Me ollaan oltu parisuhteessa 4 vuotta. Asutaan eri paikkakunnilla, joten ollaan tavattu mun luona (hän asuu vanhempiensa luona vielä) sen mukaan miten aikataulut on sallinu. Toisin sanoen, miten hänen aikataulut on sallinu. Minä opiskelen etänä kotoa, eli olen ”koko ajan saatavilla”. Näiden vuosien aikana mun elämässä on tapahtunu tauotta jotain (perheenjäseniä kuollut ym.), ja erityisesti tämä vuosi on ollut henkisesti sanoinkuvaamattoman rankka. Olen hilkkua vailla valmistumista, ja tunnen, miten mun voimat vähenee enkä enää tiedä mitä tekisin.
Parhaimmillaan mun poikaystävä on todella ihana ihminen. Hän on hellä, huomaavainen, hauska… Mutta mitä vähemmän mulla on voimia enää jäljellä, sitä enemmän mua ahdistaa päästää tämä ihminen mun kotiin. Sitä selvemmin mä myös huomaan, että tämä parisuhde ei ole sellainen, miksi mä sen kuvittelin 4 vuotta sitten. Tai sitä, mitä mä elämältäni oikeasti haluan.
- _Kaikki_ kotityöt jää mulle. Olemme sopineet, että molemmat tekee omat ruoat (budjettisyistä), ja sen hän tekee. Senjälkeinen sekä yleinen siivoaminen kuitenkin jää poikkeuksetta minulle. Hän viettää ajoittain mun luona parikin kuukautta kerralla, eikä siivoa kertaakaan sinä aikana. Hän tulee periaatteessa lomalle tänne. Ja jos sanon, että tänään on sun tiskivuoro, niin kuuluu vain, että niinhän sitä voisi kuvitella. Hänen lähdettyä joudun ensimmäisenä tiskaamaan, jotta saan edes puuron tehtyä seuraavana aamuna. Tiskikonetta mun pieneen keittiöön ei mahdu.
- Me lojutaan vain kotona. Viime kuukausiin asti kyselin lähes joka päivä (kun hän oli mun luona), että lähdetäänkö ulos, tehdäänkö jotain. Ja vastaus oli aina että ei jaksa nyt. Nykyään en jaksa edes ehdottaa, koska en jaksaisi itsekään lähteä. Sen sijaan yhtenä päivänä hänen vanhempansa pysähtyivät ohimennen tällä paikkakunnalla ja kutsuivat meidät ulos syömään, ja minä sanoin että nyt ei ole hyvä hetki (saan paniikkikohtauksia päivittäin), mutta hän sanoi että mennään. Minä itkin paniikissa ja hän totesi että enpä tiennyt 4 vuotta sitten, että tämä suhde toteutuu vain tämän kämpän sisällä. Joten me mentiin.
- Minun syömisiä vahdataan. Sairastan ahmintahäiriötä yhdistettynä nyt jo sairaalloiseen ylipainoon, ja hän puolestaan on alipainoinen vaikka söisi mitä. Jos yritän pysyä normaalissa ruokailurytmissä ja annoskoossa, hän sanoo että syön liian vähän (ei pidä paikkaansa) ja alkaa puhua herkuista, minkä seurauksena minä syön ja paljon. Sen jälkeen ahdistun. Hän puolestaan lohduttaa sanomalla, että hän rakastaa minua vaikka olisin minkä kokoinen. Kiva, mutta entä se, että minun terveys ei kestä?
- Minua ei oteta tosissaan. Jos hän tekee jotain ärsyttävää ja minä suutun, joudun huutamaan täysiä jotta hänellä edes ilme värähtää. Muuten hän vain virnuilee, taputtaa päähän ja sanoo söpöksi. Sängyssä… Kuvittelin alkuaikoina, että hän vain tahtoo että minä nautin, joten ohitin sen, mutta nykyään se tulee uniin. Sängyssä hän tyydyttää minua, ja jos tulen ja sanon että lopeta, niin hän jatkaa ja pitelee minua paikallani kunnes tulen uudelleen. En nykyään enää halua seksiä, eikä hän ymmärrä, mitä tapahtui.
- Minulta ollaan tauotta vailla jotain. Minä teen ruokaa: hän on puhelimella/tietokoneella/pelaa/istuu vessassa. Hän tekee ruokaa: minun pitää pilkkoa sipulit, potut jne, etsiä kauha, neuvoa välineiden/laitteiden käytössä, lähes tulkoon pitää kädestä kiinni ja jos kerran sanon ei, niin kuuluu miten multa ei ikinä heru apua. Ensimmäiset 2 vuotta levitin hoitoaineenkin hänelle, koska ”en mä osaa ite”. Lisäksi pitäisi mennä hienoihin ravintoloihin, matkoille (kummallakaan ei ole rahaa), heidän perheen mökille, joulunviettoon jne. Mitään aloitteellisuutta tai yksin pärjäämistä ei ole, mutta vaatimuksia senkin edestä. Eikö parisuhteessa oikeasti saa olla hetkeäkään rauhassa?
- Meidän unirytmit ei kohtaa alkuunkaan. Hän on iltaihminen, minä olen aamuihminen. Poikkeuksetta minun rytmini kääntyy hänen rytmikseen, kun hän on mun luona, ja jos yritän mennä aikaisin nukkumaan niin hän herättää paria tuntia myöhemmin ja kysyy että haluanko tehdä mukikakkua tms. Minun mielenterveys tarvitsee pysyvät rutiinit, ja on aivan sama kuinka monta kertaa siitä sanon, niin lopputulos on tämä.
Siinä varmaan isoimmat asiat… En tiedä, miksi kirjoitin ne tänne. Ehkä toivon, että edes joku sanoisi etten ole hullu. Hyvinä hetkinä nimittäin tuntuu että vain kuvittelen kaiken. Tämä painava tunne rinnassa vaan ei katoa…