Heippa
No minulla ei kyllä ole pakko oireita mut olen kyllä ollut tekemisissä sellaisen
ihmisen kanssa.
Mutta se on hyvä keino kun itse olet päättänyt omalla tahdolla parantua pakko oireesta
niin se kyllä todellakin auttaa.
Yksi tärkeä asia ja neuvo kyllä olisi että jos sinulla olisi joku ihminen ystävä tai kaveri
jolle voisit asiasta puhua niin sekin auttasi asiaa??? joku joka kuuntelisi ja
tukisi sinua.
Kaunista uutta vuotta sinulle

Hyvä, että olet tunnustanut itsellesi kärsiväsi pakko-oireista. Silloin kai parantuminen voi vasta alkaa, kun tunnustaa itselleen jonkin asian olemassaolon.

Olen aikaisemmin lukenut kirjaston kirjan nimeltään "Kerrasta poikki". Muistaakseni siinä kerrottiin myös siitä, miten voi itse yrittää parantaa pakko-oireitaan. Vaikeisiin oireisiin olisi hyvä saada terapiaa, mutta en tiedä, miten hyvin sellaiseen terapiaan pääsee.

Harmi, että Voice-kanavalla televisiossa päättyi juuri äskettäin moniosainen sarja pakko-oireisista ihmisistä. Ohjelmassa muutama ihminen sai terapiaa pakko-oireisiinsa. Pakko-oireisella on tietääkseni aivoissaan tietynlainen samanlainen käyttäytymismalli, jonka mukaan hän aina käyttäytyy. Tuo käyttäytymismalli pitäisi saada katkeamaan siten, että menettelee erilaisella järkevämmällä tavalla ja samalla joutuu kohtaamaan pelkotiloja siitä, mitä kuvittelee tapahtuvan, jos ei tee entisellä tutulla tavalla. Puhutaankin "entä jos" -ajattelusta pakko-oireiden kohdalla. Pitäisi miettiä, mikä on kauhein asia, mitä voi tapahtua, jos ei tee pakko-oireisia tekojaan. Ja sitten miettiä, että onko se kauhein asia sittenkään niin kauheaa.

Televisio-ohjelmassa ja myös Kerrasta poikki -kirjassa on ollut käsien pesuun liittyvään terapiaan sellaisia menetelmiä, että potilaan on pitänyt tahallaan koskea johonkin likaiseen ja hieroa likaisia käsiään mm. kasvoihinsa ja hiuksiinsa. Käsiä ei ole saanut sen jälkeen pestä esimerkiksi moneen päivään (voi toki lyhyempikin aika riittää, mutta onko terapia sitten niin tehokasta). Siten on pikku hiljaa huomannut, että ei enää niin paljon ahdistakaan, vaikka onkin likaiset kädet. Suihkussa ei ole myöskään saanut käydä moneen päivään.

Itse kärsin sellaisista pakko-oireista, jotka eivät vie liikaa ajastani. Kriteerinä lukemani kirjan mukaan pakko-oireiden vakavuudesta oli juuri se, että kuluttaako liikaa aikaa päivittäin pakko-oireisiin. Itse tarkastan kotoa lähtiessäni (asun yksin) liian monta kertaa, että ovatko vesihanat ja hella päällä. Kotoa lähteminen ahdistaa minua jonkin verran jo etukäteen noiden tarkisteluiden takia. Käsiä en mielestäni pese liikaa, käytän vain ehkä useammin kuin moni muu vesihanan alla käsiä silloin, jos ne tuntuvat hieman likaisilta. Olen eronnut vuosi sitten ja pakkoajatukset alkoivat ahdistamaan sen jälkeen hieman enemmän, mutta yritän pysyä "aisoissa" niiden suhteen. Tarkistelen myös muutamia muita asioita useammin kuin olisi tarpeen. Huomasin saavani aivoihin jo erilaista ajatusmallia sen jälkeen, kun lapseni oli yöpynyt luonani joka päivä parin kuukauden ajan. Huomasin, että en tarkistellut hänen lähtönsä jälkeen vesihanoja ja hellaa niin pitkään ja kotoa lähtö oli helpompaa. Mutta eivät tarkistelut toki kokonaan poissa ole vieläkään.

Miten pakko-oireista voisi itsenäisesti yrittää parantua? Suosittelen lukemaan "Kerrasta poikki" -kirjan. Siinä oli muistaakseni käytännön ohjeita.

Hei Eskimo.
Minulla on jo vuosia ollut pakko-oireita. Ne liittyy laskemiseen ja siihen että tietyt asiat on pakko tehdä samalla tietyllä tavalla ja järjestyksessä. Vähän on oireet helpottuneet kun pääsin eläkkeelle mutta joitain on joista en pääse koskaan eroon varmaankaan.
Kun oli töissä, työaika ei meinannut riittää kaikkien töiden tekemiseen kun piti tehdä "väärin" tehdyt asiat oikein. Lopulta tein ja itkin ja jäin viimein saikulle kun hermo meni täysin. Pelkäsin kaikkea. Pelkäsin että koneet hajoaa ja työt jää siksi tekemättä. Pelkäsin että teen jotain väärin ja siitä tulee seuraamuksia. Työni oli eräässä vaiheessa aika vastuullista ja juuri sinä aikana oireet olivat pahimmillaan. Toisaalta, se työ oli unelmani mutta koska sairastumiseni tuli päälle kuin juna juuri samaan aikaan, siitä tuli painajainen ja yölläkään en osannut nukkua kun mietin ahdistuneena tuliko kaikki varmasti tehtyä. Kerran kävin jopa illalla tarkistamassa kun jäi vaivaamaan eräs asia. Iltavuoron jälkeen istuin kesällä yötä myöten terassilla ja itkin sekä kelasin seuraavan päivän töitä. Ja pelkäsin että jos en tee asioita "oikein" niin se kostautuu minulle jotenkin. Osapuilleen luoja rankaisee jos jätän jonkun oven liian auki tai laitan peräti vahingossa kiinni.
Kun lähdin lenkille niin piti kävellä yhdentoista askeleen jaksoissa ja samalla laskea montako lyhtypylvästä on mennyt ohi. Portaat piti kävellä kaksi askelmaa kerrallaan kolmen jaksoissa....... kahvinkeitin laittaa päälle oikeassa järjestyksessä, kuppi huuhtoa oikein... näitä olisi vaikka kuinka paljon mutta tässä en voi kertoa kaikkea ja ketä kiinnostaisikaan. Sanon vain että vuorokauteni todella täyttyi pakko-oireista eikä muuta elämää ollut.

Nyt olen ollut viisi vuotta pois töistä joista kaksi eläkkeellä, ja olen voinut koko ajan paremmin. Oireista ei koskaan pääse. Kahvit pitää edelleen keittää ja jotkut asiat tehdä oikealla tavalla tai tulee rangaistus, mutta enää ei ole niin tuskaista kuin silloin. Minulla on myös Optipar-niminen lääke sitä varten. En tiedä auttaako. Aina kun tulee jotain rutiinista poikkeavaa niin pakolliset toiminnat iskee päälle. Nytkin olen ottanut monta sanaa uusiksi tässä viestissäni kun ne ovat olleet "väärin".
Minulle pienet asiat kasvavat vuoren kokoisiksi kun alan pyöritellä niitä päässäni. Joskus olen vahingossa jättänyt kaupassa korin pohjalle jonkun maustepussin tai lakupatukan ja huomannut kotona että en ollut maksanut sitä niin seuraavan yön vietän kuin tulisilla hiilillä miettien minkä rangaistuksen saan. Ja nyt tuntuu että minua rangaistaan tästäkin kun kirjoitan tämän.
Että näin minulla.

Eskimo, voisitkohan aloittaa parantumisen seuraavasta asiasta: Mietit yöllä sitä, että ovatko kätesi likaiset, vaikka pesit ne 5 minuuttia aikaisemmin. Jäisit tarkastelemaan sitä ahdistusta, mikä sinut silloin valtaa. Katsomassani Voice-kanavan pakko-oiresarjassa terapeutti kysyi aina potilaalta, kun potilas oli likastanut terapeutin pyynnöstä käsiään, että millä asteikolla pelkotilasi on nyt, jos asteikko on kai 0 - 100. Potilas saattoi sanoa, että 80. Silloin terapeutti käski potilaan odottaa vielä ahdistuksensa kanssa ja pikku hiljaa ahdistustaso alkoi laskea. Kun taso oli korkeintaan noin 30, niin potilas pääsi pois terapiatilanteesta. Voisit vaikka jättää pesemättä kädet ennen sänkyyn menoa tai likastaa niitä jollakin ja mennä sitten sänkyyn. Voisit vaikka lisäksi hieroa pesemättömiä käsiäsi kasvoihisi ja hiuksiisi. Sitten voisit tutkailla ahdistustasoasi ja toivottavasti saisit sen laskemaan pikku hiljaa siedettävälle tasolle. Sillä tosiasiahan on se, että et sairastu siitä, vaikka et pesisikään käsiä niin usein kuin teet.

Katsomassani ohjelmassa oli juuri sellaisia potilaita, joiden koko elämää määräsi pitkin päivää heidän pakko-oireensa ja pelkotilansa siitä, mitä pahaa voi tapahtua. Mainitsen tässä muutaman potilaan:

Erään nuoren naisen mies oli kuollut aikaisemmin ja nainen pelkäsi, että hänen nuori poikansa kuolee, jos hän ei tee tiettyjä rituaaleja. Terapiassa hän joutui tekemään eri tavalla kuin ennen ja poikaan oli kytketty sydänmonitori, joka näytti naiselle, että pojan syke ei muuttunut sen kummemmaksi. Hän joutui mm. olemaan leikisti poikansa hautajaisissa ja valitsemaan arkun pojalle.

Eräs nuori mies mm. pelkäsi, että hänestä tulee "kadun kasvatti", jos hän ei tee tiettyjä rituaaleja. Hän meni oikeasti slummialueelle istuskelemaan risainen paita päällä. Hän myös joutui leikisti pidätetyksi toisen potilaan kanssa ja oli sellissä jonkin aikaa.

Eräs mies mm. pelkäsi, että hän vahingoittaa toista ihmistä veitsellä. Terapeutti antoi tämän potilaan pitää veistä oman ranteensa päällä ja myöhemmin oman kurkkunsa päällä. Siinä terapeutti sitten kysyi, että millä tasolla potilaan ahdistus on ja joko se alkaisi pikku hiljaa laskemaan.

Eräs nuori nainen pesi jatkuvasti käsiään eikä esim. antanut miesten tulla asuntoonsa sotkemaan paikkoja. Hänet vietiin oikealle slummialueelle ja hänen piti koskettaa sormellaan tiellä olevaa lätäkköä. Hänen piti sitten hieroa käsiään kasvoihin ja hiuksiin ja vartaloonsa. Sen jälkeen hän ei saanut pestä käsiään eikä käydä suihkussa kolmeen päivään. Hänen piti käydä sitten suihkussa 5 minuutissa, mutta se tuotti naiselle hankaluuksia. Hänellä meni suihkussa noin 8 minuuttia, mutta se ei kelvannut terapeutille. Naisen pyykit pestiin yhdessä muiden potilaiden pyykkien kanssa, se hermostutti naista. Lopussa eräs miespotilas meni naisen kotiin ja rojahti hänen sängylleen, jotta koti saataisiin "likaisemmaksi" kuin nainen olisi halunnut.

Terapiassa tehtiin toki sellaisia asoita, joita normaalisti ei tarvitsisi tehdä. Koko porukka meni porealtaaseen ja veteen kaadettiin kupillinen virtsaa. Muutama potilas meni vessaan ja hieroi jotain kahvileipää WC-istuimen kanteen ja söi sitten. Erään potilaan äiti oli myös paikalla ja hänen kahvileipänsä putosi WC-pöntön huuhdeltuun veteen. Tämä äiti söi siitä huolimatta kahvileivän ja sanoi tyttärelleen, että teen tämän sinun parantumisen takia. Eräs naispotilas halasi oikeaa AIDS-potilasta ja halusi tehdä sen omasta aloitteestaan. Eräs nainen pelkäsi kotona ulkona haisevaa roskalavaa ja terapeutti pyysi naista menemään tyhjälle roskalavalle ja seisomaan siellä niin kauan kunnes ahdistus vähenee tarpeeksi.

Hei kaikki!

Kiitos Volvomiehelle ja Avuliaalle kannustuksista ja vinkeistä! Olin todella iloisesti yllättynyt kun ketjuun oli ilmestynyt näin mukavasti viestejä.

Sain nyt joululahjaksi juuri tuon "Kerrasta poikki"-kirjan. Olen selaillut sitä ja täytyy myöntää, että järkytyin kun huomasin siellä samantyylisiä terapiakeinoja, kuin tuossa ohjelmassa, jonka Avulias mainitsi. Ahdistustaso nousi jo pelkästä lukemisesta jonnekin parinsadan tienoille. 🙂 Ymmärrän kyllä, että tuollainen "pahimman pelon" kohtaaminen ja siitä hengissä selviäminen ovat varmasti tehokkaimpia keinoja parantua, mutta minusta ei niihin ainakaan vielä olisi. Itse olen ajatellut, että lähtisin irtaantumaan pakonomaisista ajatuksista vähitellen. Pala palalta. Mutta kuitenkin tiukan ohjelman mukaan. Ajattelin, että tekisn itselleni "lukujärjestyksen" jossa vähentäisin mm. käsienpesukertoja sekä suihkussa vietetyn ajan määrää niin kauan, että ne olisivat edes jotenkin järkevissä määrissä. Ajattelin myös harjoitella joitain rentoutuskeinoja, jotta pystyisin helpommin kohtaamaan ahdistuksen. Nythän en uskalla kohdata ahdistusta ollenkaan, koska se on pari kertaa lähtenyt käsistä ja olen saanut todella pelottavan paniikkikohtauksen. Tällaisia kotikonsteja mä olen nyt miettinyt. Mielipiteitä? Kotikonstien lisäksi minulla on 26. päivä tapaaminen ratkaisukeskeistä terapiaa harjoittavan terapeutin kanssa. Lisäksi olen pohtinut lääkityksen mahdollisuutta. Söin aiemmin syksyllä Fluvosolia, mutta siitä ei ollut mitään apua. Päinvastoin. Siksi ajatus uudesta lääkityksestä pelottaakin.

Minulla on onneksi paljon ihmisiä tukenani. Olen nyt kertonut sekä perheelleni että lähimmille ystävilleni pakko-oireistani ja saanut mahtavaa palautetta. Ihmiset ovat ymmärtäneet eikä tähän mennessä vielä kukaan ole muilautellut silmiään tai nauranut minulle, mitä alkuun pelkäsin. Se, ettei minun tarvitse enää salailla oireitani tai valehdella syitä käsien pesuun tms. tuntuu hyvältä. Mieheni on kuitenkin suurin tukeni, kallioni. Hän on aikonut laatia toipumisohjelman kanssani ja toimia ns. valvojana, että ohjelma toteutuu. En näet luota yhtään omaan itsekuriini. Ainakaan vielä.

Sitten Nymphalis Antiopalle: Kurjaa kuulla oireistasi. Omista kokemuksistani tiedän kuinka voimakasta ahdistus on ja kuinka järjettömäksi sätkynukeksi sitä itsensä tuntee. Vaikka en toivoisi tätä kenellekään, on silti mukava kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia tästä sairaudesta. Saanko kysyä mitä sinä eniten pelkäät, jos et tee niinkuin pakko-oireet määräävät? Minullahan pelot liittyvät lähinnä sairastumiseen, eniten siihen että sairastutan jonkun läheiseni, mutta myös omaan sairastumiseen. Huomaatko, mitkä asiat helpottavat tai pahentavat oireitasi? Miten olet kokenut lääkityksen? Voimia sinulle tämän sairauden kanssa! Toivottavasti kuulen sinusta vielä.

Kirjoitelkaa muutkin, joita asia liikuttaa! 🙂

Eskimo, parasta on nyt kuulla se, että sinulla on tapaaminen terapeutin kanssa. Hyvä, että näitä terapeutteja löytyy. Minulla on vähän ennakkoluuloja siitä, että saako terapian tarpeessa oleva ihminen terapiaa, jos hän sitä pyytää ja on sen tarpeessa. Koulutettu ihminen voi ehkä parhaiten tietää, miten pakko-oireista voi parantua. On myös mukava kuulla, että olet saanut tuon "Kerrasta poikki" -kirjan.

Eskimo, unohdin mainita, että mainitsemasi itseterapiasuunnitelma kuulostaa ihan hyvältä. Kun itsellänikin on pakko-oireita, niin on mielenkiintoista kuulla sinulta, miten itseterapia lähtee onnistumaan ja mitä tuntemuksia sinulle tulee. On myös hyvä, että olet ollut avoimempi läheisillesi pakko-oireiden olemassaolosta.

Hei!

Edellisestä viestistä onkin kulunut jo ihan liikaa aikaa. On vaan ollut melkoisen raskas viikko. Niinkuin minulle on tapana olen kai yrittänyt vaatia itseltäni liikaa paranemisen suhteen ja tällä viikolla sattui sitten muutama "romahdus" kun tuntui etten jaksa. Lisäksi tällä viikolla sattui pari, minusta, pelottavaa tapausta, joissa jouduin tekemisiin veren kanssa. Siis järjellä ajateltuna tilanteissa ei ollut oikeaa riskiä saada mitään tautia, mutta varmaan jo tästä väsymyksestä johtuen menin aivan sekaisin tapahtuneista. Tuntuu, että olen vieläkin saastunut vaikka tapahtuneista on jo päiviä. Lisäksi tällä viikolla parisuhdekin on tuntunut jotenkin erityisesti kärsivän tästä tilanteesta. Riitelimme melko railakkaasti eilen ja kumpikin taisi sanoa asioita, joita ei tavallaan tarkoittanut tai ei ainakaan olisi halunnut toisen joutuvan kuulemaan. Ymmärrän kyllä, että elämä kanssani on vaikeaa ja vaatii kärsivällisyyttä, mutta tuntuu pahalta kuulla se ihmiseltä, jonka niin kovasti haluaisi tehdä onnelliseksi.

Olen lukenut nyt jo vajaan puolet "Kerrasta poikki"-kirjasta ja se on tosi mielenkiintoinen. Se on pistänyt miettimään omia ajatuksia ja motiiveja tämän sairauden suhteen. Paraneminen tuntuu välillä todella kaukaiselta, mutta ainakin kirjan tarinat rohkaisevat uskomaan, että se on mahdollista. Se kuinka nopeasti muutos voi tapahtua on kuitenkin varmaan vain minusta itsestäni kiinni. Olen nyt vain niin kovin väsynyt. Väsynyt ja vihainen. Sitä kelle olen vihainen, en tiedä. Varmaan kai itselleni ja tälle elämälle.

Vielä puolitoista viikkoa tähän terapeutin tapaamiseen. Tuntuu ikuisuudelta. JOs ensi viikkokin on samaa luokkaa tämän viikon kanssa niin enpä tiedä miten jaksan odottaa.

En nyt oikein osaa kirjoittaa mitään positiivista ja kannustavaa ja mukavaa kun olo on tämä. Yritän ensi viikolla uudestaan. Jospa minusta irtoaisi silloin jotain valoisampaa.

Hei!

Tämä viikko on ollut ehdottomasti parempi. Aloitin tällä viikolla pitkästä aikaa työt ja onhan ollut mahtavaa. Toki täytyy myöntää, etten ole ehkä ihan vielä parhaassa terässä, koska kolme päivää työskenneltyäni olin ihan poikki. Onneksi työ on näin aluksi osa-aikaista niin on vähän helpompaa sopeutua. Töissä huomasin olevani melko vapaa neurooseistani. Oli vissiin liikaa tekemistä ja kiirettä, että olisin kerennyt ajatella moisia. Tuntui tosi mahtavalta, kun pystyi välillä ajattelemaan muutakin.

Pakko-oireissa olen huomannut kuitenkin muutosta. Pakko-oireeni ovat painottuneet nyt lähinnä pakko-ajatuksiin ja ne ovat todella kammottavia. Saatan kuvitella koskeneeni johonkin likaiseen, vaikka tiedänkin etten ole. Ahdistus, joka jo ajatuksesta tulee on kuitenkin niin kokonaisvaltainen, että saatan pestä käteni jo saadakseni sen pois. Tuntuu kuitenkin kurjalta kun näitä pakko-ajatuksia on hankalampi hallita kuin sitä että pelkästään ritualisoisin.

Tällä viikolla on kuitenkin tullut jo saavutuksia. Suihkuaika on järestään päivittäin pysynyt 15 minuuttia lyhyempänä kuin tavallisesti. Ensi viikolla otetaan taas 15 minuuttia pois. Lisäksi käsien pesukertoja on saatu vähennettyä. Nämä on pikkuaskelia, mutta kuitenkin melkoisia saavutuksia minulle. Lisäksi mulla on nyt vessan siivoamiskielto pysynyt jo kaksi viikkoa. Normaalistihan siivosin sen ainakin joka toinen päivä. Että tämmöstä täällä. Mitä teillä? Pitäkää muuten mulle peukkuja keskiviikkona kun tapaan tulevan terapeuttini. 🙂👍

Hyvä, että olet saanut olla töissä ja olet huomannut siellä, että voit olla myös ilman pakko-oireitasi, kun et niitä oikein ole ehtinyt edes ajatella. Kyllä se varmasti levähtämiseltä tuntuu töissäkin olla, kun saa lepuuttaa aivojaan erilaisissa oloissa ja pääsee rauhaan noista pakko-oireista. Kotioloissa pitkään olemalla monet asiat suurenevat suhteettomasti.

Pakkoajatuksistasi osaa paremmin kommentoida terapeuttisi, en oikein niistä itse osaa sanoa mitään erityistä. Tulee kyllä sellaista mieleen, että olisiko sitten niin kammottavaa saada jotain likaista käsiinsä? Pitäisikö sinun likastaa oikeasti kätesi johonkin likaiseen ja tutkailla, miltä sinusta siinä tilanteessa tuntuu? Tai kun kuvittelet likastaneesi kätesi, niin et pese varmuuden vuoksi käsiäsi, vaan yrität kokea sinulla alkanutta ahdistusta ja yrittää vähentää sitä mielessäsi. Sillä varmaan näet jo käsistäsi, että ei niissä mitään näkyvää likaa ole.

Tiedän, että näin on helpppo toisen sanoa. Itse kun katson vesihanaa, niin näen kyllä, että ei siitä valu vettä. Aivoni eivät vain usko lopullisesti näkemäänsä ja tarvitsen useammin katsomisella vakuutteluja itselleni siitä, että vesihana on tosiaan kiinni. Käytän myös kuulohavaintoja avuksi siinä, että ei vesi tosiaan valu kohinalla hanasta. Nyt tuntuu jo paremmalta enkä enää niin viitsi "vahdata" vesihanaa ja hellaa. Jospa siihen vähän väsyisi, niin pääsisi jo helpommalla.

Hyvä, että olet voinut olla pesemättä vessaa pitempään. Kyllähän se pikku hiljaa likastuu ja on hyvä, että pystyt sietämään enemmän likaa ympäristössäkin.

Suihkuaikaa pystyt vähentämään, kun olet hyväksynyt vähentämisen tarpeen. Siskoni pesee itseään kerran viikossa pitempään (jos muistan oikein kuulleeni, niin 1,5 tuntia!) pesusienellä ja tuskin hän on valmis vähentämään tätä suihkuaikaa, jos ei edes tunnusta, että siinä mitään vähentämisen tarvetta onkaan.

Ovatko kätesi hyvin kuivat ja haavaisetkin, kun peset jatkuvasti käsiä? Bepanthen-voide (se rasvaisempi) auttaa rikkinäiseen ihoon, jos voidetta laittaa yöksi.

Muistatko, onko lapsuudessasi tapahtunut jotakin sellaista, mikä olisi voinut aiheuttaa sinulle pakko-oireita ja pakkoajatuksia? Oletko esimerkiksi pelännyt jotain asiaa pitempään? Tai onko sinulla ollut lapsuudessa jokin vaikea ihmissuhdetai jokin trauma? Olen jostain saanut käsityksen, että kyseisten oireiden taustalla voi joskus olla jotkut lapsuuden ajan ongelmat.

Tsemppiä terapiakäyntiin! Ole kiitollinen, kun sinulla on siellä käynti. Niin paljon on ihmisiä, jotka tarvitsisivat terapiaa monenlaiseen ongelmaan.

Hei!

Kyllä tämä töissä käyminen on ollut todella helpottavaa. Tuntuu jotenkin, että olisi enemmän elämässä kiinni. Lisäksi töissäkäyminen on saanut mut taas tuntemaan itseni tarpeelliseksi. Tiedän, että on typerää mitata omaa arvoaan, sillä käykö töissä vai ei, mutta tunsin vaan oloni sairaslomalla jotenkin "luopioksi".

Niin, altistaminen on varmaankin ainut keino miten tästä suosta päästään. "Kerrasta poikki"-kirjassa oli hyvin jäsennelty hoito-ohjelma, mutta olen nyt jotenkin arastellut aloittaa sitä. Oon miettinyt, että odotan ehkä ensin tuon terapiakäynnin. Olisi varmaan kaikista paras tehdä hoito-ohjelma yhdessä terapeutin kanssa, kun mulla nyt sellainen on.

Minullahan oli jo ennen näitä pakko-oireita atooppinen ihottuma käsissä ja tämä jatkuva käsienpesu ei ole todellakaan tehnyt oikein hyvää. Välillä käteni ovat parempana, varsinkin kesällä, mutta esimerkiksi nyt kädet ovat täynnä pieniä haavoja. Ja sehän vaan lisää ahdistustani kun pelkään haavojen tulehtuvan tai että saan jonkun pöpön niiden kautta. Enitenhän pelkään tartuttavani jonkun tappavan taudin johonkin rakkaistani. En pelkää itseni puolesta paljoakaan, mutta pelkään, että jos sairastun itse voin tartuttaa tautini johonkuhun muuhun. Tiedän, että tämä kuulostaa todella typerältä. Varsinkin kun puolisoni on itse hyvin "leväperäinen" näiden asioiden kanssa. Hänen peseytymiseen minä en kuitenkaan koskaan puutu, mikä onkin vähän hassua. Hän voi esim. koskea roskikseen pesemättä käsiä sen jälkeen tai syödä lattialle tipahtaneen ruuan. Mutta minä taas en voi tehdä niin. Minua ei myöskään haittaa jos hän koskee minuun "likaisilla" käsillä, mutta jos itse kosken hiuksiini tai kasvoihini pesemättömillä käsillä, siitä tulee hirveä ahdistus. Vaikea itsekin ymmärtää näitä ihmesääntöjä, joita mieli kehittää.

Minulla on ollut, jotain pakko-oireiden tapaisia lapsenakin, mutta en oikein osaa sanoa ovatko ne varsinaisesti pakko-oireita vai lasten omia juttuja. Lisäksi olen aina ollut todella tunnollinen, tarkka ja ankara itseäni kohtaan. Olen tarkastanut ovia ja hanoja ehkä tavallista tarkemmin, mutta en koskaan häiritsevästi. En muista lapsuudessani mitään, mikä olisi erityisesti voinut vaikuttaa oireiden syntyyn. Isälläni on kai ollut jotain ovineuroosin tyylistä joskus, mutta en oikein jaksaisi uskoa, että se olisi koko syy tähän tilanteeseeni. Kun nämä peseytymiseen liittyvät oireet alkoivat, olin jonkun aikaa sitten eronnut pitkästä suhteesta. Suhde loppui katastrofaalisesti ja suhteen loppuminen oli minun syytäni. Minua syyllistettiin jo suhteen aikana jatkuvasti ja tunsin viimeiset kaksi vuotta olevani paha ja huono ihminen. En kuitenkaan osannut lähteä suhteesta, koska olin ollut koko nuoruuteni saman ihmisen kanssa ja olin rakentanut koko identiteettini hänen varaansa. Lopulta kumpikaan ei kuitenkaan jaksanut enää ja suhde oli pakko lopettaa. En ensin osannut surra koko eroa. Olin vain niin helpottunut. Sitten kuitenkin minut valtasi musertava syyllisyys ja pelkäsin koko ajan ettei exäni pärjäisi tai että hän masentuisi ja kaikki olisi minun syytäni. Sairastuin masennukseen ja itkin ja nukuin vain. Sitten tulivatkin nämä oireet. Ja nyt ollaan tässä. En tiedä onko tuo se syy. Ajallisesti se vain sopii niin hyvin. Loppujen lopuksi minua kiinnostaa syytä enemmän se kuinka pääsen tästä eroon. Raivostuttaa kun koko elämäni on nyt jäissä.

Mutta nyt nukkumaan. Kerrompa sitten kuinka kävi terapeutilla.

Hei!

Kerrompas nyt siitä terapiakäynnistä. Sehän oli siinä mielessä jännä tapaus, että tunsin sen terapeutin entuudestaan. Huomasin sen toki vasta kun menin sinne. Hän on itse ollut asiakkaana minun työpaikallani. Päätin kuitenkin, etten anna sen häiritä. Tuntuu jotenkin, että on parempi olla olematta turhan ranttu noiden terapeuttien suhteen, sillä voi muuten käydä niin että joudun odottamaan todella pitkään ennen kuin saan jonkun toisen. Muuten hän oli oikein mukava ja hälle pystyi puhumaan. Sain jo ensimmäiset kotitehtävät. 🙂 Olen tosi innostunut. Tuntuu vihdoinkin siltä, että avaimet parantumiseen on kädessä.

Kotona on nyt jatkettu tätä omaa ohjelmaa ja se on kyllä tepsinyt myös. Suihkuaika on lyhentynyt jo puoli tuntia ja käsiä pesen vähemmän. Toki ahdistuksia on vielä niinkuin ennenkin, mutta pystyn ehkä kestämän niitä paremmin. Katsotaan miten tämä jatkuu. 🙂👍

Kiva, että olet positiivinen ja innostunut suorittamaan terapeutilta saamiasi tehtäviä. Voit paremmin luottaa hoidon tehoon, kun asiantuntija on sinua auttamassa. Voit luottaa myös siihen, että asteittain sinulle annettava hoito on juuri oikean tyyppisesti etenevää ja aikaisemmin myös muilla testattua.

Hei!

Kävin nyt tänään toisen kerran terapeuttini luona. Vein hänelle listan, johon olin kirjoittanut ahdistukseni kohteet ja pisteyttänyt ne niiden tuoman ahdistuksen mukaan. Lisäksi olen nyt täyttänyt suihkupäiväkirjaa, johon kirjoittelen kuinka kauan minulla menee suihkussa ja mitä siellä teen. Hän käski aloittamaan altistuksen ahdistuksen kohteista, jotka saivat "keskiverrosti" pisteitä. Tuntuu, että jopa pystyn siihen. Mutta sitten terapiassa puhuttiin myös siitä, etten saisi kysyä puolisoltani vakuutteluja helpottaakseni ahdistusta ja tämä tuntuu todella pahalta. Ymmärrän kyllä, etten parane jos en osaa seistä omilla jaloillani, mutta nyt ainakin kun olo on vielä näin huono, tuntuu ihan mahdottomalta, etten saisi pyytää apua keneltäkään. Surettaa.

Olo on muutenkin huonontunut nyt. Käytännön tasolla tilanteeni on parantunut huomattavasti. Pesen vähemmän käsiäni ja pystyn liikkumaan kotona paljon huolettomammin. Mutta ajatuksen tasolla kaikki on ihan sekaisin. Pakko-oireeni ovat jotenkin muuttuneet ja nyt kaikki paha tapahtuukin mun päässäni. Kuvittelen tehneeni asioita tai koskeneeni johonkin likaan ja vaikka tiedän ettei niin ole käynyt ahdistus on hirveä. Pelkään olla yksin, koska silloin tuntuu pahimmalta. Masentaa niin, koska olin jo niin lähellä paranemisen askeleita.

Olisi kiva kuulla muistakin pakko-oireisista sillä tiedän, että meitä täällä on. Haluaisin tietää onko kellään muulla vastaavaa. Eli siis kuuluuko nämä minun ajatukseni pakko-oireisiin vai olenko sekoamassa totaalisesti? Tämmöistä täällä.
☹️

Toivottavasti saat vastauksia muilta pakko-oireisilta. Halusin vain kommentoida sitä, kun tunnet nyt enemmän pääsi sisällä noita pakkoajatuksia.

Olen käsittänyt, että kun pakko-oireinen tekee käytännössä eri tavalla toimiaan, niin aivot saavat erilaisen toimintamallin suoritettaviin toimintoihin. Aivosi eivät ole ehkä vielä tottuneet uuteen käyttäytymiseen ja ne ehkä protestoivat lisääntyneillä pakkoajatuksilla. Jos ahdistustaso laskee jonkin pakko-oireen kohdalla, niin silloin aivotkin ovat ymmärtäneet, että ei ole mitään järkeä tehdä jotain pakko-oiretta enää. En ole mikään asiantuntija kommentoimaan pakko-oireita, mutta tällaista jäi mieleen katsottuani televisiosta pakko-oireista kertovaa ohjelmasarjaa.