Minulla taisi olla elämäni ensimmäinen paniikkikohtaus.
Lähdin viettämään joulua neljän sadan kilometrin päähän lomakotiin täyshoitoon, reilun vuorokauden ehdin olla ja ahdistus lisääntyi koko ajan, vihdoin löi päälle varsinainen paniikikohtaus. Lukitsin itseni autoon ja yritin soitella apua, en tahtonut saada hengitettyä, yritin puhua, haukoin henkeä, oli kuolema kielissä, tuntui siltä, itkin , haukoin henkeä, yritin huutaa.
Minulle tarjottiin että menisin hotelliin, olisin yön siellä, ajaisin vasta aamulla valoisaan aikaan kotiin, saisin olla yksin hotellissa, kun toiset ihmiset aiheutti ahdistusta, en suostunut. Ainoa mikä tuntui hyvältä oli että pääsisin kotiin.
Niinpä sitten ajoin jouluaatoa vasten yöllä kotiin lähes kuusi tuntia, minä, kokematon kuski, ja varsinkin kun noilla isoilla teillä ei edes ollut katuvaloja. Vasta neljän tunnin ajon jälkeen löysin ensimmäisen huoltoaseman joka oli auki, pääsi kahville. Itketti ja hirmuinen tärinä oli päällä.
Mitenhän siihen pystyin, en ymmärrä vieläkään.
Aamuyöstä olin kotona, ja nyt olen melkein torkkunut koko joulun.
Poikani osti minulle jouluruokaa, omat rahat meni bensoihin.
Olen tässä syksyn aikana lopettanut masennuslääkkeitten käytön, siis ihan itsekseni, pikkuhiljaa vähentäen.
En ole ollut lääkärin valvonnassa, kun lääkäriähän ei täällä meillä saa, tai saa mutta ei asialista, joten itse vaan on yritettävä jotain. En tiedä miksi sen lääkityksen lopetin, oli minulla varmaan joku ihan oikea syy, näin jälkeenpäin en vaan sitä muista.
Pääsin tässä joulun alla psyk.polille yhdelle käynnille, siellä lääkäri määräsi uutta masennuslääkettä, pitäisi tehota myös ahdistukseen.
Minua vaan inhottaa käyttää näitä lääkkeitä, olla zombi, tai jos ei zombi niin ei ainakaan oma itseni.
Pakosta nyt kuitenkin aloitin lääkityksen, oli se kohtaus niin kauhea.
Vuodenvaihteen jälkeen kuulemma olisi jotain vertaistukitoimintaa tarjolla minulle, nyt vaan kestettävä itseni kanssa.
Nyt vaan tuntuu siltä että minulta putosi lopullisesti pohja pois elämältäni. Miten tällaisen kohtauksen jälkeen voi jatkaa elämään?
Itse olen muuten kerran ajanut peltikolarin paniikkitilassa. Olisi pitänyt jäädä jonnekin rauhoittumaan, mutta jatkoin ajoa. Onneksi ei käynyt pahasti ja onneksi sinullakin matka sujui.
Omalla kohdallani paniikkikohtaukset ovat rajoittaneet elämää. Olen monta kertaa ajatellut, että olisin niin kovin onnellinen, jos vaikka lenkille lähtöä joutuisin miettimään vain siltä kannalta jaksaako vai ei. Mutta kun ulos lähtö on välillä ollut aivan mahdoton juttu. Olen viettänyt pahimmillaan jopa viikkoja käymättä ulkona lainkaan.
Stressi laukaisee näitä kohtauksia tai ainakin altistaa niille. Ylipäänsä olen päätellyt, että omien mielenterveysongelmieni pahin altistaja on aina stressi. Joten sitä yritän vältellä ja siitä olen yrittänyt päästä eroon. Taustalla pitkäkestoista masennusta ja loppuunpalamista. Ehkä jotain muutakin, en tiedä.
Mirtatsapiinit (masennuslääke) omalla kohdallani eivät auttaneet masennukseen, mutta paniikkioireisiin kyllä. Vaikka n. 1,5v. niitä syötyäni olin lihonut n. 20kg (lääke lisäsi ruokahalua ja kun se ei poistanut masennusta...), pidän sitä ehdottomasti tulosten arvoisena! Laihtuminen tuntuu myös oikeasti mahdolliselta kun elämäni ei enää rajoitu neljän seinän sisälle - kiloja onkin jo karissut lähemmäs kymmenkunta. Lääkkeet eivät varsinaisesti vieneet paniikkioireita kokonaan pois, mutta estivät niitä kärjistymästä. Olen lääkityksen jälkeen pystynyt viettämään täydempää elämää, vaikka vieläkin on opettelemista. Myös masennus tuntui hellittävän, mutta viimeaikaisen stressiputken ansiosta palasi. Paniikkioireitakin on ollut jonkin verran, mutta ne ovat edelleen pysyneet hallinnassa.
Olen yrittänyt löytää elämääni monipuolisempaa sisältöä. Lukenut itsetuntemuskirjoja, esim. Liisa Keltikangas-Järvisen. Olen käynyt aiemmin säännöllisesti terapiassa ja viimein tuntuu siltä, että olen alkanut todella sisäistää terapeuttini neuvoja. Yritän kuunnella itseäni paremmin, hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.
Eli tsemppiä!🌻🙂🌻 Paniikkioireet kyllä oikeasti rajoittavat monen ihmisen elämää. Mutta niistä on myös mahdollista päästä yli ja jopa kokonaan eroon. Äidilläni on ollut nuorena paniikkihäiriö, joka parani lääkityksellä. Silloisia lääkkeitä tosin ei taida enää olla käytössä. Hän on vuosikymmeniä ollut käytännössä oireeton. Samoin olen tavannut erään nuoren miehen, joka oli parantunut pahasta paniikkihäiriöstä.
Toivottavasti pääset lääkärille, sinne kannattaa ehdottomasti hakeutua. Mielenterveyspuolelle siis.
Minulla myös on paha paniikkihäiriö. Se iskee ihan koska tahansa, rauhassa kotona, luennolla, tentissä. Olen myös ollut autolla liikenteessä ja huh se oli vaarallista. Onneksi mitään ei ole sattunut.
Minulla kohtauksiin auttaa Xanor-lääke. Sitä ei ehkä pitäisi suositella koska se on bentso ja aiheuttaa riippuvuutta, mutta itselläni se toimii. Otan sitä kun kohtaus alkaa, ja se menee tunnissa ohi.
Paniikkihäiriö rajoittaa myös elämääni. Kerran piti mennä eläinlääkäriin (onneksi ei-kiireellisen asian takia) mutta jouduin soittamaan etten pysty lähtemään ajamaan. Toisen kerran yritin mennä kauppaan kun kaikki ruoka oli lopussa, mutta eihän siitä mitään tullut. Joskus joudun ulkoiluttamaan koirat vain omassa pihassa kun en pysty lähtemään kadulle (meillä on onneksi iso aidattu piha jossa koirat kyllä saavat liikuntaa). Pihalta sisälle tullessani tai pihalla ollessani saan usein kohtauksen. Silloin kun minulla ei vielä ollut koiria, olin helposti viikonkin sisällä, tai niin kauan kuin ruokaa vain riitti. Olisin vieläkin tosi mielelläni.
Cipramil-lääkitys on vähentänyt kohtauksia noin puoleen entisestä eli joka toinen päivä vain. Se ei tietääkseni edes lihota.