Mun ajatus:
Yksinäisyys on hirveä peto. Ihmissuhde on usein voimavarana ja ponnahduslautana muuhun elämään. Ja jos ne restailevat, restailee kaikki muukin. Ja kun jokin asia meidän elämässämme oireilee, ei ole hyvin, se pikkuhiljaa voi vallita koko meidän ajatusmaailman ja alkaa hallita koko elämää. Toisin sanoen kaikki, mitä teet tai jätät tekemättä, teet sen yksi toive ja ajatus mielessä. Ja mitä enemmän se sua hallitsee ja mitä kauemmin se toive ei tule mitenkään tyydytetyksi, sitä enemmän sulla on pahoja oloja ja mielialoja ja turhautumista, koet isesi onnettomaksi. Mitä enemmän se sua hallitsee, sitä enemmän ihmiset torjuu sua. Ehdotan siis, että siirrät huomiosi muualle siitä asiasta.

Sä oot ollut jo kauan yksin ilman paria muutenkin eli sulla on siitä asiasta kokemusta. Se parisuhde, mitä ylistetään joka nurkalla, joka tekee todella onelliseksi, on niin täydellinen, että siihen tarvitaan todella paljon onnea ja kohtaloa, että sen saa omalle kohdalle. En sano, ettäkö olet toivoton tapaus, en suinkaan. Sä ehkä tavoittelet sitä, mitä et ole koko elämäsi aikana saanut ja nyt haluat sen epätoivoisesti, eikä sulla ole sitä, mitä kokeilla. Monella on sitä, mistä kokeilla, mutta he eivät sittenkään löydä sitä haluamaansa suhdetta, jos asia olisi toisin, ei parit eroais niin usein ja niin paljon. Jotkut heistä ovat kokeneet niin paljon kaikkea pahaa sillä alalla, että he eivät enää pyri siihen, vaan elävät muuten, heillä on silti elämänsisältöä.

Koita löytää toisenlainen voimavaran lähde tai sille apuri tai useampi. Se vois olla jokin harrastus, jokin hyväntekeväisyys, mikä tahansa, mikä vois sytyttää sua ja viedä huomiosi ja ajatuksesi muualle tosta unelmaparisuhteen puuttumisesta. Mä ymmärrän kyllä, että se voi olla vaikeata... Ensin se voi jopa vihastuttaa, sitten se asia alkaa vallata alaa sun elämässä ja sitten alat koko ajan yhä harvemmin huokailemaan parisuhteen perään. Veikkaan, ett kaipuu silti jää, mutta se lakkaa hallitsemasta sun elämää ja ajatuksia niin paljon ja sinä et ole enää niin onneton.

Kiitos, tuo on erittäin hyvä ajatus. Tilanne on aikalailla se mitä kuvailitkin ja ymmärrän sen. Itseasiassa aivan saman neuvon antaisin itsekin itselleni, ja todennäköisesti pyrinkin etsimään taas elämään sisältöä harrastuksista yms. Teen sen eteen jotain koko ajan.

Mutta mutta. Olen jo aiemmin elänyt niin, saanut sisällön elämään harrastuksesta ja sen tuomista ihmissuhteista. Luojalle kiitos niistä ystävistä, osa jäänyt vaikka harrastuksen lopetin. Aikansa niin voi elää, mutta ei se silti korvaa sitä kahden ihmisen suhdetta. Kokemuksesta tiedän, että tyhjyys ja turhuus nakertaa koko ajan taustalla. Tuntuu että valehtelee itselleen koko ajan. Eikä kukaan edelleenkään nuku vieressä.

En odota mitään täydellisen onnellista yhteiseloa, vähempikin ja epätäydellisempikin riittäisi. Joku vaan haluaisi vaikeuksista huolimatta pysyä juuri minun vierellä. Ja itse sen toisen vierellä. Harrastuksista ja vapaaehtoistyöstäkin saa yhteisöllisyyden kokemusta, mutta silti on tunne, että olen arvokas juuri niin kauan kuin työskentelen sen yhteisen päämäärän eteen, riippumatta siitä millainen olen ihmisenä.

Oikeastaan tekisi mieli huutaa keskustelu poikkipoikki nyt tässä. Ongelma on kuitenkin ratkaistava omassa päässä ja kaikkiin neuvoihin on argumentit, miksei ne toimi (tai niin pelkään). Mutta josko sittenkin, se vain että asiasta keskustelee, avaisi jotakin solmuja, tekisi ongelmasta pienemmän... Ehkä.

Ei kannata huutaa poikkipoikki 🙂. Sehän on vain minä. Toiv. tänne kirjoittaa vielä hyvin hyvin moni muu. Se on aina kipeää, kun avautuu herkimmän ongelmansa kanssa ja sitten kokee, ettei ole tullut ymmärretyksi tms. Avautuminen - haavoittumisen riski, ne kulkee käsi kädessä. Ole rohkea.

En odota mitään täydellisen onnellista yhteiseloa, vähempikin ja epätäydellisempikin riittäisi. Joku vaan haluaisi vaikeuksista huolimatta pysyä juuri minun vierellä. Ja itse sen toisen vierellä.

Jokaisella on oma käsityksensä siitä, mitä se täydellinen parisuhde on. En väitä, ettäkö sinä et ymmärtäis, mitä minä tarkoitin. Mutta minä nyt ymmärrän, että sinulla on rima aika matalalla, mikä suurentaa sun mahdollisuuksias saada parisuhde. Varjopuolena tässä voi kuitenkin olla se, että päätyy vaikeisiin suhteisiin, niinkuin olet jo todennut päätyneesi muutaman kerran. Epäilen suuresti, että se, että joku jostakin syystä haluaa pysyä sun vierelläsi ja sinä haluat jostakin syystä pysyä sen vierellä vaatii jotakin suurempaa kuin vain "mitä tahansa" ja "kuka tahansa". Suhteen pitäisi olla jollakin tavalla tyydyttävä puolin ja toisin. Luulen, että et haluaisi, että se toinen pysyisi sun vierelläsi sen takia, mitä sinulla on, mitä sinä omistat, vaan juuri sinun itsesi takia. (vai?) Ja miten joku voi haluta pysyä jonkin ihmisen vieressä juuri hänen itsensä takia, ellei hän häntä rakasta edes vähän. No siis lyhyesti: sä haluat rakastaa ja tulla rakastetuksi( että teidän tarpeenne ja halunne jotenkin kohtaisivat ja yhteiselo olisi kummankin mielestä siedettävää, olisi kunnioitusta, ymmärrystä yms). Mä oon melko varma siitä, että olen oikeassa, koska tuskin sä haluaisit jotakin sellaista, mikä pahentaisi sinun oloasi tai minkä takia olotilasi ei muuttuisi mitenkään.

Koitan selittää ajatuksiani: ajatellaan, että ilmaantuisi joku ihminen, joka ei olisi alkoholisti tms ja sanoisi haluavansa olla sun kanssasi. Sinä mitä tod. ilahtuisit ensin, koska tämähän on juuri sitä, mistä sinä oot haaveillut. Mutta se, kestääkö sinun ilosi riippuu siitä, miten teidän suhteenne kehittyy. Ilosi voi jatkua, koska sä tajuat joka päivä, että tämä on juuri sitä, mitä sinä olisit halunnut. Tai sitten ilosi saattaa pienentyä koko ajan ja jopa mennä miinuksen puolelle, jos sinä huomaat esimerkiksi, että toinen on käyttänyt sinua hyväkseen. Samoin toinen saattaa olla tyytymätön, jos se tajuaa, että sinä elät sen kanssa ei sen takia, mitä se on, vaan yksin sen ajatuksen takia, että sun vierelläsi on joku. Loppujen lopuksi se voi olla alentavaa ja tuhoavaa kummallekin.

En sano, että sinun olisi mahdoton löytää sitä haluamaasi ihmistä. Ymmärsin niin, että olet jo melkein menettäyt kaiken toivon, että voisit löytää hänet ja jokaista epäonnistunutta yritystä tulkitset todisteena siitä, että se olisi mahdotonta. Ja tätä ei kannata tehdä. Älä menetä toivoasi! Eihän se ole helppoa. Tiedän. Mutta jos sä sen menetät ja jatkat samaan malliin, sun mahdollisuutes pienentyvät jo sen takia, että sinä et uskalla toimia edes sen verran, mitä pystyt. Sun kannattaa siis säilyttää positiivisuus tilanteessa, vaikka se tuntuu täysin epäloogiselta olosuhteisiin nähden, jotta sulla olisi paremmat mahdollisuudet.

Olet mahdollisesti katkera elämälle (tai jollekin) siitä, että et ole kokenut tyydyttävää parisuhdetta elämässäsi. Voin sanoa, että jokainen meistä voi halutessaan keksiä jonkin asian, josta se voi olla katkera (jotkut ovat esim katkeria, että ovat antaneet parikymmentä vuotta jollekin ihmiselle, joka sitten petti heidät ja lähti pois). En en, en vähättele sinun ongelmaasi. Päinvastoin voin hyvin kuvitella, miten kipeä asia se on. Yksin ei ole kenenkään hyvä olla. Mutta sinä et enää voi asialle mitään. Voit kuitenkin jotakin sille, miten elät tulevaisuuden. Jos elät toivottomana, voi heti sanoa, ettei mitään hyvää seuraa. Sinun kannattaa siis antaa itsellesi luvan nauttia niistä asioista, joista sä voit nauttia ja pysyä mahdollisimman hyvässä kunnossa, jotta kun sinä tapaat sen ihmisen, teillä olisi mahdollisimman hyvä pohja parisuhteelle, jossa kummatkin haluavat pysyä.

Tähän olisi ehkä pitänyt ottaa uusi otsikko, mutta samaa ongelmakimppuahan tämä minun masennuksenikin on..

Ulkona on tosi kaunis sää. Tuli mieleen, että vielä jokunen vuosi sitten olisin reippaana tyttönä pistänyt itseni lenkille, pakonomaisesti nauttimaan auringonpaisteesta. Nyt en halua lähteä yksin omien ajatusteni kanssa tuonne onnellisten ihmisten ulkoilmaan, istun päivän mieluummin tässä netin ääressä vertaisteni parissa, osallistumassa tai edes lukemassa ajatustenvaihtoa. No, saan sentään tässä samalla puuhasteltua tärkeitä kotiaskareita 🙂

Ulkoilua, musiikkia, liikuntaa yms. pidetään tehokkaina masennuksen hoitokeinoina. Sitä ne onkin, hetkellisesti. Mulle vaan on tullut tunne, että ne toimii vähän samalla lailla kuin alkoholi, ruoalla mässäily ja muut riippuvuudet. Käyt tuolla piristymässä ja hetken on ihan huikea olo, ai miten hyvältä tuntuukaan! Sitten palaat takaisin tyhjään kotiin ja putoat entistä syvempään kuoppaan.
Toinen vaihtoehto on harjoittaa mielenhallintaa: en päästä oloa liian hyväksi, tasoitan nautiskelua, yritän pysytellä kohtuuden rajoissa. Silloin pudotuskaan ei ole niin jyrkkä, eikä paha olo tunnu niin pahalta. Tasapaksua latteaa harmaata putkea. Selviytyy.

Olen tainnut kirjoittaa ihmiselle, joka on kokenut ja ajatellut tarpeeksi paljon voidakseen tarttua yhtään mihinkään. 😀 Kunpa tietäisit, kuinka tuo tuntuu tutulta asenteelta tai asialta tai tilanteelta. 🙂

Mulle vaan on tullut tunne, että ne toimii vähän samalla lailla kuin alkoholi, ruoalla mässäily ja muut riippuvuudet. Käyt tuolla piristymässä ja hetken on ihan huikea olo, ai miten hyvältä tuntuukaan! Sitten palaat takaisin tyhjään kotiin ja putoat entistä syvempään kuoppaan.

Tuo, mitä kirjoitat tuntuu hyvin hyvin tutulta ajatukselta. Jepp, tekeminen vain sen vuoksi, että voisi helpottaa, tuntuu hyvin epäreilulta, itsepetokselta. Tuo on kuitenkin juuri sitä, mitä mä aluks kirjoitin. Antaa liikaa tilaa yhdelle asialle, joka alkaa hallita kaikkea tekemistä ja ajatuksia. Koska jos sinä menet ulos tanssimaan ja tekemään kaikkea kivaa VAIN sen vuoksi, että et ajattelisi tuota sinun ongelmaa tai kokisi sen takia kaikkea ikävää, niin se asia siis on päässyt motivoivaksi elementiksi sun elämässäs. Sinä siis teet tai jätät tekemättä jotakin vain tämän asian näkökulmasta. Se siis hallitsee liikaa. Mutta mitä jos koittaa elää elämän takia ja koittaa käyttää mahdollisuuksia, joita voit käyttää, niiden itse mahdollisuuksien takia ja sinun itsesi takia? Ei siis näe sitä toimintaa pakokeinona, vaan elämänä, elämäntapana jne.

Tiedätkö, mitä eroa on mm esim. alkoholismilla ja mässäilyllä ja noilla muilla aktiviteeteilla ja harrastuksilla, joista tulee hyvä mieli? No esim. se, että toiset edistää sinun terveyttäsi ja elämästäsi selviytymistä ja toiset vaikeuttavat sitä huomattavasti. Toiset ovat ns. enemmän vahingollisia ja toiset hyödyllisiä.

Masennuksen vaiheista yksi vaihe on esim se, että eristäytyy elävistä ihmisistä. Mutta sen jälkeen voi seurata muitakin vaiheita ja masennus voi pahentua. Minä siis kehoitan sinua taistelemaan masennusta vastaan, ettei se saa sinua otteeseensa. Usko pois, paha masennus on jotakin niin pahaa, ettet halua sitä kokea IKINÄ. Kun toimii sitä vastaan, mihin herra Masennus kehoittaa, käyttää voimaa ja energiaa ja se tuntuu epäreilulta. Reilummalta tuntuu mennä Masennuksen mukana ja tehdä sitä, mitä se haluaa; se näes muokkaa sinun ajatusmaailmaasi niin, että alat olla sen kanssa samaa mieltä.

Ja sitten vielä kun elämä on pakokeinona todellisuudesta, on vaarana siinä se, että on liikaa toimintaa ja liian vähän lepoa, mikä pahentaa oloa niissä hetkissä, kun pysähtyy lepäämään ja ongelmat kasautuvat yhtäkkiä päälle ja tuntuvat hirvittävän painavilta. Totesit siis tavallaan ihan oikein, ettei liika toiminta kuitenkaan kannata. Ja toinen asia, jos tulee korkeita tunnehuippuja(esim tosi paljon positiivisia emootioita), hyvänolon aineet elimistössä tulevat käytetyksi ja varasto on väliaikaisesti tyhjä sen jälkeen, joten tarvitaan aikaa "akkujen lataamiseen". Sen takia rauhallisemmat ihmiset voivat hiukan tasaisemmin, eikä niillä ole kovin suuria laaksoja tunnemaailmassa.

Ajatellaan esim urheilua. Kyllä, se aiheuttaa jonkinlaista riippuvaisuutta. Urheillessa kehittyy hyvän olon hormoneja ja voi paremmin, mutta sitten taas elimistö tottuessaan vaatii niitä, kun ei saakaan urheilun annosta. Urheilun monenlaiset hyödyt voittavat kuitenkin monenkertaisesti haitat. Ja sitä riippuvaisuuttakin voitaisiin ajatella hyötynä, koska täytyyhän aina olla jokin potku laiskalla ihmisella hyvää asiaan 😉

natskid, nuo on niin tosia asioita mitä kirjoitat. Keskustelun avaamiseen turhauduin siksi, kun itsellekin on raivostuttavan selkeää mitä PITÄISI tehdä ja että katkeroituminen nyt on vihoviimeinen mikä auttaa. Vaikka saisinkin hyviä neuvoja, niiden toteuttaminen on kuitenkin itsestä kiinni ja mitä minä täällä muille narisemaan jos en kerran itse aio tehdä asioille yhtään mitään ja nitinati valivali...

Joo. Positiivisuuden säilyttäminen olisi tietysti elintärkeää jos meinaa tehdä tulevaisuudesta yhtään paremman kuin menneisyys oli. On vaan niin kyllästynyt tsemppaamaan itseä, haluaisi antaa itselle luvan olla mitä on, vaikka katkera ja masentunut. Saan olla rehellinen itselleni ja muille, en halua pakottaa itseäni mihinkään tiettyyn olotilaan jos en sitä oikeasti ole.
No käytännössähän toimin kuitenkin juuri niin, että yritän pysyä edes pinnalta positiivisena ja edes jokseenkin aktiivisena. En osaa kuitenkaan jäädä vaan sängyn pohjalle makaamaan.

"Samoin toinen saattaa olla tyytymätön, jos se tajuaa, että sinä elät sen kanssa ei sen takia, mitä se on, vaan yksin sen ajatuksen takia, että sun vierelläsi on joku. Loppujen lopuksi se voi olla alentavaa ja tuhoavaa kummallekin."
Olen joskus yrittänyt aloittaa seurustelua jonkun periaatteessa hyvän tyypin kanssa vain siksi, ettei tarviis olla yksin. Se vaan ei toimi, siitä tulee sairaaksi. Tämän viimeisimmän vaikean ihmisen kanssa epäilen koko ajan, että kumpikin roikkuu mukana vain välttääkseen yksinoloa, mutta tosiasiassa täytyy siinä jotain muutakin olla, ei se muuten olisi niin kauan jatkunut. Sen kanssa on vain mahdoton olla yhdessä.

Argh. Nyt on ehkä sittenkin pakko lähteä sinne ulos, tai ainakin ajatella jotain muuta. Kiitos ajatuksista natskid, toivottavasti saan lisää potkuja persauksiin 🙂🌻

Hm, viestit menee nyt väärässä järjestyksessä, mutta haitanneeko tuo mittää..

Olen tainnut kirjoittaa ihmiselle, joka on kokenut ja ajatellut tarpeeksi paljon voidakseen tarttua yhtään mihinkään. 😀

Juupa juu, juuri näin taitaa olla 🙂 Liiasta ajattelemisesta olen saanut kuulla useinkin..

Usko pois, paha masennus on jotakin niin pahaa, ettet halua sitä kokea IKINÄ.

Hätkähdin juurikin tässä muita tämän foorumin ketjuja lueskellessa tajuamaan tuon asian. Vaikka oma tilanne tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä, huomaan taas että vieläkin pahemmaksi se voi muuttua, ellei saa jarruja päälle ajoissa. Tuntuu julmalta todeta, että saa apua omaan tilanteeseen kuulemalla miten paljon vaikeampaa on monella muulla. Mutta kiitos siitä kaikille tänne kirjottaneille, olen nyt entistä vakuuttuneempi siitä että apua on hankittava keinolla millä hyvänsä ennenkuin olotila pahenee. Olen jo ottanut pieniä askeleita siihen suuntaan, seuraavaksi pitäisi uskaltaa loikata..

Muutenkin tunnen syyllisyyttä siitä, että marmatan täällä pikkuongelmistani, ja oikein kieriskelen turhautumisessa. Mutta mihin muualle niitä pahimpia tuntoja purkaisi? Ei niitä muutamia ystäviä voi rasittaa kohtuuttomasti. Jotain voi mainita, että on vähän masentunut tms. Mutta ei voi kertoa oikeasti miltä tuntuu pahimmillaan. Tai sitten pitäisi vastapainoksi jaksaa tarjota niin paljon jotain ilahduttavaa ettei vaan jaksa. Onneksi tämä on olemassa, ja onneksi ihmiset vielä jaksavat välittää toisistaan niin paljon että antavat merkkiä kuulleensa toisen hädän. Se on se tärkein, joku kuulee minut.

Ongelmaisen rakkaan kanssa on puhevälit taas. Siinä asiassa tämä palsta ehkä tekee hallaa. Kun lukee juttuja hakkaamisesta ynnä muusta, tahtoo takertua edelleen tuohon pahaa mieltä aiheuttavaan muka-suhteeseen koska siinäkin voisi asiat olla niiiiin paljon pahemmin.. mitä se nyt oikeastaan haittaa jos toinen on koko ajan poissa omalla pikku pilvellään ja kaikki muu siihen liittyvä, pientähän se... On se edes fyysisesti paikalla, ainakin joskus, kun tarpeeksi jaksaa odottaa. Kaikilla ei ole sitäkään. Suokaa anteeksi pieni itseironia äänessä 🙄

Ei se ole pientä, mitä kerrot. Apua olisi saatava ajoissa. Mutta kuin sinä itsekin huomaat nyt, että se mukasuhde, että joku on sun vierelläsi, niin se ei oikeastaan riitä. Sä silti voit olla masentumaan päin ja tuntea itsesi onnettomaksi. Sun olis hyvä keskustella sellaisen ihmisen kanssa, johon voisit luottaa, koska sellaiset tuntemattomat ötökät kuin minä tuskin saavat sut muuttamaan ajattelutapasi radikaalisesti.

Eipä ei, tiedänhän minä että kukaan ei saa mun ajattelutapaa muuttumaan, kuin minä itse. Sepä se ☹️ Kiitän silti vilpittömästi kommenteistasi natskid.
Mutta tästä se lähtee. Täällä avautuminen on / oli alku, ja nyt olen uskaltautumassa ihan oikeassa elämässä hakemaan apua läheisriippuvuuteen.
Ihan kuin jo pelkkä päätös auttaisi: tänään oli pitkästä aikaa hetken sellainen olo, että on läsnä omassa elämässä. Paikalla. Tässä. Nyt.
Vielä minä opin elämään!