Pelkäänkö ja huolehdinko liikaa?
Poikani on arvaamaton ja väkivaltainen kun ottaa alkoholia. Nyt hän on ollut raittiina ja polttamattakin useita kuukausi ja kaikki tuntuu sujuvan hyvin. Hän asuu omassa asunnossaan, mutta ei ole töissä. Mutta kokoajan pelkään että jos hän alkaa juomaan ja riehumaan. Pelkään jopa keskellä yötä että jos hän tulee kotiini riehumaan. Selvinpäin hän ei tekisi mitään pahaa kenellekään.
Huomenna hän saa tietää oikeudenkäynnistä johon joutuu pahoinpideltyään kaveriaan ja tuhottuaan hänen omaisuuttaan. Pelkään että se laukaisee halun juoda. En tiedä pelkäänkö turhaan?
Yritän tukea poikaani käymällä ainakin kerran viikossa hänen luonaan ja hän käy luonani. Hän on aika hiljainen eikä mielellään puhu asioista vaikka olen yrittänyt puhua.
Äitinä sitä pelkää ja huolehtii omistaan tai omastaan, mikä on liikaa?
Oman jaksamisen kannalta oisi hyvä välillä hakeutua muidenkin ihmisten seuraan, niin sinun kuin poikasikin, teillä molemmilla onko omia kavereita tai kävelyreittejä tms. joissa voitte saada ns. 'ilmaa' elämään. Kun näette muita ihmisiä tai paikkoja, löydätte kenties jotain mikä alkaa tuoda sisältöä, muutakin sisältöä elämään kuin huolet ja puhumattomuuden. Joskus voi yhdessäkin tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa, kävellä kahville jonnekin tai käydä uimassa tai mitä se teidän kohdalla voisikaan olla? Hiljaa oleminen on oikeastaan hyvä taito, vaikka kuunteleminen taitaa olla enemmän rakkautta. Vai onko se toisen kuuleminen?
Kiitos ideoistasi! Yritin yksi päivä saada poikaani lähtemään mukaan ostoksille ja syömään toiseen kaupunkiin, mutta ei hän jaksanut lähteä. Kun kysyn onko kaikki hyvin? Hän vain vastaa että ok. Kaikki näyttääkin olevan hyvin, koska hän on lopettanut tupakanpolton eikä näytä juovan alkoholiakaan. Edes saunaolutta ei ota kun käy kotona saunassa.
Suurin ongelma on puhumattomuus. Kun ei koskaan saa kunnon keskustelua aikaan. Olen ehdottanut ammattiapuakin, mutta ei hän koe sellaista tarvitsevansa.
Oikeudenkäynti on alkuvuodesta. Saa nähdä mitä sieltä tulee tuomioksi. Toivon parasta ja pelkään pahinta.
Tulee mieleen, jos poikaasi tapahtuneet harmittaa siinä määrin ettei huvita puhua niistä saati muistakaan jutuista. Josko keksisit mistä pitää, mistä piti joskus, jotain tekemistä, positiivista? ei puhe ole aina tarpeen, vaikka toinen kuink ahaluaisi ei toista varsinkaan väsyttämällä saa puhumaan. Onnistuisko purkamaan jotenkin muuten oloa? Jos saat pojan itsetuntoa jollain lailla kohenemaan, onhan hän sinun poikasi, rakas sinulle ja haluat vaan hyvää hänelle. Miten muuten kuin sanoilla vois tuohon vaikuttaa ett välittyis hänelle se tunne ett on tärkeä ihminen vaikka on tapahtunut mitä on? Puhumaton ihminen on jumissa itessäään´, ja tarvii ulospääsyä siitä jumista. VOihan olla luonnekysymyskin puhumattomuus, ei vaan ole tapana jakaa sanoja; sitä enemmän sisällä(mielessään) liikkuu mitä enemmän toimii muutenkin. Oikein jumissa ei mikään toimi mitenkään, joskus ei auta kuin ulos lähteminen tilanteesta eli ajan antaminen. Joskus se tietää pitkiä kävelyitä, toisinaan lyhyitä, liike on aika usein parempi lääke kuin mikään muu. Minullakin on aikamiespoika, joka on aikamoinen tupajumi, eikä liiemmin sanojaan tuhlaa.
Voi kiitos sanoistasi Erakoksiko! Tässä olen yrittänyt kaikenlaista. Tänään viimeksi juttelimme ihan arkisista asioista kuten pyykinpesusta. Sillä sain hänestä jotain puhetta irti. Voi olla myös luonne mikä rajoittaa puhumista. Itse olen kyllä kova puhumaan asioista ja tunteistani, mutta kaikille se ei tule luonnollisesti.
Tuntuu että kun löytää sen oikean aiheen niin kyllä keskustelua kehittyy.
Olen yrittänyt kannustaa häntä arkipäiväisissä asioissa kuten pyykinpesu, siivous ja kaupassakäynti. Että hän olisi kaikesta huolimatta kiinni tässä elämässä.