut muutaman ihmisen suositelleen tuota "Havahtuminen" kirjaa joten pitääpä hankkia se.
"Ajauduitko" sinä naimisiin siis tavallaan vääristä syistä? Olisi hyvin mielenkiintoista kuulla myös sinun oma tarinasi. Itse en tiedä mikä minut tähän suhteeseen pohjimmiltaan sai. Huumorintajumme on samanlainen, meillä on samanlaiset arvot mutta tulevaisuuden suunnitelmat taitavat hieman poiketa toisistaan tällä hetkellä johtuen kaiketi ikäerosta... Onhan hän hyvin kaunis ja viehättävä mutta ulkonäköön tottuu ja jos ei henkilöllä ole henkisellä puolella mitään annettavaa, tylsistyy. Yhdistäviä tekijöitä löytyy mutta se "jokin" syvempi tuntuu puuttuvan välillä. En mitenkään osaa tarkasti sanoa mitä se jokin on, kaiketi jonkinlainen yhdistelmä epäitsekkyyttä, empaattisuutta ja yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia.
Hän ei tunnu olevan kiinnostunut minun tulevaisuudensuunnitelmistani tai siitä mitä minä haluan hänen kanssaan ja suhteen alussa hän käyttäytyi mielestäni välillä aika ylimielisesti ja puhui muutamaan kertaan aika alentuvasti minusta ja arvosteli ulkonäöllisiä seikkojani (ehkä syynä hänen ikänsä). Voi olla että nämäkin seikat vaikuttivat siihen että joskus minulla on hänestä melko pinnallinen ja itsekäs kuva. Minulle tulee aina huono omatunto jos pyydän häntä tekemään puolestani jotain. Se tuntuu olevan hänelle hankalaa eikä tule ollenkaan sellainen olo että hän tekee tämän asian siksi koska haluaa vaan siksi koska pyydän.
Varmasti tämänkin takia ihastuin hyvin vahvasti erääseen minua hieman nuorempaan naiseen toisessa firmassa joka tekee tämän firman kanssa yhteistyötä. Hän kuunteli minua, oli kiinnostunut minusta ja minun ajatuksistani, kyseli vointiani jos olin sairaana tai laittoi viestiä jos en ollut vähään aikaan vastannut. Meillä oli yhteiset jutun aiheet, haaveet ja koko hänen olemuksensa, jo hymynsä kertoi että hän oli aidosti minusta kiinnostunut. Saatoimme ainoastaan jutella kolme neljäkin tuntia putkeen ja havahtua tähän yhtäkkiä. Noh, se tarina päättyi siihen että ensinnäkin olin itse suhteessa ja toisekseen tuo nainen muutti toiselle paikkakunnalle, hyvin kauas. Sen lisäksi totta kai, ymmärrettävistä syistä tyttöystäväni tuli äärimmäisen mustasukkaiseksi tästä naisesta ja näpäyttipä sitten tästä takaisinkin, tehden minut tahallisesti mustasukkaiseksi erään ystäväni kaverin kanssa.
Totta kai syytän itseäni ja eihän tuo oikein ollut. Olisinhan voinut katkaista suhteen ja olla tuon toisen naisen kanssa mutta ajattelin taas muita kuin itseäni ja sitä mitä minä haluan. Ajattelin kaikkea sitä mitä muut sanoisivat ja näin tyttöystäväni itkevät kasvot mielessäni ja ne kaikki syytökset mitä olisin saanut osakseni joten yhteydenpitomme hyytyi ja nyt tuo nainen asuu jo toisen miehen kanssa ja he suunnittelevat ulkomaanreissuja yhdessä. Tietty tuossakin asiassa aika kultaa muistot ja arkihan se olisi tullut tuossakin kuvioihin mutta silti... Tuo koko tapahtuma kuitenkin sai meidät juttelemaan keskenämme enemmän siitä mitä haluamme ja mitä tarvitsemme. Oli hyvin lähellä ettemme eronneet mutta päätimme silti jatkaa. Tuosta koko asiasta on kulunut nyt jo pitkän aikaa emmekä sitä enää edes muistele ja olen huomannut tyttöystäväni muuttuneen huomattavasti siitä mitä hän suhteemme alkuaikana oli. Hän myöntää itsekin että on aivan eri ihminen kuin silloin alussa.
Olen taas soitellut terapeutteja läpi, eikä tulosta. Mtt:ltä ei ole tullut soittoa joten soitan huomenna ja kyselen tilannetta.
Kiitos vielä kerran beatrix piristyksestä ja viesteistäsi!
Yksinäiseksi en itseäni tunne vaikka yksin olenkin, missään ei vain tunnu olevan tarkoitusta. Muuten menee samalla linjalla ketjun aloittajan kanssa.
Hei!
Oli pakko kirjoittaa, vaikka en tiedä löydänkö oikeita sanoja lohduttamaan sinua 🙂
Kiinnitin kaikista eniten huomiota kohtaan, jossa kerroit tyttöystäväsi arvostelleen ulkonäköäsi ja vetosit siihen, että hän on nuori ja teki sen siksi. Oletko ikinä miettinyt sitä, että myös tyttöystävälläsi on todella huono itsetunto?
Olin ennen todella itsekeskeinen ja pinnallinen ihminen. "Seurustelin" vain miesten kanssa, jotka näyttivät todella hyvältä ja lopetin jutun alkuunsa, jos kaverini olivat sitä mieltä, että mies ei ollut minkään näköinen. Rakastin vauhtia ja jännittävyyttä ja vaadin miehiltäni tietyn statusarvon. Rumia tai tavallisen näköisiä miehiä en harrastanut, yleensä pidin heitä "hovinani". Heiltä sain koko ajan kehuja ulkönäöllisistä avuistani. Vaikka nämä miehet pitivät itseään "ystävinäni", en ikinä liikkunut heidän kanssaan julkisesti ja pidin heidät "oikealta" kaveripiiriltäni piilossa. Koko elämäni pyöri pelkästään ulkonäön ympärillä.
Jossain vaiheessa tajusin, että se, mitä harrastin, oli todella julmaa näitä miehiä kohtaan. He olivat aina tukenani ja auttoivat minua, kun apua tarvitsin. Tajusin, että pönkitin vain omaa egoani olemalla vain hyvännäköisten miesten kanssa ja että ihminen on toisille niin julma kuin on itselleen.
Olen ollut nykyisen mieheni kanssa kihloissa jo jonkin aikaa. Rakastan jokaista ihohuokosta tässä miehessä ja en näe hänessä mitään vikaa. Kaverini, joka kehtasi arvostella mieheni ulkonäköä, sai minut täysin raivoihini ja meni kauan, ennen kuin annoin anteeksi kaverilleni sen, mitä hän oli mennyt sanomaan.
Se, mitä tässä yritän sanoa, on, että kukaan, joka arvostaa itseään ja rakastaa toista, ei todellakaan mene arvostelemaan toisten ulkonäköä. Varsinkaan sen ihmisen ulkönäköä, jota pitäisi rakastaa ja jonka pitäisi pystyä luottamaan siihen, että toinen ei ikinä satuttaisi.
Kerroit, että tyttöystäväsi on nuori. Et kertonut tarkemmin tyttöystäväsi ikää, mutta koska puhut tytöstä naisen sijaan ja koit iän mainitsemisen arvoiseksi asiaksi, veikkaisin tyttöystävääsi parikymppiseksi. Valitettavasti asia on usein niin, että parikymppinen tyttö ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt ottamaan vastaan tuollaisia asioita ja selviytymään niistä, varsinkin jos itsellä on ollut suhteellisen helppo elämä.
En sano, että sinun pitäisi erota tyttöystävästäsi, itsehän tiedät sen parhaiten. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että jos aiot jatkaa suhdettanne, sinun täytyy kertoa tyttöystävällesi, missä mennään. Jos tyttöystäväsi jättää sinut sen takia, hän ei ole arvoisesi. Usko pois, maailmassa on monia naisia, jotka kestäisivät tuon tilanteen ja auttaisivat sinut pois siitä. Mikään ei ole niin kamalaa kuin rakkaan ihmisen menettäminen ja vielä tuossa tilanteessa, mutta vaikka nyt tuntuisi siltä, että et selviä siitä, niin minä uskon, että selviät. Olethan selvinnyt tähänkin asti elämässäsi 🙂
Sinun täytyy opetella puhumaan asioista muille. Voisitko mennä vaikka itse terapeutille näin aluksi ja maksaa sen omasta pussistasi niin pitkään, että saat Kelalta tukea? Älä ajattele, että terapeutit eivät halua kuunnella sinua. Kyllä niillä tuntiliksoilla kuuntelee mielellään 😉 Ja ovathan he valinneet tietoisesti ammattinsa siksi, että he haluavat kuunnella 🙂 Kyllähän mekin täällä luemme kertomustasi ja tsemppaamme sinua 🙂🌻
Älä jätä itseäsi kuoren sisälle, vaan näytä oikeat tunteesi läheisillesi. Ne, jotka eivät pysty käsittelemään tilannettasi, joutavat mennäkin, mutta uskon, että koet vielä positiivisia yllätyksiä 🙂 Ainakin minun mielestäni herkkyys on parasta miehissä ja vielä enemmän plussaa on, jos osaa tuoda ilmi ajatuksensa niin hyvin, kuin sinä 🙂
Toivottavasti tämä auttoi sinua, tarkoitukseni ei ole loukata ketään sanomallani.
Tsemppiä jatkoon!!!!!!!!
Kiitos viestistäsi krisnel, pisti kyllä ajattelemaan. Toivon kyllä suuresti että tämä kaikki liittyy hänen ikäänsä ja kypsymättömyyteensä koskapa hän on kyllä kehittynyt kypsemmäksi tuosta alun epävarmuudesta ja töykeydestä.
Nyt vaan ilmaantui uusi (tai oikeastaan iänvanha) asia josta en tunnu pääsevän irti. Meillä oli jotain pientä juttua ennen seurusteluamme mutta sain sittemmin tietää että ei siinä hänen puoleltaan ollut kyse muusta kuin seksistä. Olimme siis kavereita pidemmän aikaa ennen tuota tilannetta. Jotenkin se kolahti minuun koska olin itse kiinnostunut edes vähäsen enemmän hänestä kuin vain seksin vuoksi. Tuli jotenkin hyväksikäytetty olo, hassua sanoa noin miehenä. Ja jotenkin tuntuu että hän on käyttäytynyt tuossa hyvin "miesmäisesti" tavallaan. Eli olin vain jonkinlainen tyydytyksen välikappale.
Tuon jälkeen yritin ottaa häneen kontaktia mutta tuolloin en saanut mitään vastakaikua yhteydenotoilleni, hän ei ollut minusta kiinnostunut muussa mielessä. Jonkin aikaa tämän jälkeen aloin tapailla yhtä toista naista ja meidän väliset kahdenkeskiset juttutuokiomme jäivät ymmärrettävästi vähemmälle. Tämä juttu uuden naisen kanssa kuitenkin kariutui ja tämän jälkeen minä ja nykyinen tyttöystäväni hieman lähennyimme. Kertoi että oli mustasukkainen minusta ja ikävöi sitä ettemme voineetkaan enää jutella keskenämme ja pitää omia pitkiä juttutuokioitamme. Jotenkin jäi se maku että hän halusikin sitten alkaa kanssani siksi koska huomasi toisen naisen olleen kiinnostunut minusta. Ylipäätään tuntuu välillä että saan häneltä tuosta alkujutusta niin ristiriitaista kuvaa, ettei hän ole itsekään ollut varma mitä on halunnut.
Alku oli kuitenkin välillä todella hankalaa. En silloinkaan oikein saanut vastakaikua tunteilleni vaan aina kun olin hieman tunteellisempi, hän tuntui pistävän jutun leikiksi ja ahdistui jos tilanne meni vähääkään vakavemmaksi. Omien sanojensa mukaan hänellä oli vaikea sopeutua tilanteeseen jossa näki minut yhtäkkiä ystävän sijaan poikaystävänä (miettii paljon asioita järjellä, tunteiden sijaan). Tuon alkuajan aikana hän oli välillä minua kohtaa aika töykeä, arvosteli ulkonäköäni (esim. pituuttani moneen otteeseen, ihmetellen miten joku nainen ei ole sanonut minulle pituudestani). Myöhemmin sanoi että ei tarkoittanut noita asioita pahalla, vaan hän vain on sellainen. Minua ne kuitenkin loukkasivat eikä hän tätä voinut käsittää (joka taasen loukkasi lisää koska hän tuntui olevan niin tunteeton ihminen).
Koko asia vaivaa siksikin että hänen exänsä oli hyvin tyypillinen "pelimies" eli pyöritteli useampaa naista hänen kanssa on/off suhteessa ollessaan. Tyttöystäväni mukaan heillä ei ollut samanlainen huumorintaju, ei yhteisiä juttuja, eivätkä he tulleet pitempään yhdessäolon aikana toimeen keskenään, minkä lisäksi seksielämäkään ei ollut kovin hyvää. Silti tämä ihminen on ollut hänen suurin rakkautensa elämässä josta hänellä vei aikaa päästä yli. Nyt taas hän kertoo että kanssani tulee juttuun, on samanlainen huumorintaju, asioista voi puhua ja seksikin on hyvää mutta silti hänen itsensä mukaan alussa ei ollut kipinää ja hän pariin otteeseen mietti tuleeko tästä mitään. Päätti kuitenkin jatkaa kuulemma sen takia että olisi sääli lopettaa muuten niin toimiva suhde!
Pariin otteeseen suhteen alkupuolilla hän myös erään kerran sanoi että toivoisi että olisin jotenkin röyhkeämpi baarissakin jos hän sattuu jollekin miestuttavalle juttelemaan, että tulisin ja hakisin hänet ja näyttäisin että hän on minun??? Kuulostaa niin oudolta... kaipa hän on tottunut sitten röyhkeisiin, kusipäisiin miehiin joista kyllä jaksaa valittaa mutta joihin aina ihastuu korviaan myöten...
Kaikkia noita asioita olen itse kantanut katkeruudensävyttämästi mielessäni. En vain voi ymmärtää että jos hänen kertomansa mukaan suhde on huono, mies on kusipää ja tekee mitä lystää, roikkuu nainen hänessä silti, mutta sitten taas "hyvän" miehen kanssa on ihan ok, ei kipinää...
haluan niin kovasti päästä tästä tunteesta yli mutta en osaa! Eilen jo siitä tappelimme ja hän koitti vakuutella että rakastaa minua ja haluaa olla kanssani mutta en silti tuntenut että hän todella tarkoitti sitä. Miten tästä selviäisi yli?🙄🙄
Hei,
Kertomasi perusteella sinä olet suhteenne kypsempi osapuoli. Tietenkään en saisi arvioida tyttöystävääsi vain sanojesi perusteella, mutta tällaisen vaikutelman sain: hänellä on ongelmia hyväksyä itsenä naisena ja tasa-veroisena kumppanina. Kaipaa "pomottajaa", kun taas sinä mitä ilmeisemmin olet valmis kypsään suhteeseen, jossa ihminen on vastuussa itse tekemisistään ja tuntemisistaan. Pahimmillaan tuollainen riippuvuus itseään kaltoinkohtelevista ihmisistä on läheisriippuvuutta. Mukavat ihmiset tuntuvat "tylsiltä" ja kaivataan sitä "särmää".
Tosi lapselliselta ja karmealta kuulostaa tuo menneisyydessä lasahdettu "eikö kukaan nainen toisaan ole pituudestasi maininnut"-juttu. Mitä ihmeen mainitsemista siinä on? Kai sen jokainen ja varsinkin sinä itse tiedostat... Vain törpöt ihmiset menevät huomauttelemaan toiselle tyyliin "oot muuten tosi lihava". Mikä ihmeen informaatioarvo siinä muka on? Toivottavasti hän kasvanut tällaisen käytöksen ohi.
Oletko sinä siis suhteenne antava osapuoli (mainitsit hänen todenneen "muuten niin hyvin toimiva suhde"), saatko sinä henkisesti suhteestanne mitään? Millaisena näet tilanteen esim. 3 vuoden päästä?
Kristel (muistanko nimimerkin oikein???) vastasi mielestäni sinulle todella hyvin pohtien asiaa.
Olen ollut ahdistunut koko päivän ja tälle päivää piti olla Mtt:n aika. Taas se peruttiin paria tuntia ennen tapaamista, sairastumisen vuoksi tosin. Maailma synkkeni taas vähän enemmän. Ulkona on harmaata ja sateista ja se vielä lisää tätä alakuloa.
Tuntuu ettei kukaan halua kuunnella eikä ymmärtää. On niin vaikea ja paha olla. En ole edes aina ollut tällainen. Muutos kolmen neljän vuoden takaiseen minääni on valtava. Tuntuu kuin käpertyisin joka päivä hieman enemmän itseeni, pienenisin ja muuttuisin niin näkymättömän pieneksi että ihmiset kohta unohtaisivat olemassaoloni. Ainakin tuntuu että ystäväni ovat unohtaneet. Tai kaverit, mitä lienevätkään oikeasti... tämä kirjoittelu kyllä helpottaa jonkin verran oloa. Saan ainakin ulos omia ajatuksiani eivätkä ne jää huonontamaan ilmaa pään sisällä, saa ikkunoita auottua =)
Yksinkertaisesti en osaa elää tätä elämää, en tiedä ollenkaan enää miten tätä eletään ja miten eri tilanteissa käyttäydytään. On paljon helpompi seurata muita miten he käyttäytyvät ja menetellä samoin. Tarvitsen kyllä todella kipeästi terapeutin aikaa ja pitkää, todella pitkää terapiaa.
Hävettää olla näin heikko ja herkkä. Haluaisin olla ulospäinsuuntautunut ja positiivinen, hauska ihminen mutta en ole. Raivostuttaa tämä alituinen negatiivisuus ja masentuneisuus... mutta voisiko olla että koska olen tavallaan omien ajatusteni avulla vielä pahentanut tätä tilannetta, voisin niiden avulla myös helpottaa oloani? Onhan aurinko yhä edelleen tuolla noidenkin harmaiden pilvien takana ja tuleehan kesä ja valoisuus joka vuosi täysin varmasti!
Kuinka ystäviä saadaan jos ei osaa puhua kellekään ja pelkää tilanteita jossa jonkin ihmisen kanssa jää kahden koska ei voi tietää miten siinä tilanteessa käyttäydytään? Menen mykäksi tai mongerran jotain typerää ja häpeän itseäni. Sen lisäksi tuon toisen ihmisen hiljaisuus ahdistaa vielä enemmän koska uskon että minä aiheutin hänelle tuon kiusallisen tilanteen. Yritän lukea ihmisten katseista reaktioita, odotan hymyä tai naurahdusta joka vapauttaisi tilanteen joten yritän koko ajan keksiä jotakin huvittavaa. En osaa mitenkään olla rento kenenkään seurassa.
Kadehdin jälleen eilen tyttöystävääni joka nauroi ja rupatteli ystävänsä kanssa puhelimessa. Minä sen sijaan mietin kuumeisesti mitä sanoisin tuolle toiselle ihmiselle, mistä kysyisin jotta puhelu ei loppuisi äkisti. Ei minulla vain ole mitään sanottavaa eikä kysyttävää. Mieleni on aivan tyhjä. Aiemmin humalassa sentään joten kuten pystyin vapautuneesti juttelemaan mutta nykyään humalassakin olen melko tuppisuu, yritän liikaa ja ahdistun. Tämän myös tyttöystäväni huomasi viimeksi ja ihmetteli miksi olen niin tylsää seuraa, että kaipa minun tulisi etsiä jokin ikäiseni ihminen joka ei osaa irrotella ja pitää hauskaa... ja senhän ei kyllä olotilaani parantanut ollenkaan...
Jasse kirjoitti 26.11.2009 10:48
Hei,
Kertomasi perusteella sinä olet suhteenne kypsempi osapuoli. Tietenkään en saisi arvioida tyttöystävääsi vain sanojesi perusteella, mutta tällaisen vaikutelman sain: hänellä on ongelmia hyväksyä itsenä naisena ja tasa-veroisena kumppanina. Kaipaa "pomottajaa", kun taas sinä mitä ilmeisemmin olet valmis kypsään suhteeseen, jossa ihminen on vastuussa itse tekemisistään ja tuntemisistaan. Pahimmillaan tuollainen riippuvuus itseään kaltoinkohtelevista ihmisistä on läheisriippuvuutta. Mukavat ihmiset tuntuvat "tylsiltä" ja kaivataan sitä "särmää".
Hänen lapsuuteensa kuului väkivalta isänsä taholta. Pelkään että hän alkaa seuraamaan samaa tyyliä ja siksi hakee tuollaista pomottajaa joka sanoo suoraan miten asiat tehdään ja tekee asiat niin kuin haluaa. Tuntuu olevan helppo joskus vaikuttaa häneen. Kun sanon vähääkään vakuuttavammin "tehdään näin ja näin" hän melko paljon vastaan sanomatta myös näin tekee. Alussa hän myös lähes itki sitä tunnetta että vaikutan häneen ja hänen tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Jotenkin outoa on myös se että jos olen käyttäytynyt jotenkin itsekkäämmin ja ajattelemattomammin, hän kyllä soimaa ja haukkuu siitä mutta silti hän jollain kierolla tavalla tuntuu myös "pitävän" siitä. Eihän hän sitä ääneen sano mutta tuollaisten jälkeen seksikin luistaa ja hän on jotenkin tiiviimmin kiinni. Aivan kuin hän välillä haluaisi rypeä tuollaisessa raastavassa tunteessa ja haluaisi raivota. Jotenkin hänen miesmakunsa on myös sellainen että mies tulee, ottaa ja tekee mitä haluaa eli juuri sitä röyhkeyttä hakee jollainen hänen exänsä taisikin olla.
Tosi lapselliselta ja karmealta kuulostaa tuo menneisyydessä lasahdettu "eikö kukaan nainen toisaan ole pituudestasi maininnut"-juttu. Mitä ihmeen mainitsemista siinä on? Kai sen jokainen ja varsinkin sinä itse tiedostat... Vain törpöt ihmiset menevät huomauttelemaan toiselle tyyliin "oot muuten tosi lihava". Mikä ihmeen informaatioarvo siinä muka on? Toivottavasti hän kasvanut tällaisen käytöksen ohi.
Oletko sinä siis suhteenne antava osapuoli (mainitsit hänen todenneen "muuten niin hyvin toimiva suhde"), saatko sinä henkisesti suhteestanne mitään? Millaisena näet tilanteen esim. 3 vuoden päästä?
Niin, tuntuu vähän että hän ei ole ehkä hyväksynyt täysin itseään vaan on hyvin epävarma itsestään. Hänelle ei saa mainita asioita liian suoraan mutta hän itse kyllä sanoo asiat suoraan. Tuo tilannekin on onneksi parantunut.
Ja kyllä, siltä se tuntuu ja näyttää ilman liioitteluakin että jossain määrin olen se enemmän antavampi osapuoli. Kyllä minä voin hänelle jutella ja avautuakin mutta en oikein tunnu saavan vastakaikua puheilleni (ongelmilleni tms.). Hän vain kuuntelee osaamatta sanoa siihen oikein mitään, eikä hän ihan aina oikein osaa lohduttaakaan vaan menee vähän lukkoon kun huomaa että minulla on vaikeaa tai olen hiljainen. Liekkö tuokin ikäeron tuomaa kypsymättömyyttä.
Kolmen vuoden päähän en oikein uskalla edes arvioida kun tuntuu että olen jatkuvasti epävarma tästäkin suhteesta ja siitä kestääkö se. Hän tuntuu olevan niin herkästi olevan valmis luovuttamaan vaikka ei olekaan sanonut että haluaisi erota mutta kiertäen "joskus tuntuu että meillä on erilaiset tulevaisuuden suunnitelmat. Minä olen vasta nuori ja opiskelut kesken ja sinä olet jo työelämässä". Kerran mietimme mikä olisi se asia joka saisi meidät eroamaan ja minulla se oli se että hän miettii liiaksi itseään eikä ota minua suunnitelmiinsa mukaan. Hän mietti pitkään omaa vastaustaan ja sanoi että ehkä se hänelle on sitten se päinvastainen asia että en mieti omaa elämääni eteenpäin vaan ehkä liiaksi yhteistä taivalta eli en mieti mitä itse haluan ja tavoittelen vaan mitä me voisimme yhdessä tehdä???
Hei taas Tammi79
Sinulla ja tyttöystävälläsi on molemmilla omanlaisenne kehitystehtävä elämässänne tästä eteenpäin. (niinkuin varmaan meillä kaikilla, jos osaisimme niihin tarttua!)
Hänellä jonkinlainen aikuistuminen ja kenties sen tiedostaminen, miten hänen isäsuhteensa vaikuttaa hänen miessuhteisiinsa ja haluaako hän sitä muuttaa. Sinulla taas on tämä masennus ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät pelot ja ahdistukset. Viestiesi perusteellä sinä olet jo tässä aika pitkällä! eli hyvässä alussa. Tiedostat tilanteesi erittäin hyvin ja osaat sitä analysoida pitkälle ja tiedät senkin, että tarvitset apua, etä itseksesi miettimällä selviä.
Epäkypsyys ei aina ole iästäkään kiinni, jotkuthan eivät kasva aikuisiksi koskaan. Nähtäväksi jää uskaltaako tyttöystäväsi ns. katsoa itseensä, ottaa vastuun omista tunteistaan sen sijaan että arvostelisi loukkaavasti muita silloin kun itsestä ei tunnu hyvältä (kuten sinua siitä, että olet "tylsää" seuraa🤔 ). Toivon, että löydät elämääsi ihmisiä, joiden seurassa ei ole pakko höpöttää ja räiskyä kokoajan. Kuulostaa todella rasittavalta. Itse nautin eniten sellaisten ihmisten seurasta jouden kanssa voi olla myös hiljaa. Sinun kohdallasi taitaa olla kyse enemmän omasta tuskastasi kuin muiden luomista paineista (vai onko näin?), mutta voisit silti ajatella asiaa tosinkin päin. Ei ole mikään ideaali olla jatkuva (tyhjän) höpöttäjä.
Hyvää tilanteessanne on se, että pystytte ainakin jollakin tasolla keskustelemaan. Minusta tyttöystävälläsi oli hyvä pointti tuossa kun keskustelitte siitä, mikä voisi saada teidät eroamaan. Että sinä et tarpeeksi mieti sitä mitä itse haluaisit, vaan ehkä etsit vastausta sitä kautta, että mitä te yhdessä voisitte tehdä. Viitaten ensimmäisessä viestissäsi kertomiisi asioihin (et tiedä kuka olet ja mitä haluat, ei ole tulevaisuuden suunnitelmia) sinun kuitenkin tulisi ensisijaisesti löytää omat unelmasi ja toiveesi tästä elämästä, muista ihmisistä riippumatta. Sitten kun ne alkavat olla vahvalla pohjalla, voit alkaa niitä sovittamaan läheisten ihmistesi elämään, jos se tuntuu tärkeältä. Tämä voi kuulostaa itsekkäältä, mutta on tärkeää nimenomaan silloin kun on sinun tavoin "hukannut itsensä".
Itse olen joutunut pienistä asioista lähtien opettelemaan vastausta kysymykseen "mitä sinä haluat?". Vuosikaudet on mennyt niin että jos minulta tuota kysytään (esim. tehdäänkö viikonloppuna näin tai noin), ajattelen ensin lapsia, sitten mieheni toiveita ja rakennan tästä sitten sen mitä itse haluan. Se saattaa olla jopa vastaan sitä mitä itse oikeasti olisin halunnut, mutta olen pitänyt itseäni sen verran vähempiarvoisena ja muiden miellytämistä niin tärkeänä, että näin olen toiminut. ja vähitellen kadottanut kokonaan kosketuksen siihen mitä oikeasti haluaisin. Yllättävää miten vaikeaa on vastata kysymykseen "mitä sinä haluat?", jos siitä riisutaan pois minun tulkintani muiden toiveista ja tarpeista. Hyvin usein ei jäljelle jää mitään - puff - minua ei ole olemassa 🤨
Herkkyydestä ja heikkoudesta vielä. Yksi lempi sitaattini menee muistaakseni näin "Vahvuus ei synny siitä, että kielletään heikkous, vaan että hyväksytään se." Tämä ajatus on Tommy Hellsteniltä, olen hänen kirjoistaan saanut paljon lohtua ja tukea omaan kasvuprosessiini. Täällä tukinetissä nimimerkki Trikimees on paljonkin parjannut Hellsteniä (mutta samalla tullut myöntäneeksi, että hänellä on hyviäkin ajatuksia). Olen osin samaa mieltä, että hänenkin tekstiään voi lukea suodattaen, eikä kaikkea pidä ottaa kirjaimellisesti. Jollain tapaa hän on "liian amerikkalainen" 😋 Hellsten heijastaa ajatuksiaa paljon kristinuskon kautta, mutta minusta niistä saa itselleen paljon ilman (kristillistä) jumalasuhdettakin.
Itse olen aivan heikkona miehiin, jotka uskaltavat tuoda esiin herkkyytensä. Minulla on kotonakin yksi sellainen ja sen lisäksi menin toiseen sellaiseen rakastumaan työpaikalla 😟 Mietin myös sitä, että miksi niin sydän väristen luen viestejäsi ja tunnen voimakasta tarvetta auttaa ja lohduttaa. Tulin siihen tulokseen, että herätät minussa hoivavietin 🙂 No, se ei liene huono motiivi kun kyse on keskustelupalstalle kirjoittelusta.
Sinussakin on monia puolia. Uskon, että oletkin positiivinen ja hauska, mutta nyt et sairautesi vuoksi pysty sitä tuomaan esille. Tunnistan itsessäni myös jotain saman tyyppistä. Kun olen niin omien ongelmieni valtaama ajatuksia ja sydänjuuria myöten, on vaikea keksiä mitään puhuttavaa esim. työkavereiden tai muiden ei-niin-läheisten ihmisten kanssa. Silti pidän itseäni pohjimmiltaan aika sosiaalisena ihmisenä, se ei vain aina tule esille, varsinkaan nykyisin...
Voimia taas tähän harmauteen, sinulle Tammi79 ja kaikille muillekin herkkiksille!
(minä ajattelin viikonloppuna hankkia kirkasvalolampun)
Hei beatrix,
Mukava saada sinulta taas viestiä, osaat sanoa asiat juuri oikealla tavalla oikein että ne kolahtavat!
Olet oikeassa siinä että luon itselleni ne suurimmat paineet asioista joissa paineita ei edes ole eikä minulta varsinaisesti odoteta edes mitään. Kuten töissäkin, mietin kuumeisesti mitä sanoa työkaverille vaikka minulla ei ole edes asiaa. En vain halua antaa muille sitä kuvaa että olen hiljainen eli en anna itselleni lupaa olla sellainen kuin olen. Onko sinulla ollut koskaan mitään tuollaisia kummallisia paineita? Eli pää on täysin tyhjä, tai ainakin niin tyhjä ettet keksi mitään sanottavaa toiselle? Ei ole pakko vastata mutta miten kävi tuon työpaikkaromanssin kanssa, piditkö asian vain omana tietonasi ja tilanne selvisi sillä?
Huomasin tässä hiljattain kuinka paljon paremmin kaikki asiat luistavat kun keskityn oikealla itsekkäällä tavalla vain itseeni. Pitämään huolta siitä että jaksan ja teen asioita joista nautin. Olen viime aikoina yrittänyt myös sanoa suoraan asiat ja puolustaa omaa hyvinvointiani. Jos en pidä jostakin asiasta, sanon sen enkä nyhverömäisesti vain yritä mennä sieltä missä aita on matalin. Ärsyttää kun joskus myötäilen liikaa tyttöystävälleni, en vain halua/jaksa mitään konflikteja koska ne asiat joista puhumme eivät ole minulle niin äärettömän tärkeitä. Kummaa että noinkin pieniä ja helppoja asioita pitää vielä tässä iässä opetella! 🙂
Mietin sitten tarkemmin että olenkohan oikein koskaan tehnyt asioita joita haluan ja tulin siihen tulokseen että kyllä olen mutta ehkä noin 3-4 viime vuoden aikana olen hukannut ne asiat jotka tuottivat minulle aiemmin nautintoa. Liekkö sitten jonkin näköinen kriisi menossa ja siihen päälle kun lyödään tämä pimeys ja harmaus niin paketti on valmis 😋
Mieleen tuli tuosta se mitä sanoit tyttöystäväni epäkypsyydestä ja vastuun ottamisesta omista tunteistaan: taitaa se päteä myös minuunkin samalla lailla. Jos minua ahdistaa ja on huono olla, on minun itse tehtävä sille jotakin. Tästä meillä oli viikonloppuna kärhämääkin. Minua ahdisti ja tuntui että seinät kaatuivat päälle, johon tyttöystäväni tiuskaisi että "no tee sille jotain!". En tiedä, onko se outoa että ajattelin häneltä tulevan jonkinlaista tukea tuohon, että hän kysyisi edes mikä ahdistaa. Hän sitten sanoi että ei hänkään aina jaksa olla kuuntelemassa ja tukemassa ja jatkoi television katselua. Ymmärsin tuon kyllä osittain mutta silti siitä jäi melko kylmä tunne. Myöhemmin hän sitten kyllä tuli luokseni ja kysyi minulta mitä haluaisin tehdä. Ihmettelin hänelle että minulle on äärettömän tärkeää että hän voi hyvin ja jos huomaan että jokin asia vaivaa, yritän kuunnella ja että ehkä siksi kuvittelin saavani häneltäkin vastaavanlaista vastaanottoa. Hän sanoi että ei hän aina osaa sanoa mitään mutta että yrittää kyllä.
Hänen lapsuudessaan ja kodissaan ei kyllä ole osattu toista tukea ja kuunnella. Yhä vieläkin hän tuskailee ja itkeskelee sillä että hänen äitinsä ei tue häntä vaan arvostelee aina hänen valintojaan. Ja jos hän jossain onnistuukin, on hänen äitinsä viemässä häneltä tuon onnistumisen tunteen pois "no niin, onnistuit mutta älä liikaa tuudittaudu tuohon tunteeseen". Huomaan kuinka hänellä on hyvin vahva viha/rakkaussuhde äitiinsä. Toisaalta hyvin kova miellyttämisen tarve joka aiheuttaa hänelle tuskaa ja ahdistusta ja toisaalta hän on hyvin vihainen ja katkera äidilleen siitä miten hän häntä kohtelee.
Eilen katselimme tv-ohjelmaa, yllättävää kyllä Lenita Airistosta. Siinä tuli esille monta hyvää ja terveellistä tapaa nähdä ja kokea tämä maailma. Hänestä huokui oikein sellainen energia ja periksiantamattomuus "minun ylitsenihän EI kävellä!". Hänellä kyllä oli myös hyvin rakastavat ja ymmärtäväiset vanhemmat, kuten isänsäkin joka tuki häntä ja neuvoi hankalissa elämäntilanteissa. Outoa sanoa mutta tuosta ohjelmasta sain jollain lailla voimaa.
Mitä luulette, kuinka suuri osuus vanhemmilla loppujen lopuksi on sille millainen sinusta tulee? Jotkut rankan lapsuuden kokeneethan ovat toisaalta hyvinkin itsenäisiä ja näennäisesti vahvoja mutta ehkä myös katkeria ja kylmän kyynisiä kun taas liiankin rakastavan ja suojaisan lapsuuden kokeneet voivat jäädä tuolla "lapsuuden" tasolle eivätkä he koskaan oikein ehdi itsenäistyä koska hyvin monet asiat on tehty heille heidän puolestaan eivätkä he ole saaneet tilaisuutta kokeilla omien siipiensä kantavuutta. Myös sellainen pumpulissa kasvaminen, kaikelta maailman pahuudelta liiaksi suojaaminen voi olla turmiollista. Ainakin se on sitä ollut jossain määrin itselle: on ollut jotenkin järkytyskin aikuisuuden taivalta aloittaessani huomata kuinka julmia ihmiset voivat ja osaavat olla toisilleen ja että loppujen lopuksi se oletkin vain sinä itse johon voi luottaa.
Samaisessa ohjelmassa Lenita sanoi myös sanoi että aina tulee joku joka sanoo sinulle että et osaa, et selviä ja jotka haluavat kateuksissaan kiskoa sinua alaspäin ja jotka eivät usko sinuun. Sillä ei vain ole merkitystä koska ainoa joka tietää asioiden oikean laidan ja joka saa sinut tuntemaan olosi siinä tilanteessa hyväksi olet sinä itse. Ja niinhän se taitaa olla. Loppujen lopuksi itse vastaamme omasta hyvinvoinnistamme ja tämä oli tärkeää minulle itsellenikin huomata. Aiemmin etsin syitä ja syyllisiä itseni ulkopuolelta mutta kaiken kaikkiaan, loppujen lopuksi olen itse ainoa henkilö joka tähän voi vaikuttaa. En voi vaikuttaa toisiin ihmisiin, en voi tuudittautua siihen uskoon että muut ihmiset saavat minulle aikaan hyvän olon eivätkä nuo muut ihmiset ole velvollisia "elämään elämääni".
En tietystikään tarkoita ettenkö tarvitsisi muita ihmisiä ympärilleni hyvää oloa tuomaan mutta jos esimerkiksi olen ihmisen seurassa joka tuo minulle enimmäkseen vain huonon olon, joka arvostelee minua ja joka ei ota minua huomioon, olen itse siihen vastuussa koska minullahan on vapaus poistua tuosta tilanteesta ja tuon ihmisen seurasta, eikö? Minulla on myös vapaus hakeutua sellaisten ihmisten seuraan jotka minua kunnioittavat ja kuuntelevat. Kaiken tuon ymmärtäminen oli jollain lailla vapauttavaa. Tietystihän on tilanteita joissa tarvitsen muiden ihmisten apua kuten vakavassa masennustilassa, eihän sitä silloin aina osaa ja jaksa ajatella oikein.
Eilen päätin että tästä päivästä alkaen alan ajatella enemmän itseäni. Luullakseni paljon on työtä tehtävänä siinä että uskallan ja annan itselleni luvan olla täysin oma itseni enkä turhaan mieti että onkohan se mitä sanon, jotenkin järkevää ja saakohan se ihmiset nauramaan. Haluan niin kovasti luopua muiden ihmisten liiallisesti miellyttämisestä. Paskan marjat, jos en tällaisenaan kelpaa niin antaa olla sellaisten ihmisten! 😉
Hei pikaisesti, hienoa, että sinusta tuntuu paremmalta ja olet päättänyt pitää itsestäsi huolta! Minä en ole laittanut omaa keskustelun avausta tänne tukinettiin vaan olen muiden viestiketjuja kommentoiden kertonut jotain omasta tilanteestani tuolla Parisuhde, koti ja perhe -palstalla. Esim. otsikon "Vaimoni ihastuminen työkaveriin???" alla (ei ihan tuoreimmasta päästä, eli pitää selata otsikoita taaksepäin) ja myös otsikon"Olen kadottanut tunteeni enkä löydä niitä enää" alla.
Juu, ei se työpaikkaromanssi pysynyt omana tietona. Mieheni arvasi sen kyllä, enkä sitten enää kyennyt valehtelemaan kun suoraan kysyttiin. Tässä on nyt noin puolitoista vuotta tuon kiinnijäämisen jälkeen koitettu jatkaa yhteiselämää. Avioero on otettu puheeksi monta kertaa, mutta joka kerta tultu siihen tulokseen, että ei sittenkään kannata. Nyt minusta tuntuu, että hidasta edistystä sittenkin on ollut. Lämpöä löytyy ja ymmärystä, sekä tahtoa muuttaa asioita. Eletään nyt tätä päivää niin hyvin kuin taidetaan, enkä uhraa liikoja ajatuksiani siihen olenko mieheni kanssa vielä yhdessä viiden tai kymmenen vuoden päästä.
Niin harvemminpa me ilman virheitä tätä elämää läpi kahlaamme. Tärkeintähän noissakin tilanteissa on anteeksianto ja sovinto jos mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut ihmisten välillä. Mitä luulet, mikä sinulla johti tuohon tilanteeseen?
Minullekin on moinen käynyt ja aivan samalla tavoin tunnustan että joskus muistelen tuota ihmistä paljonkin vaikka järki sanoo että kannattaa ihan suosiolla unohtaa ja hävittää kaikki muistotkin tuosta henkilöstä. Minullahan tuo sai alkunsa siitä että en tyttöystävältäni saanut kaipaamaani vastakaikua tunteilleni (hän on myöntänyt itsekin että oli tuolloin aika ristiriitaisissa tunnelmissa, pelkäsi kontrollin menettämistä ym...).
Olihan se aivan äärettömän mahtava tunne kun oli ihminen joka kuunteli, tuki ja antoi vastakaikua niin sanoille kuin tunteillekin sen sijaan että olisi arvostellut, nälvinyt ja ollut töykeä. Monen monta kertaa olen tuuminut että olisi ollut parempi lähteä, että siellä se minun onneni olisi varmasti ollut mutta minkäs teet, kuvittelin että kyllä tämä suhde tästä korjaantuu (vaikka sitäkin on tapahtunut). Kaipaan vain tuota ihmistä joka kuunteli minua, suunnitteli kanssani yhteisiä asioita, otti paljon kontaktia ja olisi ollut valmis uhrautumaan puolestani mutta minä tyhmä kun huomaan asiat vasta kun niitä minulla ei ole. Mutta joo, mennyt on mennyttä, itse siitä vastuuni kannan.
Eilettäin lueskelin ja tutkiskelin taas omia ahdistuksensävyttämiä olotilojani ja tuli vastaan sivusto joka osui ja upposi http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=epi00004 . Ainakin tuon perusteella hyvin moni asia kolahtaa juuri oikeaan paikkaan että alan epäillä itse tuota diagnoosikseni vaikkei tietty mitään virallista diagnoosia ole tehtykään. Etenkin tuo tyhjyyden tunne osui niin maaliinsa että hämmästyin. Näistä asioista vain pitäisi päästä puhumaan terapeutin kanssa mutta missään ei näytä olevan vapaata aikaa...
Herranjestas sentään, onko MTT lakossa vai työntekijät lomautettuna? Miten ao putiikki oikein toimii? Siis millä periaatteella? Peruutetaan aika just ennen tapaamista... niin sitä EI pidä.
Lukaisin nopeasti viestiketjun läpi (kun en jaksa juuri nyt keskittyä enempään)... niin, itteäni määrittelemättömän masennuksen kanssa helpottaa kliseisesi musiikki - ja kaikista yhtyeistä Joy Division. Ian Curtisin lesken Deborah C:n kirjoittama "Etäinen kosketus" oli todella antoisaa luettavaa myös, ja etenkin kirjan lopun kooste keskeneräisistä IC:n teksteistä oli kuin oman pään sisältä.
Ei jaksa keskittyä pidempään tällä kertaa. Plaahh. Yritetään jaksaa päivä kerrallaan.
Miksi aina käy niin, että juuri kun alkaa tuntua hieman paremmalta, niin joku iskee takavasemmalta ja lujaa?
Olisi pitänyt jättää mm. pikkujoulut väliin, kun taas huomasin, että olen siinä joukossa täysin ulkopuolinen. Päätin sitten juoda kaksin käsin, mutta eihän se mitään auttanut - tuli vain kauhea krapula.
Nyt on uuden työn etsiminen edessä, kun en itkemättä kykene nykyiseen. Ei töissä voi olla, kun jatkuvasti taistelee itkua vastaan. Onneksi se ei näytä muita kiinnostavan. Ei ainakaan tarvitse selittää (=valehdella) mitään.
Parhaansa sitä yrittää kaikessa, eikä se riitä. Kritiikkiä vaan tulee.
Lääkärillekään ei saa aikaa tämän infulenssajutun takia eli nostin itse venlaflaksiinin annostusta. Onkohan sillä mitään vaikutusta ja koska?
🤔
En ymmärrä näitä naamoja. Mitä ne kuvaavat? Miksi siinä ei ole itkevää naamaa tai sellaista, mikä on antanut periksi? 😑❓