En tiedä mitä tekisin. Parisuhde alkanut tuntua pahalle. Muutamat vuodet jo oltu yhdessä, hyvin tiiviisti. Ensimmäinen vakava parisuhde, yhdessä asuen. Aiemmin meni paremmin. Nyt välittäminen puuttuu ja ei oikein puhuta. Monet sanoneet että ansaitsisin parempaa. Tuntuu että toivoa paremmasta ei enää ole, kauan jo odottanut ja toivonut sitä että kohta menee sit hyvin.
Miten lähteä vai ek, en tiedä enää rakastanko, varmaan juuri sen vuoksi että en saa sitä rakkautta tai en usko että toinen rakastaa. Ennen joskus tunsin olevani rakastettu ja olin aivan rakastunut. Tunnen itseni arvottomaksi ja heikoksi. Monesti jos on paha olla ja ajattelen itsemurhaa ja puhun siitä mies ei halua puhua, halata, sanoa että olen tärkeä ynm. Se kaikki välitys on melkein kokonaan poissa.
Välillä että mietin usein että jos olisin vaikka jonkun toisen kanssa voisinko paremmin, saisinko enemmän rakkautta, tukea, olisiko asiat paremmin. Sitten jos lähtisin, katuisinko? Osaanko edes olla yksin. Tahtoisinko palata takaisin. Pelko kai on se pahin mikä estää tekemästä aina päätöksiä ja se tuttu ja turvallinen siihen jää.
Olen ihan hukassa ja en tiedä enää mitä ajattella.
Kertokaa mielipiteitä 😊 Teidän eroista tarinoita?
Lyhyesti ja ytimekkäästi. -Kuuntele tarkkaan sisäntäsi ja toimi just sen mukaan. Elä pelkää että katuisit myöhemmin, sillä olet tehnyt päätöksesi senhetkisten tuntemusten mukaan.🙂👍
Mulla tismalleen sama tilanne. Koko alkuvuoden jossitellu ja ahdistus ym.vaan syvenee...oma asuntokin on mut täällä mä roikun miehen asunnolla ja katon sitä krapulassa kun ei oo muitakaan joiden kanssa olla. Ootko säkin yksinäinen?
Liian tiivis ja symbioottinen parisuhde alkaa helposti rakoilla, kun rakastumisen huuma hälvenee. Monen parin toive on löytää taas uusi symbioosi ja aivomyrsky, jotta elämä "tuntuisi" joltain. Omaa rikkinäisyyttä ei paikata uusilla ihmissuhteilla, mutta joskus ero on keino löytää omat vahvuudet ja tunnistaa ne heikkoudet, joiden selvittämiseen kannattaa varata aikaa, mahdollisesti terapiaakin (ja olla ihan itsekseen ilman laastareita). Jokainen kaipaa ulkoa tulevaa tukea ja rakkautta, mutta se ei voi olla päämäärä, jolla selvitä. Päämäärä on itsensä rakastaminen ja ehyeksi tuleminen, jolloin ei ole kenenkään toisen varassa, eikä ainakaan arvota itseään toisen mielipiteiden pohjalta.
Omia tuntemuksia pitää kuunnella, ei siis välttämättä muiden yhteenjäämis- tai erotarinoita. Kahta samanlaista ihmistä tai paria ei ole. Rakastamista edeltää rakastuminen, mutta rakastaminen on periaatteessa etupäässä välittämistä. Kaikkien empatiakyky ei kuitenkaan ole paras mahdollinen. Jotkut taas väsyvät tukemaan. Mistä pohjimmiltaan on kyse, sitä on vaikea ulkopuolisten arvioida. Syyllistäminen ja puhumattomuus ajavat molemmat nurkkiinsa. Parisuhteen eväät ovat sekä riittävä läheisyys, mutta myös riittävä etäisyys (mikä tahtoo symbioottisessa suhteessa unohtua). Eli kummallakin pitäisi olla omia harrastuksia, menoja ja ystäviä, jotta tasapaino ja vetovoima säilyvät. Symbioosi päättyy sen sijaan surkeaan jamaan: "olet väärä, kun et korjannutkaan minua". Mutta kukaan toinen sitä työtä ei tee. Voimia ja oivalluksia sulle, Siipirikko. Teki niin tahi näin: yleensä on mahdollisuus löytää itsestään jotain uutta.