--kamikaze-- kirjoitti 31.10.2010 13:25

Onko muilla samanlaisia pakkoajatuksia kuin minulla? Ovatko muuten saaneet näihin mistä apua? Olisin kiitollinen jos joku osaisi vastata mikä auttaisi/poistaisi pakkoajatukset.

Täälläpä toinen, jonka pakkoajatukset liittyvät puolison / itsensä vahingoittamiseen. Tällä hetkellä olen päässyt suht oireettomaksi, mutta vielä 2-1,5 vuotta sitten tilanteeni kuulosti hyvinkin samalta kuin sinulla. Itse en veitsiä autoon asti kuljettanut, mutta "pois silmistä" ne piti yöksi laittaa, esim tiskikoneeseen.

Ensinnäkin, hae ulkopuolista apua. Hienoa, että olet kertonut kumppanille oireistasi, et ole yksin. Kynnys lääkäriin menoon itselläni oli suuri, mutta näin jälkeenpäin en ole katunut pätkääkään. Itselläni aloitettiin citalopram-lääkitys oireisiin, ja se todellakin auttoi. Söin lääkkeitä reilun vuoden, ja tällä hetkellä siis olen suht oireeton. Tai ainakin oppinut sietämään / olemaan ahdistumatta silloin tällöin päähän tulevista ajatuksista. Olen aloittanut psykologilla käynnit, ja jatkossa tarkoitus on aloittaa psykoterapia oireiden syyn selvittämiseksi. Ihmisen mielellä on taipumus toimia "järkevästi", eli pakkoajatuksilla mieli "peittää" jotain "pahempia" asioita joita alitajunnasta kumpuaa, omassa tapauksessani siis varmaankin lapsuuden traumoja ja aikuisuuden kynnyksellä tapahtuneita asioita ja kriisejä, joita en ole osannut käsitellä. Näin ainakin psykologini mukaan 🙂 .

Kaikista vaikeinta oli oppia hyväksymään se, että pakkoajatukset tulevat aina olemaan jonkinlainen osa minua, jollakin tasolla ne tulevat aina vaivaamaan. Tämän hyväksyttyäni ahdistuksen määrä kuitenkin pieneni huomattavasti, olen sinut asian kanssa. Tiedän, että en kuuna päivänä vahingoita toista ihmistä. Kaikista pahinta näissä ajatuksissa pakko-oireiselle on se, että tietää että ei mitään voisi kuuna päivänä tehdä, mutta aina silti ajatuksiin tulee että "mitä JOS". Toinen ahdistava piirre on häpeä. Häpeä siitä että päähän tulee tällaisia asioita. Tästä seuraa se, että ihminen toistaa itselleen väkisin "ei saa ajatella noin", seurauksena se, että ahdistavat ajatukset palaavat entistä vahvempina. Tästä esimerkkinä se, että os joku sanoo sinulle, että "et saa ajatella vaaleanpunaista elefanttia", niin mitäköhän ensimmäisenä ajattelet 😀

Itse lopulta kun pakkoajatukset tulivat (yleensä iltaisin), niin annoin niiden tulla. En yrittänyt torjua niitä, vaan aloin oikein miettimään ja vatvomaan. Kas kummaa, kohta ajtukset eivät tuntuneet enää niin ahdistavilta, kielteisiltä ja häpeällisiltä. Antoi mielelle vapauden sallia nämä ajatukset, niin ne eivät enää toistuneet niin vahvoina ja lopulta sain niistä rauhan. Vähän niinkuin "siedätyshoitoa".

Suosittelen myös lukemaan, tai vähintään selaamaan kirjan "kerrasta poikki", kirjoittajana edna FOA ja Reid WILSON. Löytynee useimmista kirjastoista. Kirjassa on itsehoito-ohjeita. Itse tutustuin kirjaan vaiheessa, jossa en juuri kärsinyt enää oireista, mutta pelkkä kirjan selaaminen ja samanlaisiin tapausselostuksiin tutustuminen auttoi minua ja vähensi ajatuksia entisestään.

Mikäli englannin kieli taipuu, tästä linkistä löydät myös apua ajatusten ymmärtämiseen http://understanding_ocd.tripod.com/ocd_obsessions.html

En tällä erää ehdi kirjoittaa enempää, mutta suurimpana neuvona kehoitan menemään lääkärin pakeille. Myös psyk.sairaanhoitajan / psykologin luona käyminen auttaa. Keskustellessa heidän kanssaan, ole rehellinen.

Usko itseesi, että voit vapautua oireista niin, että pystyt jälleen elämään normaalia elämää. Et ole poikkeava, hullu, erilainen. Muista myös, että näitä oireita saattaa tulla kenelle vaan. Naapurisi voi kärsiä niistä yhtälailla kuin lähikaupan myyjäsi.

Toivottavasti tästä oli apua ja viesti löytää perille!

Hyvää talven jatkoa!

Morjens! Täällä on myös yksi pakkoajatuksista ja lievistä pakkotoiminnoista kärsivä. Kaikki alkoi kesällä sairastelun aikana kun aloin tehdä omia diaknooseja siitä mikä minua vaivaa. Vietin ison osan päivässä netissä selaamassa eri tauteja (tiedän, huono tapa 😋 ) ja huomasin oireiden täsmäävän useisiin vakaviin tauteihin. Lääkäreissä minut tutkittiin lähes läpikotaisin ja tuska helpotti aina hetkeksi mutta palasi kuitenki aina takaisin, että entä jos jotain ei huomattu. Näin sain kehiteltyä itselleni valtavan kuolemanpelon. Muutama kuukausi sitten lähes jokainen päivä meni ajatellessa että seuraava askel on viimeinen. Yritin väistää näitä ajatuksia sillä että minut on tutkittu ja olen kunnossa, silti ajatukset kuolemasta palasivat aina takaisin. Asian stressaaminen ja murehtiminen sai aikaan ensimmäiset paniikkikohtaukseni, jotka lietsoivat tietysti lisää pelkoa siitä että se on menoa nyt ☹️. Tajuttuani ne paniikkikohtauksiksi ne loppuivat.

Kun aloin päästä irti kuolemanpelosta ja luottamaan taas omaan kroppaani, niin uudet pelot tulivat pintaan. Koska elämäni oli kesään asti rakentunut pitkälti liikunnan pohjalle ja se on minulle erittäin tärkeä asia, niin uuden päivärutiinin hyväksyminen tuotti pahaa ahdistusta ja stressaamista. Tuntui kuin kaikki olisi viety kertaheitolla pois. En myöskään osannut avata suutani tarpeeksi vaikka kannoin suuria pelkoja jatkuvasti mukana. Niimpä päähäni alkoi virrata ajatuksia siitä että mitä jos tulen hulluksi. Olen n. kuukauden verran saanut pakkoajatuksia siitä että vahingoittaisin kanssaihmisiä. Tiedän että en halua ketään satuttaa mut silti mieli pakottaa ajatuksia päähän "entä jos?" ☹️. Säikähdin aivan hemmetisti kun ensimmäistä kertaa ajatuksia tuli. Olin varma että olen tulossa hulluksi. Hävetti ja pelotti niin paljon että miten voin ajatella näin ja samalta tuntuu vieläkin.

Asiaan piti tietenkin saada selkoa, joten ajauduin taas googleen 😳 . Huomasin että en olekkaan yksin ja tälläiselle on h*lvetille on nimikin. Ahdistus lievittyi joksikin aikaa mutta se on taas viimeaikoina alkanut tulla takaisin. En tosin tiedä kärsinkö tuosta pakko-oireisestä häiriöstä, ei ole diagnosoitu. Sehän tässä onkin että kun ei voi olla täysin varma ja kaikkea varjostaa "entä jos entä jos" pelko.

Kun olen alkanut miettimään lapsuuttani niin minulla oli jo silloin pakkotoimintoja. Ihan naurettavilta tuntuvia juttuja mitä piti tehdä ettei mitään pahaa tapahtuisi. Milloin käsienpesua, kellon tarkastamista, tiettyjä toistomääriä mitä piti käyttää ja tiettyjä numeroita varoa. Lisäksi parvekkeilla sekä muissa korkeissa paikoissa tuli pelko että mitä jos hyppäänki. Tai entäpä jos pomppaanki auton eteen yhtäkkiä. Ne eivät kuitenkaan jääneet kauaksi aikaa vaivaamaan. Nuo ensin mainitut pakkotoiminnot jäivät kuitenkin ajan kanssa kun kasvoin mut nekin ovat palanneet kesän aikana stressin siivittämänä. Ne ovat kylläkin pieni murhe näiden ajatusten rinnalla. Ajatus niissä edelleenki on se että kun teen tietyn asian tietyllä tavalla niin mitään pahaa ei tapahtu. Ovat kylläkin aika lyhytkestoisia ahdituksen poistajia, joten sit niitä taas toistellaan.

Lopulta kun tämä tuska alkoi tuntua sietämättömältä tunsin tarvetta päästä puhumaan. Ja se onkin ollut melkoinen helpotus. Lähimmille ihmisille tuli vuodatettua pahaa oloa minkä olin koko kesän/syksyn pitänyt visusti sisälläni, lähinnä siitä kuolemanpelosta ja ahdistuksesta mikä uusi elämäntilanne toi mukanaan. Ja kun kerta olin lähtenyt helpotusta tuovalle puhumisen tielle niin hain samalla ammattiapua. En yksinkertaisesti nähnyt oikein muuta mahdollisuutta. Jo se että itselle tuli myönnettyä että en jaksa enää yksin vatvoa näitä ja tein päätöksen purkaa tuntoja auttoi paljon. Katsotaan oppisiko sitä noissa keskusteluissa sitten vähän hallitsemaan näitä ajatuksia 🙂 Vasta yksi kerta takana.

Kuten antimatter yläpuolella totesi, suosittelen myös puhumista. Ne ihmiset on koulutettu sitä varten että ne auttaa ja tarjoaa tukea. Rohkeasti vain vaikka se voi tuntua vaikealta.

Muistakaa että ette ole yksin asioiden ja ajatusten kanssa vaikka siltä voi tuntuakin.

Jaksamisia kaikille! 🙂