Hetkeen ei ole minusta kuulunutkaan, mutta veikkaan että lähemmäs kymmenisen kertaa olen palannut tänne vuosien aika vuodattamaan. Tää on mulle jotenkin se piste, millon tiedän ettei enää ole paluuta. Kun tuntuu että pitää huutaa tyhjyyteen ihan vaan ettei järki lähde..

Huudetaan siis.
En tiedä muistaako kukaan mua enää, tuskin. En muista itsekään.
Yliopistossa, kohta toista vuotta. Kesäopintoja niin että järki lähtee, kun ei muuten vuokran maksaminen onnistu. En tiedä saanko palautettua kahta viidentoista sivun esseetä tässä kuussa tentin lisäksi, mutta hei, ei muuta riskiä kuin se että kelalta tullaan perimään rahaa jota mulla ei ole tai menetän henkeni. Mikäs tässä.

Syömishäiriöstä puhuin kans aiemmin paljon. Tällä hetkellä painan 48.6 kiloa 165 sentin pituudella ja ikää siis 20. Viimeksi olin tässä painossa 2012, ja luulin parantuneeni ilman ammattiapua siihen pisteeseen etten enää pistäisi itseäni tämän helvetin läpi. Viime helmikuussa 60 kilon paikkeilla aloitin alusta ja olen siis viimeisen viiden kuun aikana laihtunut 12-13 kiloa. Ei paha. Ei silti häämötä loppua tai onnellisuutta yllättäen missään horisontin takana. En ees tiedä miksi teen näin itselleni mutta jotain kontrollia pitää olla. Ja rahaa säästyy kun syö vaan kaks kertaa päivässä eikä koskaan ulkona.

Suurin stressi on tällä hetkellä siis opinnot. Jostain pitäis repiä 30 sivua tekstiä seuraavien viikkojen aikana ja tentti viikon päästä kans. Ei huvita. Avaan tekstitiedoston joka päivä mutta en saa mitään aikaseks enkä usko saavani jatkossakaan. Tiedän että lopulta saan koska ainahan mä saan. Aina. Mutten muista koskaan olleeni näin lähellä sitä ajatusta, että kohta kaatuu kaikki dominot enkä nouse enää ylös.

Kokeilin muutamaa eri masennuslääkitystä viimeisen vuoden aikana, mutta nekin jotka toimi pysähty aina apatian pisteeseen parin kuukauden jälkeen, ja olin tosi turta. Muuten tosi herkkänä ja ylitunteellisena ihmisenä oli pirun turhauttavaa että kaikki oli jotenkin pehmentynyt, en saanut enää elämästä irti sitäkään mitä aiemmin. Ja pitkäksi aikaa lääkkeiden lopettamisen jälkeen meni ihan hyvin. No, syömishäiriötä lukuunottamatta.

Alan olla siinä pisteessä etten usko palautuvani. En usko että koskaan pysyn samassa painossa tai olen onnellinen viikkoa pidempään. En usko että lopetan ikinä itsemurhasta haaveilua, en usko että pääsen koskaan eroon lauseista joita hoen itselleni kun menee pieleen. Päätin muuten pari päivää sitten, että kun lopulta itseni tapan, niin en kirjoitakaan kirjeitä. Tämä oli läpimurto, vihdoin 8 vuoden itsetuhoajattelijan uran jälkeen päätin etten jätäkään mitään jälkeen. Aina välillä tulee kuin salama taivaalta tällaisia tajuamisia joiden avulla suunnitelmasta sukeutuu lopullinen.

En usko saavani elämältä mitään. Pärjään hyvin yliopistossa, opiskelen työttömäksi, mutta muuten hyvin. Tein eka vuotenani kaksinkertaisen määrän noppia, keskiarvo jossain nelosen paikkeilla varmaan. Mulla on ihana poikaystävä jota rakastan enemmän kuin mitään koko maailmassa. En usko että elämä onnistuu

Kai oon kans yks työttömyyden uhri, vuoden olen hakenut töitä eikä tärppää. En saa pitää lomaa koska en voi maksaa vuokraa jos en opiskele. En osta uusia vaatteita ja bussikortti terapiaankin on aika iso askel. Niin ja kelan korvaamaa terapiaakaan en maksa omasta pussistani, koska ei hemmetti kenelläkään opiskelijalla ole siihen varaa. Vaikkei se autakaan.
En usko että elämä lähtee ylöspäin koskaan. Suurimman osan elämästäni olen viettänyt tuskissani enkä usko että nään koskaan mitään valoa mikä pitäis mua täällä yhtään pidempään. Miksi siis yhä?

Suunnitelman yks ensimmäisiä läpimurtoja oli se, etten voi tappaa itseäni ennen kuin mulla on turvallinen etäisyys joka ikiseen ihmiseen johon se vois vaikuttaa. Puhun vanhemmilleni koko ajan vähemmän ja vähemmän, ei ne tunne mua ihmisenä enää. Isä jonka kanssa olin joskus läheinen ei enää tiedä mitä sanoa enkä minäkään osaa. Tällä hetkellä suurin este on siis parisuhde, jonka odotan kariutuvan hiljalleen. En toivo sitä, mutta tiedän että joku päivä oon liikaa ja se on siinä. Mutta senkin jälkeen pitää odottaa että poikaystävän vanhemmat ei enää muista mua ja että oon varma ettei se kuule miten käy. Pitää päästä niin kauas ettei kukaan voi syyttää itseään eikä poliisi tiedä kenelle soittaa. Hiljalleen matkaan sitä pistettä kohti. Päivä päivältä jatkan elämisen ehtoja, luen tenttiin jotta voin maksaa vuokraa, pysyn keskellä tietä ettei varmasti tapahdu mitään huomiotaherättävää. Ja onneksi kaikki ystävät pesee kätensä parin kuukauden jälkeen ja menee odotuslistan jatkoksi.

Alan olla taas itsekäs. En jaksa enää elää vaan muiden ihmisten tähden. En usko enää itseeni tai siihen että mulla on toivoa mistään. En usko että oon ikinä onnellinen, tai että vaikka paranen kuinka, onnelliset hetkes ois kaiken tän pahan arvoisia tai painais vaakakupissa enemmän. Joka ikinen päivä nukun enemmän ja enemmän ja toivon että haihtuisin ilmaan. Mutta pakko jatkaa. Pakko purra hammasta ja jatkaa unohdukseen asti. Pakko jatkaa.