Ensi maanantaina 21.2. näkyy television FST5-kanavalla klo 21.50 elokuva "Dok: Pelko".

Se kertoo henkilöistä, joilla on sosiaalisia fobioita ja pakko-oireita.

Hei!

Kiitos Avulias, että jaksat vastata minulle ja olla kiinnostunut ongelmastani. Se tuntuu hyvältä, varsinkin kun en nyt oikein osaa enää puhua tästä kellekään. Tuntuu, että olen kuormittanut läheisiäni jo liikaa tällä asialla. Olen ollut nyt melko rikki. Viime terapiakäynnillä puhuin iloisena saavuttamistani asioista, kuten käsien pesun vähentyminen ja joidenkin likaisiksi kokemieni esineiden kestäminen ilman ritualisointia. Samalla kuitenkin puhuin myös noista uusista oireista, jotka ovat lähinnä pään sisällä tapahtuvia pelkoja. Terapeutti oli sitä mieltä, että ne ovat erittäin vakavia ja viittaavat siihen, että olen sairastumassa psykoosiin. Minulle aloitettiin välittömästi mielialalääkitys, mitä en missään nimessä olisi halunnut, mutta jota ilman en kuulemma pärjää. En siis olekaan parantunut, vaan mennyt pahempaan. Tuntuu todella pahalta. Ei oikein jaksaisi enää.

Hei!!

Sairastuin pakko-oireiseen häiriöön kunnolla kolme vuotta sitten. Sanalla kunnolla tarkoitan sitä, että kun tiedän mistä on kyse voin jo muistaa asoita, kuten pakonomaista käsien pesua, tunnustelun tarvettä 10- vuotiaana.
17-vuotiaana minulla oli myös pakko-oireinen kausi liittyen tunnusteluun ensimmäiselle poikaystävälleni mitä pahaa olisin tehnyt suhteessa.
22-23 vuotiaana tämä pahin aalto alkoi. Se alkoi ressaamalla työasioita mitä jos teen jotain väärin. En päässyt lähtemään töistä koska kaikki piti tarkastaa moneen kertaan. Kotoa lähtiessä oli tietenkin hella, kahvinkeitin, suoristusrauta, hanat ja ovet. Lopulta auton ajaminen tuotti tuskaa koska piti kääntyä aina takaisin, koska vaikka tiesin etten ole ajanut kenenkään yli niin piti päästä tarkistamaan.
Nyt kun olen kohta 26-vuotias olen tarkastus pakostani päässyt melkein, mutta tilalle on siirtynyt piinaavat pakko-ajatukset ja minulla ne ovat seksuaalisia. Mietin kaikesta mikä on moraalisesti väärin seksuaalisia ajatuksia. Onko kellään näitä?? Ne saavat olon niin ahdistuneeksi, että ajattelen että olen niin paha ihminen etten voi elää täällä. Nyt saatan miettiä vaikka neljän vuoden takaista pahaa seksuaalista ajatusta ex-poikaystäväni todella nuoresta veljestä. Tähän päivään asti tiedän että se on ollut vaan ajatus ja enkä muista enää muuta kuin että se oli seksuaalinen ja häpesin sitä, mutta nyt kun mieli alkaa sitä pohtimaan monen vuoden jälkeen mietin mitä jos olenkin lähennellyt tai jotain, vaikka en muista että niin olisin tehnyt ja ajatuskin kuvottaa. Lisäksi pelkään itsekontrolline menettämistä ja pelkään tekeväni väärin parisuhteessa.
Terapiaa olen käynyt reilu kaksi vuotta ja syö cipralex 10 mg. Välillä olen syönyt 20 mg.
Kertokaa omista pakko-ajatuksistanne. Vertaistuki on todella tärkeää...🙂
Voimia kaikille teille, koska sitä tarvitaan pitääkseen itsensä pinnalla tässä suossa!

Jospa terapeutti on väärässä siinä, että olisit sairastumassa psykoosiin. Eikö jonkin asiantuntijan pitäisi tehdä ensin diagnoosi psykoosista ennen kuin kannattaa alkaa murehtimaan etukäteen. Ota apua vastaan, jos sinulle sitä tarjotaan, mutta ole rohkeasti eri mieltä sinua koskevista asioista, jos siltä tuntuu. Tsemppiä ja yritä ajatella asioita positiivisemmin! Ajatuksen voima voi olla suurempi kuin arvaammekaan.

Hei!

Olen jästipää, enkä ole vieläkään aloittanut niitä lääkkeitä. Ne nököttää tuolla keittiön pöydällä koskemattomina. Vihaan niitä, enkä voi katsoakaan niihin päin. Edelliset lääkkeet sai mun olon niin huonoksi, etten todellakaan haluaisi kokea sellaista uudestaan. Inhoan muutenkin lääkkeitä. Jo särkylääkkeen ottaminen on minulle vastenmielistä. En halua mitään kemiallista parantumista, joka häviää sitten kun lopetan lääkkeet.

Avulias: Terapeuttini oli käsittääkseni keskustellut jonkun psykiatrian erikoislääkärin kanssa ja kertonut oireistani ja tämä lääkäri oli ollut sitä mieltä, että olen sairastumassa psykoosiin. Minä itse ja läheiseni emme nyt ehkä pitäneet tilannetta noin vakavana, koska vaikka pelkäänkin tehneeni asioita, niin pohjimmiltani kuitenkin tiedän ettei niitä ole tapahtunut. Minulla on kuitenkin ote todellisuuteen ja jos saan ahdistuksen hellittämään pystyn olemaan toimimatta pelkojeni mukaan. En tiedä. Raivostuttavaa, pelottavaa ja ahdistavaa tämä on silti. Olin niin taisteluntahtoinen ja varma siitä, että nyt paranen ja nyt kaikki tuntuukin menevän perseelleen.

Sunaurinko: Mukavaa kun kirjoittelit. On aina helpottavaa kuulla, että meitä on muitakin. Toki surettaa myös, koska en haluaisi tätä helvettiä kenellekään. Käyn vastailemassa sinulle enemmän tuonne aloittamaasi ketjuun.

Kysyisin vielä mielipidettänne kahteen juttuun. Ensinnäkin kannattaisiko mun nyt aloittaa nuo lääkkeet vai ei? Ja mitä mä tekisin tuon terapiani kanssa? Saan sinne aikoja vaan tyyliin kahden viikon välein. Nytkin aikojen välillä oli melkein kuukausi. Auttaako tällainen edes? Olen miettinyt yksityiselle puolelle siirtymistä. Sinne saisi varmaan useammin aikoja, jos nyt löytyisi joku vapaana oleva terapeutti, mutta se maksaa ja tämä mun osa-aikaisen palkka ei ole mikään kehuttava. Mitä mieltä olette?

Toivottavasi kuulen teistä pian.

On varmasti paljon ihmisiä, joille on määrätty mielialalääkkeitä ikään kuin kaiken varalta, mutta he eivät ole aloittaneetkaan heille määrättyä lääkettä. Ymmärrän sen tunteen, että et halua lääkitä itseäsi, haluathan varmasti elää elämää kaikkine tunteineen päivineen, niin kuin minäkin haluan.

oisaalta kai lääkkeissä on joitakin sellaisia vaikuttavia aineita, joiden tuotanto ihmisen elimistössä on vajavaista ja lääkkeillä sitä voidaan korjata mm. vähentäen stressi- ja pelkotiloja. Eli lääke ei ehkä muutakaan persoonaa niin paljon kuin pelkää. Eräs tuttava kertoi, että hänellä aikoinaan piti kokeilla paniikkihäiriöön/masennukseen erilaisia mielialalääkkeitä (tuli epämieluisia oireita) ennen kuin löytyi hänelle sopiva lääkitys, ja tuota sopivaa lääkettä hän on syönyt jo noin 20 vuoden ajan.

Kyllä sinun kannattaisi nykyinen terapiasi säilyttää. En ole mikään asiantuntija kyllä neuvomaan. Mitähän mieltä terapiassa ollaan, jos et aloita lääkitystä, sujuuko hoito silloin heidän mielestään heidän hoitosuosituksen mukaan. Kai sinulla on valta itsellä päättää lääkkeen ottamisesta. Jos terapiassa pakotetaan lääkkeen ottamiseen, niin pitäisikö silloin katsastella yksityiseltä puolelta sellainen terapeutti, joka ei pakota lääkkeen ottamiseen. Mutta voi hyvinkin olla myös niin, että sinulle määrätty lääkitys on sinulle nyt tarpeen. Sitä ei vielä tiedä, sopiiko lääke sinulle. Ehkä oireet helpottavat lääkekuurin aloittamisen jälkeen - tai sitten pitää myöhemmin vielä miettiä jotain toista lääkevaihtoehtoa.

Hei pitkästä aikaa!

Tein päätöksen ja aloitin lääkkeet. Olen nyt syönyt niitä noin pari viikkoa ja ainakaan vielä mitään vaikutusta suuntaan tai toiseen ei ole havaittavissa. Makeannälkä on ihan hirmuinen nykyään, mutta se nyt voi johtua ihan mistä vaan. Saa nyt nähdä miten tämä tästä kehittyy.

Pakkoajatukset ovat kamalia. Ahdistus on välillä niin kova, että tuntuu ettei saa henkeäkään. Ahdistusta ei ehkä tule niin usein kuin ennen, mutta jokainen kerta on liikaa. Halu parantua on kova. Joskus mietin, voiko se olla liiankin kova. Asetanko itselleni niin kovat paineet parantumisesta, että se oikeastaan jarruttaa ja vaikeuttaa toipumista. Pitäisikö vaan relata ja antaa elämän mennä hetken omalla painollaan.

Kevään jatkoja!

Hei, Eskimo!

Olen suunnilleen samanikäinen ja kärsinyt puhtauteen ja lian/bakteerien/virusten jne. pelkoon liittyistä pakko-oireista jo kymmenisen vuoden ajan. Kävin terapiassa vuoden (noin viisi vuotta sitten) verran, ja söin terapian tukena lääkkeitä. Terapia tehosi: pakko-oireet eivät vähenneet kokonaan, mutta pystyin hillitsemään niitä sen verran etteivät ne enää haitannet elämääni niin radikaalisti.

Tällä hetkellä oireilen jälleen sen verran, että ajattelin terapioida itseäni eli pyrkiä aktiivisesti vähentämään ahdistusta eri keinoin. Oireet ovat nousseet pintaan, koska minulla on kaksivuotias lapsi, jonka kanssa ei voi millään välttää koskemista likaisina pitämiini asioihin. Tietyllä tavalla tämä on pakkoaltistusta, jonka voimakkuutta ja ajankohtaa en voi itse valita, mikä on sinänsä hyvä asia parantumisen kannalta, mutta myös hyvin rankkaa.

On hienoa kuulla, että olet haluat noin innokkaasti parantua ja olet todella tarttunut toimeen. Olin itse aivan samanlainen terapian aloittaessani, ja innokkuuden ansiosta terapia sujui paljon nopeammin ja paremmin kuin terapeuttini olisi ensin osannut odottaa. Terapiasta on se hyöty, että vaikka oireet nousisivat jossain vaiheessa elämää uudelleen liian voimakkaiksi, tiedät itse, miten niitä voi saada aisoihin. Millainen lähestymistapa terapeutillasi on? Itse kävin behavioristis-kognitiivisesti suuntautuneella terapeutilla, eli opettelimme yhdessä altistamalla sietämään ahdistusta ja lopulta vähentämään sitä.

Kävin terapiassa kerran viikossa. Terapeutti oli yksityinen, sain onneksi Kelan tukea terapiaan. Tiedätkö, onko sinun mahdollista saada vastaavaa rahallista tukea? Toki kahden viikon välein tapaaminen voi riittää, ja kannattaa joka tapauksessa puhua nykyisen terapeutin kanssa, voisiko välejä mitenkään lyhentää, jos kokisit sen paremmaksi.

Lääkkeistä sen verran, että en itsekään oikein pitänyt niiden syömisestä enkä uskonut niiden voimaan, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä lääkkeet sittenkin auttoivat pahimman vaiheen yli. Ajattele niin, että tuskin sinun tarvitsee lääkkeitä koko loppuelämääsi syödä, tämä on vain välivaihe, jonka parantuminen vaatii. Muistaakseni kokeilin itse kahta eri lääkettä.

Nuo pakkoajatuksesi kuulostavat jonkin verran tutuilta, mutta ehkä en kokenut niitä noin voimakkaasti. Vaikea sanoa, kun toisen pään sisällehän ei pääse kurkistamaan... Mutta tuntuisi järkevältä, että koska ne ovat tulleet vasta nyt, ne liittyvät ongelman käsittelyyn ja paranemisprosessiin.

Kerrothan, miten terapia edistyy. Aurinkoista kevättä!

Hei Jolla!

Kiitos, että kirjoitit. On helpottavaa kuulla, että en ole yksin tämän pöpökammoni kanssa ja vielä helpottavampaa oli kuulla toipumisestasi. Se antaa toivoa paranemisen suhteen.

Tuo aika, jonka olet pakko-oireista kärsinyt tuntuu hurjalta. Kymmenen vuotta on pitkä aika. Itse olen nyt sairastanut noin pari vuotta ja tuntuu, ettei jaksaisi enää päivääkään. Tiedän kyllä, että en välttämättä pääse oireista koskaan kokonaan eroon, mutta minulle riittäisi sekin että pystyisin elämään suht normaalia elämää ilman, että joka päivä tuntisin valtavaa ahdistusta.

Kerroit, että sinulla on pieni lapsi. Haluaisin kuulla lisää elämästäsi lapsen kanssa ja tunteistasi äitinä. Tämä asia koskettaa minua siinä mielessä, että olemme jo vuoden halunneet lasta, mutta tämän sairauteni takia olemme lykänneet yrittämistä. Se tuntuu uskomattoman pahalta ja tunnen päivittäin syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunteita. Minuun sattuu, että en voi saada sitä, mitä eniten haluaisin ja samalla, olemalla sairas, kiellän sen myös mieheltäni.

Minulla on tuostakin syystä todella suuri halu parantua, mutta tällä hetkellä parantuminen junnaa paikallaan. Olen melko neuvoton noiden pakkoajatuksien kanssa. Niihin ei tunnu purevan samat keinot, kuin itse ritualisointiin.

En ole oikein tutustunut näihin terapiamuotoihin, mutta terapeuttini puhui kognitiivisesta terapiasta. Itsessään terapiamuoto on varmasti hyvä. Mekin olemme puhuneet altistamisesta ja ahdistuksen kestämisestä. Ongelmana on nyt vain se, että saan aikoja todella harvoin. Nytkin on mennyt kuukausi ilman yhtään tapaamista. Seuraava tapaaminen on vasta ensi viikon lopulla. Se tuntuu ihan liian vähältä, mutta vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Asun pienemmällä paikkakunnalla ja terapeuttini oli ainut joka pystyi ottamaan minut vastaan, mutta hänellä ei ole mahdollista tavata minua useammin. Minulla olisi oikeus vielä yhteen Kelan tukemaan vuoteen, mutta koska olen yli 26-vuotias, Kela korvaisi ainostaan sen pienemmän summan jolloin itselle maksettava osuus jäisi minulle liian suureksi. Työni loppuvat viikon kuluttua eikä minulla ole oikein mahdollisuuksia maksaa terapiastani niin paljoa. Jos tietäisin, että pääsisin jonnekin töihin vaihtaisin mielelläni yksityiselle puolelle, mutta nyt minulla ei ole valitettavasti varaa.

Olen nyt syönyt lääkkeitä kuukauden. Tällä hetkellä lääkityksenä on Sertralin 50 mg. En ole huomannut ainakaan vielä mitään vaikutusta. Aion syödä vielä kuukauden verran tätä lääkettä, mutta sitten lopetan jos tuloksia ei tule. Haluaisin niin kovasti selviytyä ilman lääkkeitä.

Kirjoittelen enemmän terapiastani, kun taas pääsen käymään siellä. Toivottavasti kuulen sinustakin enemmän.

Aurinkoista kevättä! 🙂🌻

Tällä hetkellä on TV:ssä menossa pakko-oireita käsittelevä ohjelmasarja. Sarja on ainakin puolessavälissä. Ohjelmaluettelosta ohjelman esitysajan voi löytää, en nyt muista tarkemmin sitä itse.

Tohtori Phil -ohjelmassa TV:ssä käsiteltiin vähän aikaa sitten pakko-oireita. Oli perheenäiti, joka esim. luutusi monta kertaa päivässä lattian ja pesi käsiään. Naisen verestä oli mitattu korkeita pitoisuuksia pesuaineiden sisältämiä haitallisia aineita. Nainen opetti kotona kolmea lastaan, koska ei halunnut päästää heitä kouluun pöpökammon pelosta. Lapsilla ei myöskään ollut kavereita. Tohtori Phil oli huolissaan siitä, että nainen opettaa myös lapsensa esim. liialliseen käsienpesuun. Yhdestä lapsesta jo huomasi, että hänellä oli pakko-oireita. Se onkin tärkeä seikka muistaa, että myös lapset voivat kärsiä pakko-oireisen ihmisen sairaudesta.

Joku nainen oli parantunut muistaakseni 40 vuoden pakko-oireista. Hän oli siivonnut kotiaan täyspäiväisesti. Parantuminen ei kuitenkaan ohjelman mukaan tarkoita sitä, että pakko-oireet poistuisivat täysin pois mielestä, mutta taudin oireita voidaan pitää hallinnassa siten, että ihminen voi elää vapautuneemmin. (En tiedä, ollaanko terapiassa yleisesti sitä mieltä, että pakko-oireita ei voisi täysin poistaa.) Tämä nainen on nykyään onnellinen ihminen.

Joku oli kokenut, että musiikin kuuntelu oli auttanut siihen, kun oli pitänyt totutella pakko-oireen välttämiseen liittyvään ahdistukseen.

Anteeksi, että vastaaminen on kestänyt. Päivät vierähtävät niin nopeasti... Kysyit tuntemuksistani pienen lapsen äitinä.

Pakko-oireet olivat vahvoja heti vauvan syntymän jälkeen. Pelkäsin, että vauva sairastuu vakavasti jostain bakteerista tai viruksesta - sikainfluenssakausi oli kaiken lisäksi pahimmillaan juuri tuolloin. Käsidesi oli ahkerassa käytössä...

Lapsen ollessa reilu puolivuotias hän alkoi liikkua lattialla, enkä voinut enää estää hänen "saastumistaan" (koin lattian likaisena). Halu antaa lapsen kehittyä niin kuin lapsen pitääkin oli onneksi vahvempi kuin pakko-oireet. Eli vaikka asia ahdistikin minua, pystyin kestämään ahdistuksen.

Ahdistus ja pakko-oireet ovat vähentyneet sittemmin, todennäköisesti juuri tämän "pakkoaltistuksen" takia. Välillä on toki tullut kausia, jolloin ahdistus on ollut voimakkaampaa jostain syystä. Mutta pääasiassa olen mennyt koko ajan parempaan suuntaan. Olenkin usein sanonut, että lapsi on minulle parasta terapiaa.

Mutta suosittelen, että käyt ainakin jonkin aikaa terapiassa ennen kuin alatte toteuttamaan lapsihaaveitanne. Tämä siksi, että terapiassa oppii tavat saada pakko-oireita hallintaa ja laimentaa ahdistustaan (kuten taisin edellisessä viestissänikin jo mainita). Näin pakko-oireet on helpompi kohdata lapsen kanssa eläessä.

Toivottavasti terapiasi on edistynyt. Mukavaa kesänalkua!

Hei kaikki!

Ompas kulunut aikaa edellisestä viestistäni. Tässä nyt on ollut kaikkea. Paljon positiivistakin.

Kiitos Jolla viestistäsi. Minua helpottaa kuulla, että pärjäät lapsen kanssa hyvin. Itse kun olen miettinyt voiko minusta koskaan tulla äitiä näiden oireideni takia. Lapsihaaveet ovat nyt kuitenkin vielä jäissä, koska syön mielialalääkkeitä ja terapia on niin pahasti levällään. Minulla vaihtuu nyt nimittäin terapeutti, sillä nykyinen terapeuttini muuttaa toiseen kaupunkiin. Syksyllä sitten jatkuu taas uuden terapian merkeissä. Jännityksellä odotan.

Huomaan lisäksi, että kesä on jossain suhteessa vaikuttanut positiivisesti olooni. Oireita toki on vielä ja paljon, mutta olen nykyään kotona paljon vapautuneempi. Vaikuttaako teillä vuodenajat pakko-oireiden määrään?

Työt loppuivat toukokuun puolessavälissä, mutta onneksi tekemistä riittää silti. Olen kehittänyt itselleni uusia harrastuksia parvekekasvien ja askartelujen merkeissä. Olo on pitkästä aikaa toiveikas.

Kertokaa kuulumisianne!