Moi 🙂 Mua ahistaa olla yksin ja sit mua kyllä ahdistaa aina jos tapaan jonku uuden tyypin ja alkaa mennä vakavaks homma. Oon miettiny et se mulla varmaan johtuu siitä ku avomiehen kanssa asuin ja elin 5 vuotta, jossa ajassa kaikki omat ystäväni katosivat ja vietin enemmän aikaa hänen ystävien ja sukulaisten kanssa. Vaikka parisuhteessamme oli ongelmia, luotin siihen ettei hän koskaan jättäisi minua, ja yllättäen hän löysikin uuden naisen harrastuksiensa kautta ja minut "heitettiin" pihalle yhdessä remontoimastamme kodista, tällöin myös työni olivat loppumassa ja jouduin täysin tyhjän päälle ja elämästäni putosi pohja. Etsin tietenkin syytä itsestäni ja tutustuin mielenterveyshoitajien avulla luonteen piirteisiini ja eteeni tuli että minussa o jonkin verran riippuvaista "ripustautuja" luonnetta. Nykyään siis pelkään tätä luonteen piirrettäni niin paljon että heti kun alan seurustella ahdistun niin paljon ajatuksesta etttä tulisin taas riippuvaiseksi jostain ihmisestä että joudun lopettaa tapailun koska ei vaan tunnu hyvältä ja pelottaa ja ahdistaa. Tiedän toki että menneiden suhteiden ongelmia ei tulisi kantaa uuteen suhteeseen, mutta kyllä mennyt vaan vaikuttaa uusiin suhteisiin. Enää en uskalla heittäytyä suhteeseen. Mä myöskin nautin miesten huomiosta näin sinkkunaisena niin paljon et ahistais jos en enää "saa" kehuja uusilta tuttavuuksilta. Joten senkin puute on ahistanu parisuhteessa.

iatethem kirjoitti 8.2.2015 17:40

Moikka! Haluaisin kuulla muiden kokemuksia seurustelun/parisuhteen ahdistamisesta. Onko teitä koskaan ahdistanut parisuhteessa? Mikä on/oli todennäköisin syy sille omasta mielestänne, eli mikä ahdistaa/ahdisti? Voiko sen ahdistuksen voittaa? Haluaisin kuulla kaikenmaailman kokemuksia ja tarinoita. Kiitoksia jo valmiiksi vastauksista!😯🗯️

Luultavasti olet nuori ja kaipaat ikäisesi vastauksia mutta kerron silti omat kokemukseni parisuhteestani.

Jos parisuhteessa ei koskaan ahdistaisi se olisi kyllä ihan satua. Ei oikeastaan ollenkaan parisuhde vaan näytelmä johon olisi tehty käsikirjoitus. Toisin sanottuna, elämä esim. vastakkaisen sukupuolen kanssa on kaikkea muuta kuin helppoa ja vaatii molemmilta osapuolilta joustoa ja toisen jatkuvaa huomioon ottamista.

Oma parisuhteeni on jatkunut jo noin kolmekymmentä vuotta ja vasta viimevuosina se on alkanut tuntua sitä kuin meidät on kuin onkin luotu toisillemme. Vanhetessaan parisuhde on kuin vuosikertaviini, mitä vanhempaa sitä aromikkaampaa. Vaikeimpien asioiden läpivienti on kuin pahaa unta ja voi vain ihmetellä mistä sai niihin aikoihin eläessä voimia jaksaa ja ymmärtää. Lähinnä ymmärtää itseä, omaa ajattelutapaa. Saati ymmärtää toisen tapaa käsitellä ongelmia. Lukuisat kerrat mietin eroa parhaana vaihtoehtona päästä vaikeiden asioiden yli mutta jostain syystä eroon emme päätyneet vaikka se olisi varmaan ollut helpoin tapa molemmille. Ehkä me molemmat käsitimme että uusi ihmissuhde olisi vaikeampi ja haastavampi kuin nykyinen, jossa toisen sentään tuntee edes kohtalaisesti entuudestaan.

Ahdistusta on aiheuttanut eniten se ettei ole pystynyt muuttumaan toisen mieleiseksi ihmiseksi ja se on ollut molemmin puolista, uskon niin ja kun ei pysty muuttumaan, on omaa suhtautumista toiseen muutettava. Pahin vastus liitossani tuli kuitenkin lapsettomuudesta, joka sekin johtui molemmista osapuolista, mikä tietona oli helpottava sillä uudenkaan puolison kanssa lapsia ei olisi tullut. Pääsimme siis tästä yli "helposti" mutta vaikeudet alkoivat kun olimme eri mieltä ottolapsen saamisesta. Yhteisymmärrykseen emme päässeet koskaan sillä vaimoni mielestä ottolapset ovat "toisten äpäröitä" joita hän ei alkaisi kasvattamaan. Eli hänen sanoin olisin voinut kyllä alkaa anomaan ottolasta mutta joutuisin sen yksin kasvattamaan. Sillä perusteella ei ottolasta voinut saada, oli ihan selvä asia ja aloin miettiä muita vaihtoehtoja saadakseni tahtoni toteutumaan. Vaimoni mielestä meidät oli tarkoitettu lapsettomiksi. Se olisi kohtalomme, hän sanoi ja lisäsi vielä että jos kerran kaksi samanlaista ihmistä kohtaavat, on niin tarkoitettu ja lapsettomuus kuuluu siihen. Minusta se oli järjetön ja jotenkin uskonnollinen ajatus, että pitäisi tyytyä siihen eikä haaveilla mahdottomista. Niin ajattelin silloin, monta vuotta ja koko ajan mietin miten hoitaisin ongelman omalta kohdaltani. Vaimoni oli lapsettomuutemme hyväksynyt, mielestäni katkerana mutta hänen kannaltaan realistisena. Ainoana vaihtoehtona olisi minulla ollut löytää yksinhuoltaja jonka lapset olisivat puoliorpoja, ilman isää, jotta voisin saada perusperheen itselleni koska se oli aina ollut haaveenani. Haaveeksi se lopulta jäi sillä tielleni ei sellaista mahdollisuutta ilmaantunut niin vuosina kun yritin päästä tuskastani. Olin muutamien kanssa kirjeenvaihdossa mutta mikään niistä tapauksista ei tuntunut oikealta ratkaisulta sillä kaikkien ehtona olisi ollut myös yhteinen lapsi ja minusta ei siihen ollut. Meni vuosia ennen kuin kuin ymmärsin että elin sittenkin siinä parisuhteessa jossa olisin lopulta tyytyväisin ja koska vaimoni ei minua ollut hylännyt näiden vuosien aikana jolloin etsinyt omaa polkuani, olisi ollut tosi tyhmää hylätä parisuhteeni. Kuinka moni muu olisi pysynyt rinnallani. Ei varmaankaan kukaan muu. En sanoisi että lapsettomuudesta olisi jotain hyötyä mutta haittaa siitä on ja paljon. Pariskuntana olemme eläneet suomalaisen yhteiskunta järjestelmän ulkopuolella. Olemme jääneet paitsi monista eduista, esim. halpakorkoista asuntolainaa ei myönnetty silloin lapsettomille pariskunnille, eikä muitakaan tukia joihin meillä olisi ollut laillinen oikeus mutta emme toki ole sellaisia tarvinneetkaan sillä lapsettomilla elämä on taloudellisesti helpompaa. Jotenkin on vaan jäänyt tunne että yhteiskunta ei meitä tarvitse muuhun kuin veroja maksamaan ja nekin korkeimpien prosenttien mukaan. Lapsettomuuden hyväksyminen elämäntavaksi helpottui kun hankimme koiran, sitten pari lisää ja siitä alkoivat onnellisimmat vuotemme yhdessä ja nyt kun ei ole enää koiria, vain me kaksi ja tuntuu hyvältä jatkaa eteenpäin. Koska lapsenlapsia ei meillä ole eikä tule, olemme alkaneet matkustella ja nähdä kaikkea kummaa mitä maailmalta löytyy. Voimme keskittyä ainoastaan siihen ja tehdä nyt siitä elämäntapamme.

Kuten alussa kirjoitin, ahdistamatonta liittoa ja parisuhdetta ei voi olla mutta silti sen voi saada toimimaan muuttamalla suhtautumistaan ja luopumalla jyrkistä mielipiteistä. Nykyisin erotaan aivan liian helposti, heppoisen perustein ja liian moni jää yksin murehtimaan. Ennen eroamista pitäisi punnita mitä se oikeasti tuo tullessaan eikä rynnätä eroon suin päin.

No etpä ole ainoa jota ahdistaa.

Itselläni luultavasti viime aikoina masennuksen rinnalla tullut se oivallus etten tunne itseäni, en tiedä kuka olen yhdessä tai ilmankaan toista ja tämä käy hermon päälle kaikissa muissa elämän osa-alueissa kun ei tiedä mitä oikein haluaa elämältä sekä se että oma suhde on alkanut tuntua vain välttämättömältä osalta omaa elämää muttei tiedä mitä tämä sitten ilmankaan tuota toista olisi. Ja nämä mietteet siis yli 10v suhteessa...

Itseäni ahdistaa myös äärettömästi muut ihmiset, koska analysoin toisten ajatuksia ja tekoja aivan liikaa. Haluan tulkita kaiken oikein mutta lopulta tulkitsen asioita yli itsensä ja reagoin väärin/hyvin vahvoilla tunteilla...

Niin.. Kyllä ahdistaa, enkä oikein itse ainakaan osaa sanoa mikä auttaisi muu kuin ehkä siltä tunteesta toiselle puhuminen - omassa tapauksessani tuokaan vain ei ole auttanut, en sitten tiedä miksi...