hei vaan! tämä kirjoitus on tarkoitettu (tietenkin ) kaikille mutta erityisesti sinulle ”mies75” ja muillekin pakkoneurooseista kärsiville. Olen reilu puolivuotiaan tytön onnellinen suht nuori äiti. Asun keskisuomessa pienellä paikkakunnalla,muita tietoja (ammatti,ikä ym) en halua itsestäni antaa koska pelkään että minut tunnistetaan tästä. olen murrosikäisestä asti kärsinyt erillaisista pakko-ajatuksista ja pakkoteoista, ne ilmenevät erilailla ja ovat voimakkuudeltaan erilaisia eri tilanteissa. Pakko neuroosini liittyvät lähinna tavaroiden paikkoihin. tosin hellat, lukot yms saavat osansa. Ja suht tuoreena äitinä olen myös välillä neuroottinen lapsestani. Kaipaatte varmaan vähän esimerkkejä.Lapseeni kohdistuu jatkuvaa tarkistelua, istuuhan hän hyvin syöttötuolissa,eihän vain ole vetänyt peittoa päälle nukkuessaan, onhan hän varmasti hyvin rattaissa. Okei moni varmasti ajattelee tämän olevan vain äärimmäistä ylihuolellisuutta mutta seuraavasta kertomastani tajuatte varmaan että kyse on jokapäiväsistä elämää haittaavasta toiminnasta joka alkaa /alkanut muodotustua suureksi rasitteeksi jopa sairaudeksi. Olen hirveä roinan kerääjä ja siis neuroottinen tavaroistani, lähinnä että ne ovat varmasti tallessa ja oikeilla paikoillaan. Ok, tämäkin saattaa kuulostaa vain suurelta ylihuolellisuudelta mutta tekemiseni ovat vakavempia. Saatan asetella tavarani useaan (2-3 kertaa) johonkin jotta muistan ja todistelen itselleni ettäå kyllä laitoin tavaran varmasti siihen ja se on tallella. JOs jostain lähden (juna, bussi tms) tarkistanaina viiteen kertaan että kaikki on mukana että mitään ei jäänyt. Tämä ei ole koko aikaista l ja toisinaan pystyn hillitsemään itseni melko hienosti (esim kavereiden ja sukulaisten seurassa yms) mutta esim yksin ollessani kotona tämä vainoharhaisuus menee välillä ihan kamalaksi.! Joskus teen niin että otan lapseni pois syöttötuolista ja asetan hänet siihen uudelleen jotta hän on varmasti hyvin siinä. Samaten jos laitan vaikka lapseni sänkyyn pidän tekemiseni ohella yllä suurta keskittymistä ja mietin mielessäni ”okei laitoin hänet varmasti sänkyyn” että muistan sitten viisi minuuttia sen jälkeen telkkaria katsellessani todella tehneeni sen, poissulkien sen vaihtoehdon että olisin vaikka unohtanut hänet hoitopöydälle, josta hän voisi pudota…… sairasta eikö? yritän kuitenkin kovasti oppia tästä pois sillä haluan paarasta tytölleni, en halua että ongelmani alkavat näkyä hänessä.
Usein puhutaan pakkoneuroottisuuden ja sitten lievien pakkotaipumuksien rajan olevan todella häilyvä ja juuri tämä että olen liitänyt taipumukseni luonteeseeni on pitkittänyt läkäriin menemistä. Olen aina kieltänyt tämän sairauden ja todennut olevani vaan todella huolellinen ja tarkka ihminen. Ja välillä se meneekin niin- On aikoja jolloin minusta tuskin huomaa että kannan tällaista taakkaa. käyttäydyn normaalisti ja muutenkin olen luonteeltani hyvin perus iloinen ja positiivinen ihminen. Rakastan tytärtäni, rakastan miestäni, minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia. minusta elämä on välillä ihanaa. jaksan leikkiä ja touhuta lapseni kannsa tehdä kotiaskareita ja opiskella . Mutta sitten kun elämässä tapahtuu stressaavia asioita, muuttoa, ym. ja toisinaan opiskelu lapsenhoidon ohella aiheuttaa välillä stressiä (ei sillä ettäse olisi vastenmielistä. tykkään taas opiskella, ja olen vihdoin löytänyt alan jonka luulen oleban oma juttuni) nin silloin nämä pakko-oireet lisääntyvät ja tulevat osaksi jokapäiväistä elämää, ja arjen toimintoja. Ja siitä seuraa jonkin sortin ahdistusta ja paniikkia. Nykyään pelkään niitä tilanteita joissa tiedän pakkotekemisien ja tarkistelujen tapahtuvan, pelkään valmiiksi sitä kun joudun nousemaan bussista, ja katsomaan penkit ettei jäänyt mitään ja huomaan ihmisten tuijottavan minua! Pelkään äkillisiä kotoalähtemistilanteita, koska tiedän että silloin en ehdi tarkistelemaan paikkoja, ja pelkään että saatan vahingossa ottaa mukaani jotain mitä ei pitäisi ja matkalla hävittää kyseisen esineen .. (huoh noloa, tiedän. ) Kun pelkään näitä tilanteita ahdistun, ja kun ahdistun alkavat pakkomielteiset ajatukset. Jonkinlainen noidankehä.
Uskon, että osaa ärsyttää tämä kirjoitukseni, he ajattelevat että ihmisillä on varmasti vakavempiakin ongelmia (esim itsemurha.ajatukset, raiskaukset yms) mutta von kertoa että tämä oirehteluni käy todella raskaaksi. Ei vaan itselleni vaan miehelleni myös. Minulla on paljon ystäviä ja vietän aikaa heidä kanssaan koska pystyn esim baarissa tai illanistujaisissa hillitsemään itseni hyvin (jos olen siis kotoa lähtiessä tarkistellut paikat voin ns. huoletta istua iltaa viettämässä. ) olen sosiaalinen ja viihdyn vieraidenkin ihmiseten kanssa ja olen kova puhumaan ja tutustumaan uusiin tyyppeihin. Mutta tiedän että mieheni seurassa nämä pakko-oireet tulevat ilmi. Hän vaan on nin läheinen ihminen jonka seurassa ”kehtaan ” tarkistella paikkoja. tai oikeastaan minun on pakko….
Joten tiedän että mieheni ei niin kamalan innokkaasti liiku seurassani esim kaupassa. Tämä on pieni paikkakunta, hän pelkää että ihmiset alkavat kytätä perään ja juoruta. Opiskeluissa ja entisissä töissä pystyin hillitsemään itseni suht hyvin.! Mieheni sanoo sillon tällön rakastavansa minua ja on todella hyvä isä mutta hän on taas luonteeltaan melko ujo ja omiin oloihin vetäytyvä, joten en kuule kovin usein että h’än sanoisi mitään kaunista minusta tai halisi pussailisi jne.väillä tunnen oloni vähän yksinäiseksi varsinkin kun näen kadulla suutelevia pareja tai edes käsikädessä käveleviä. Miksi me emmetee niin? Mieheni sanoo että hän ei ole romattista tyyppiä tai että hän voi pitää minua kädest’ kotona. harrastamme seksiä n kerran viikossa ja seksi on hyvää, silloin minulla ei ole pakko-ajatuksia tai tekoja
😀 (täytynee siis paneskella kokojajan …?😉 Mutta varsingin riidellessä mieheni tunnustaa että tämä pakkoneuroottisuus vaikuttaa häneen todella masentavasti kun hän ei tiedä mitä tehdä ja kun en suostu tekemään asialle mitään. Yritän selittää että en tee asialle mitäänb, koska en uskalla. häpeän tätä asiaa niin paljon että en uskalla soittaa lääkäriin ja kertoa tästä. Pelkään että minulle nauretaan ja leimataan hulluksi.
Kun olin lukiossa, kävi lukion tokaluokan kevät todella stressaavaksi koska pyrin ehkä liikaakin hyviin numeroihin. Sillon koin burn outin ja se näkyi siten että pakko-oireeni meni niin pahaksi että se vaivasi kokoajan aamusta iltaan. Olin jostain syystä saanut päähäni että olen unohtanut kerrostaloni kellariin jotain, joten kävin siellä tarkistelemassa paikkoja lähes päivittäin. En luottanut itseeni, tarkistamiseen , en mihinkään… Joka käyntikerran jälkeen pääni keksi vain uusia syitä menemään takaisin kellariin. Syista jotain mainitakseni yski esimerkki on : .edellisellä kerralla takintaskuni olivat varmasti unohtuneet auki joten varmasti sinne on tippunut jotain.! tähän aikoihin koin myös seurusteluni silloisen miehen kanssa todella ahdistavaski. Hän ei auttanut, ei lohduttanut kun itkin , sanoi vaan” eikä täällä saa rauhassa enää nukkua kun sä vaan pillität ” sanoin että mulla on ahdistavia ajatuksia ja paha paha olla, vie minut lääkäriin! tuntuu että pää on sekoamassa ! silloinen mieheni tokaisi vaan ettei jaksa, täytyy herätä kouluun aamulla (mikä oli täysi tekosyy, hän pelasi tietokoneella muutkin yöt ) jolloin soitin paniikissa äidilleni että nyt minun on pakko saada jotain rauhoittavaa tuntuu että pää syöttää minulle mitä kummallisimpia ajtuksia. ! Äitini ehdotti että menisimme mieheni kanssa taksilla lähimpään sairaalaan äitini laskuun mutta tähän ei mieheni jaksanut vaivautua. Äitini joutui siis lähtemään toiselta paikkakunnalta minun luo vei minut päivystykseen jossa jouduimme odottamaan melkein koko yön lääkärille pääsyä koska juopot ja humalaiset menivät etusijalle. ;☹️

Tämä johti siihen että pääsin avoimeen kriisimielenterveystoimistoon (mikä lie ) ja sain mieliala lääkityksen joka auttoi todella nopeasti, koitti kesä.. menin aivan ihanaan kesätyöpaikkaan, viidyin sielä hurjan paljon lisäksi aloin lenkkeillä useita tunteja päivässä jotta olisin erossa miehestäni… suhde kuivui kokoon.. Pikkuhiljaa tajusin nämä kellariin menemiset naurettavan tyhmiksi, ja lopetin siellä ramppaamisen. Pakko oireet lievenivät suuresti mutta eivät hävinneet. Erotiin miehen kanssa, muutin samalle paikkakunnalle perheeni kanssa. mutta omaan kaksioon.! ALkoi lukion kolmas vuosi ,viimeinen vuosi, päätin että stressi saa loppiua menee koulu miten menee. TÄmä tosin riistäytyi vähän käsistä aloin saada uusia villejä ystäviä uudelta paikkakunnalta. Aloin elämään villiä sinkkuelämää, olinhan koko nuoruuden tuhlannut idiootille miehelle. Elämäni oli täynnä juhlimista, viinaa paljo irtosuhteita ja yhdenillan panoja.. koulussa jaksoin käydä ehkä pari kertaa viikossa. Ei kiinnostanut muuta kuin bilettää ja nauttia elämästä.silloin idioottina ilmoitin milenterveystoimistolle, että voin hyvin ,olen parantunut ja he sanoivat että ei tavise enään käydä siellä toimistolla. Lääkäri kuitenkin neuvoi minua syömään mielialalääkkeitä lukion loppuun sillä hän sanoi että kirjoitusten stressi saattaa laukaista pakkotoiminnot uudestaan. Minä silloin villinä koviskena kuitnekin ajattelin että ”paskat, olen terve ja lääkeiden napsiminen kuuluu luusereille jasairaille ” ja lopetin mielialalääkkeiden käytön. Palasin hetkeksi aikaa yhteen eksäni kanssa, hetken hän oli ihana ja välitti, pian taas välinpitämätön ja ilkeä. Jätin hänet lopullisesti elämästäni. Elämäni pian kääntyi kuitenkin taas nousuun tapasin nykyisen mieheni, sain työpaikan. sain revittyä ylioppilaslakin itselleni, pian tulin raskaaksi ja lapsen saannin ja muuttojen jälkeen asumme nyt uudessa omistusasunnossa… elämä tuntuisi hymyilevän mutta. sitten nämä perkeleen pakkotoiminnot ja ajatukset ovat palanneet taas. >Eivät onneksi niin pahaksi kuin silloin lukio-aikoina. Nut pystyn jotenkuten hillitsemään niitä , mutta pelottaa että menevät taas tosi pahaksi ellen hoida tätä ongelmaa. HALUAISIN NYT KYSYÄ TEILTÄ RAKKAAT KANSSASISARET ETTÄ KUINKA ALAN HOITAMAAN TÄTÄ. !? sanoin että tämä on pieni paikkakunta paikallisen terveyskeskuksen työntekijöistä ei juuri ole hyvää sanaa sanottavana , sinne minua ensin olisitte laittamassa, sanon jo etukäteen :En mene! LApseni neuvolantäti ei todellakaan vaikuta persoonalta jolle uskaltaisin puhua tästä kaikkein henkilökohtaisimmasta asiasta. Häpeisin silmät päästäni joka kerta kun veisin lastani neuvolakäynneille……. Voisin varata ajan kaupunkiin yksityiselle psykologille nyt , jotta saisin taas aloitetuksi mielialalääkityksen. JA olen valmis käymään vaikka kerran kaksi kuussa juttelemassa jonkun ammattihenkilön kanssa. Mutta jos en paikalliseen mielenterveystoimistoon suostu menemään (liikaa tuttuja ) niin onko minun mahdollista mennä mihinkään lähipaikkakunnalle? Vai onko se sillon aina maksullista? Kela kai korvaa jotain jos käyn yksityisellä…?
Sitä, Mistä nämä pakko-oireet johtuvat mietin todella usein. Yhden syyn epäilen olevan lapsuudessani. Isäpuoleni on käyttänyt minuun henkistä väkivaltaa koko lapsuuteni ajan. hän on haukkunut minua, yrittänyt kouluttaa minusta virheetöntä ihmistä kaikkien mailman rangaistuksien nojalla. Hän on syyllistänyt minua kaikesta. Kerran lyönyt. Hän on kouluttanut minua kuin koiraa- Jos teet väärin joudut tekemään rangaistukseksi ruumiillista työtä tai saat selkääs(nämä kuulemma juontavat juurensa hänen omasta lapsuudestaan jossa lapsia on koulutettu vanhoilliseen kurinalaiseen tapaan ). Minulla on siis sisaruksia jotka ovat hänen lapsiaan. Omaa biologista isääni en ole koskaan tavannut. Omille lapsilleen hän on suht hyvä isä. Äitini on ollut aika voimaton isäpuoleni ja minun välissä. Perheemme on kokenut vastoinkäymisiä muutenkin. Onneksi olen onnistunut säilyttämään hyvät välit äitiini ja hän kokee tietyllä tavalla syyllisyyttä näistä minun pakko-oireista koska ajattelee niiden johtuvan isäpuoleni tekosista. Nykyään isäpuoleni ja minä… oikeastaan puhumme välttämättömimmät asiat. Hän pyytää omalla tavallaan anteeksi kaikkea sitä paskaa mitä on minulle tehnyt. Hän on apuna perheemme muutossa, hän leikkii lapseni kanssa. Anteeksi en hänelle pysty antamaan , mutta yritän tulla toimeen.
Tässä siis minun pakko-oireinen tarinani jotenki soperrettuna. Anteeksi epäselvä teksti ja kirjoitus virheet. Jos löytyy kohtalotovereita kuuntelen mielelläni. JA SINULLE ”MIES75” ymmärrän sinua täysin. tekstistäsi huomaa että tiedostat tekemisesi olevan sairasta , mutta niille ajatuksille ei vaan voi mitään vaikka kuinka tahtoisin. ja minä ymmärrän se on todella raskasta, elää näiden ajatusten kanssa päivästä toiseen. Itse saan kiittää perhettäni, ja ihana lastani että pysyn ainakin toistaiseksi koossa ja selviydyn arjen askareista. Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän.!