Löytyisiköhän täältä toisia, joilla elämä on heittänyt häränpyllyä? Itse olen sairastanut
jo lähes kymmenen vuotta. Ensin oli tukalaa masennusta, sitten iloista lääketokkuraan,
sitten pitkä psykoosijakso ilman lääkkeitä ja nyt viimein tasaista harmaata arkea
lääkkeiden ottaessa pahimman psykoottisuuden pois.

Suru on valtava seuralainen ja lisäksi minulla on suuri murhe, kun koen, että olen
epäonnistunut kaikessa. Tiedän kyllä, ettei sairauteni ole oma valintani, mutta
vanhempani odottavat, että käyn yliopiston loppuun, ja minulla on usein niin heikko
olo, että vain lintsaan.

Asun tällä hetkellä kihlattuni kanssa. Olemme asuneet yhdessä puoli vuotta ja välillä
on ollut masennusjaksoja ja välillä hyvää tasaista oloa. Mieheni ei aina jaksa tukea ja
auttaa minua, kun hän itsekin sairastaa skitsofreniaa ja meinaa väsyä elämään.
Minulla ei ole juuri ollenkaan ystäviä, enkä saa tukea keneltäkään. Äitini on
stressaantunut, eikä häntä voi vaivata. Isäni on kulissien takana eläjä, jolla ei ole
keinoja kohdata todellisia hätätiloja tai ongelmia. Siskoni elää omaa elämäänsä ja
vähät välittää minusta.

Minulla on reilu vuoden ikäinen koira, joka ei lainkaan kuuntele tai tottele minua
ollessamme ulkona. Hän on hyvin pelokas ja stressaantunut ja aggressiivinen. Minusta
tuntuu, että olen täydellisen epäonnistunut. Onneksi paikallinen koiraseura lupasi
auttaa minua sopeuttamaan koirani muihin koiriin. Aloitamme kesällä koirakoulun.

Soitan palvelevaan puhelimeen paljon. Tahdon kuulla myötätuntoisen äänen, joka
välittää. Puolisoni jaksaa jonkin verran välittää minusta, mutta ei loputtomiin. Kaipaan
niin paljon tukea ja myötätuntoa, että itseä ihan hävettää.

Tänäänkin olisi pitänyt mennä kouluun, mutta en kyennyt menemään. Olen aivan
rauniokasa, joka tahtoo vain mököttää ja levätä.