Joskus tuntuu että elämä on liikaa. Koko ajan vaan menoa paikasta toiseen vailla mitään mieltä. Ihminen vaan pakenee itseään. Itse teen paljon kävelylenkkejä. Kävelemällä pakenen oloani. Parempi paeta kuin kohdata kylmä todellisuus. Ei pidä liikaa ruveta pohtimaan elämän mielekkyyttä, koska lopputulos voi olla karmea. Parempi olla liikkeessä koko ajan. Se ei tunnu olevan ratkaisu, että alkaisi hirveästi kelaamaan kaikkea. Sitä päätyy silloin vain umpikujaan. Parempi elää, kuin vain miettiä elämää...

Haluaisin ruveta taas käyttämään rauhoittavia, mutta lääkäri sanoi että pitkässä juoksussa ne ei ole hyväksi elimistölle. En ole enää moneen kuukauteen niitä käyttänyt. Toisaalta hyvä ettei ole enää koukussa. Mutta oli siinä lääkkeessä kyllä hyvätkin puolensa... Se on harmi, kun Temestakin koukuttaa... No, onneksi en ole sen lääkkeen orja enää...

minäitse89 kirjoitti:
Joskus tuntuu että elämä on liikaa.

Tuttu tunne, paitsi että kävelyn sijaan pakenen töiden tekemiseen. Haluaisin paeta asioita joiden onnistumisesta en ole etukäteen varma tai joihin tuntuu sisältyvän konfliktin vaara.

Ei varmaan oikeasti muu auta kuin asioiden kohtaaminen. Vaikka se kurjalta tuntuisikin. Suurin osa elämästä on kurjaa kärsimistä johon kai sitten pitää tottua ja jota ei välttämättä pääse karkuun. Harvoin täysin onnistuu missään asiassa. On vain kasvatettava itsevarmuutta. Luotettava itseensä. Silti. Sekin on kyllä sitten raskasta, jos elämä on vain pakoa. Jos pakenee koko elämän ajan niin kiikkustuolissa varmaan sitten kaduttaa. Jos nyt ylipäätänsä elää pitkän elämän...

On taas kyllä helvetin vaikea päivä takana. Joka toinen ajatus on itsemurha ajatus. Sitten kun joutuu käymään kaupassa ja kohtaamaan ihmisiä.

Tekis mieli vaan syödä koko ajan. Katsoo tv:tä ja mättää ruokaa suuhun.

Kai sitä kun kohta on jo keski-ikäinen niin alkaa ajatukset vaeltamaan tuollaisissa asioissa. Tai mikä se keski-iän raja nyt sitten on...

Ei minua oikeastaan haittaa yksinäisyys. Mutta se minua haittaa että eräät lähipiirini henkilöt yrittää ns. henkisesti myrkyttää minun mieltäni. Vaikka kyllä sen tiedän että maailma on hemmetin kova paikka. Ei siitä pääse mihinkään... Parempi kai sitten vaan mättää sitä ruokaa siihen kun siitä kerran saa hyvänolon tunteen...

Inhottaa kyllä kun on kipuja. Ei pysty täysillä oikein nauttimaan mistään. Muistaakseni oliko se Sokrates vai Platon, joka sanoi että pääasia on kivuton elämä. Tai jotain sinnepäin. Se jo olisi jotain jos pystyisi istumaan paikallaan ja kuuntelemaan vaikka musiikkia tunnin putkeen ilman kipuja. Aika pienet on unelmat. 😀

Sitä miettii että löytääköhän sitä ikinä ketään? Vai onko koko loppuelämä vain tällaista ahdistavaa yksin olemista... Mietin että kun katsoo koko oman elämänsä historiaa, niin ehkä 90 prosenttia on siitä silkkaa ahdistusta. Ja sitten vielä ei yhtään helpota se että ikää tulee koko ajan lisää. Että mitä tämä elämä sitten on esim. 10 vuoden päästä, kun se viimeiset viisi vuottakin on ollut jo niin kamalan vaikeeta. Jos uskoisin todella että on olemassa kuoleman jälkeinen Paratiisi, niin ehkä voisin helpottuneena lähteä. Mutta kun näyttää siltä ettei sellaista ole. Jostain syystä maailmankaikkeus on luonut ihmisen. Jostain täysin käsittämättömästä syystä. Ja tavallaan heittänyt vain jokaiseen kulkemaan maapallolle. Ahdistumaan maapallolle. Ja sama toivottomuus jatkuu koko elämän ajan. Eikä enää edes Jumala ole ihmisten mielessä lohtuna. Ainakaan suurimman osan. Että onko koko elämä maanpäällä vain julmaa pilaa. Tai toki ehkä joidenkin ihmisten elämä on ruusuilla tanssia päivästä toiseen, tunnista toiseen. Mutta se ei tule olemaan sitä ikuisesti. Lopulta kaikki hajoaa. Se on maailman laki. Kaikki hetket unohtuu. Ihmisestä ei jää lopulta edes muistoja jäljelle, kun mietitään tarpeeksi pitkälle tulevaisuuteen. Mitä tässä sitten voi oikein enää tehdä. Jatkaa vain tätä elämän rangaistusta. Jatkaa vain ahdistumista. Mieletöntä elämän ja kuoleman tanssia. Kun miettii tällä tavalla yksinänsä koko tätä mielettömyyttä ja sitä kuinka suurin osa elämästä on vain ahdistusta, niin alkaa tehdä mieli livistää näyttämöltä... Jos tämä elämä on lopulta vain suurimmaksi osaksi tragedia, niin minkä takia jatkaa tätä kärsimysnäytelmää? Ehkä sen takia, kun lopulta kehon tahto on elää vaikka mieli olisi synkkä... Kaikki vaan tuntuu niin pirun turhalta, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Onnittelen kyllä niitä joille elämä tällä hetkellä hymyilee... Ehkä se mullekin joskus kaukana menneisyydessä hetken aikaa hymyili, mutta tuntuu että nyt ilme on synkkä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Aika hurjaa tuo tekoälyn kehitys. Chatgpt ja muut. Kohta enää ihmisten ei tarvitse käydä kouluja. Tekoäly vie myös työpaikkoja. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Ehkä 10 vuoden päästä tai jo nopeamminkin kadulla kävelee vastaan robotteja. USA:ssa kehitellään hirveää vauhtia noita tekoäly juttuja. Google, Microsoft yms. En oikein ymmärrä miksi pitää niin hirveää vauhtia kehittää tuota tekoälyä? Kai ne on sitten vaan rahan perässä. Rahan ja vallan. Tuo Chatgpt on aivan tajunnan räjäyttävä sovellus. Koululaiset pystyy huijaamaan opettajia sen avulla. Erikoisia aikoja eletään...

Ahistus on tuttua, syy miksi piti lopettaa töissä käynti. Onneksi pomo oli ymmärtäväinen. Kun iskee kova ahistus päälle, musta tulee levoton, mahdotonta pysyä aloillaa. Pulsi nousee ja alan hikoilemaan.

Ahdistus on todella tuttua,joka päivä varsinki iltaisin alkaa ahdistaa ja siinä samassa tulee paniikkiakin. Itselläni ton ahdistuksen ja paniikin takia elämä on todella rajotettua,en pysty käymää asioilla esim kaupassa(naapuri tai iskä käy mulle kaupassa),terkkarissa ja muissa. Mulla päivät menee kotona olemiseen kun roskienki vienti on yhtä tuskaa ja pystyn pihapiirissä käveleen hetken,sekä auton kyydissä vaan pari km jos sitäkää. Tässä alkaa kotonaki ahdistaa kun on melkei 247 neljän seinän sisällä,saattaa paniikki-ahdistus tulla vaikka tiskatessa tai ruokaa tehdessä. Tässä jonkun melkein 2 vuotta altistanu itteensä, mutta alkaa toivo hiipumaan kun se ahdistus iskee aina uudelleen ja uudelleen. Mulla ahdistuksessa tulee levoton olo ettei pysy aloillaan,pulssi nousee ja jännitän kaikkia lihaksia joka ahdistaa entistä enemmän. Toivoisin että saisin "normi elämän" takas et pysty ajaa autolla ja käydä kaupassa jne.

Mulla ollut nyt vähän erilaista ahdistusta kuin aikaisemmin. Nyt on ollut epätoivoa. Pystyn käymään monessa paikassa, mutta tuntuu kuin olisi hirveä taakka olkapäillä. Henkinen taakka ja sitä joutuu kantamaan koko ajan.

Ei pidä antautua ahdistuksen edessä. Kaikki ovat ahdistuneita aina välillä. Ei se helppo tunne ole, mutta lopulta aika normaali. Sellaista tämä elämä nyt vaan on.

Kannattaa yrittää vaan mennä sinne kauppaan. Ei se paha paikka ole.

Minä kärsin enemmänkin siitä etten näe tällä elämällä olevan lopulta mitään tarkoitusta tai merkitystä...

Kyllä mullekki tulee sellane tunne et onks tää loppu elämä tällästä ja ahdistuu vaan lisää. Kyllä onneks oon muutaman kerran päässy kauppaa, ja menny muuten hyvin paitsi jos on pitempi kassajono ni siinä iskee kunnolla ahdistus-paniikki. Mulla on paha tapa murehtia etukätee et millon se paniikki-ahdistus tulee, ja sillon se vasta iskeekin. Oon yrittäny päästä tästä ajattelusta pois mut alitajunnassa sitä vaa aattelee ja pelkää etukäteen..

Huomenta. Luin aloituksen ja jonkin verran kirjoituksia, en kaikkia jaksanut lukea. Mutta heräsi ajatuksia ja halusin kirjoittaa tähän ketjuun.
Minulla on ollut pahojakin ahdistuskohtauksia aiemmin, niistä olen päässyt yli ja selvinnyt kun olen mennyt töihin. Aloin siivoamaan ja tiskaamaan ravintoloissa ym. Tästä nyt on tosin jo aikaa yli kymmenen vuotta ja maailma on muuttunut paljon. Mietin vain kun nykyäänhän saa kait tehdä jonkin verran töitä eikä se vaikuta kelan etuuksiin tai työttömyystukeen?

Kun elämähän on että tehdään työtä ja rakastetaan, jossain laulussa kait sanotaankin niin. Itse sen tajuan että kun tekee jotain työtä, sai siitä palkaa tahi ei, niin se antaa elämän sisältöä. Itse maalaan nykyisin, harjoittelen joka päivä jotain, piirrän tms. Laitan ruokaa, siivoan tiskaan (en käytä tiskikonetta sen takia että saan käsilläni tehdä jotain) käyn ulkona, juttelen jos joku tulee juttelemaan, soitan ystäville yms.Mutta vaikka tuota kaikea teen on perusyksinäisyys olemassa ja ahdistus tulee siitä kun jouduin jäämään yksin asumaan, siihen en ole tottunut enkä taida edes tottua, joten olen alkanut ihan tosissaan hakemaan ja etsimään elämänkumppania jonka kanssa jakaa elämä. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, siihen uskon ja kun uskon niin se luo toivoa mieleen.

tsemppiä elämään!

Ssyskille: ajattelen välillä, että mitä väliä lopulta sillä on että ahdistaa. Siis omalla kohdallani. Kun elämä kuitenkin eletään kohdusta hautaan ja ihmistä kuitenkin ahdistaa välillä, se on täysin fakta. Pitää vain elää sen ahdistuksen kanssa. Ahdistus on täysin normaalia. Kukaan ei elä elämäänsä ahdistumatta kertaakaan. Ehkä pitää yrittää olla vain välittämättä siitä ahdistuksen. Näin ainakin itse ajattelen.

Tuulia66: Tärkeää on toiminta ja aktiviteetit. Koko ajan kaikki muuttuu ja pitää pysyä vaan mukana. Ja sosiaaliset tilanteet myös tärkeä kohdata. Ajattelen että elämässä yksi tärkeimmistä jutuista on kasvattaa sisäistä voimaa. Siis että kestää kaikenlaiset vastoinkäymiset. Ja se voima kasvaa kun menee sosiaalisiin tilanteisiin jne. Ja elää aktiivista elämää, mistä tuossa kirjoititkin. Että pitää olla sitä toimintaa elämässä...

Ahdistusta taas ollut hirveästi. Hikoilua, ahdistavia ajatuksia... Ihan kuin mun elämä olisi jotenkin kirottu. Miksi pitää ahdistua päivästä toiseen? Miksi mun pitää kärsiä niin paljon? Melkein joka päivä tulee noita ahdistus-kohtauksia. Ne on kamalia. Hiki virtaa hirveästi ja muutenkin epämiellyttävä olo. Ja tuntuu ettei jotkut ihmiset ahdistu ikinä. On tämä elämä vaikeaksi tehty. Yleensä ahdistus-kohtaus tulee silloin, kun ensiksi pitkään kelailen jotain ahdistavaa asiaa ja sitten ajatukset pikkuhiljaa muuttuvat yhä synkemmiksi ja synkemmiksi. Ja sitten iskee hirveä ahdistus. Se voi kestää vaikka kuinka pitkään. Enkä tiedä mitään keinoa oikein miten siitä pääsisi eroon. Se ahdistus sitten vain jotenkin itsestään hellittää jossain vaiheessa. Pelkkää rimpuilua tämä elämä välillä. Ahdistuksen välttelyä, vaikka se kuitenkin sitten tulee jossain vaiheessa. Iskee kuin hyökyaalto. Pitäisi vaan löytää jokin merkitys tälle elämälle. Tai pitäisi olla työpaikka tai joku vastaava, ettei olisi aikaa kelata noita ahdistavia juttuja, mutta minkäs teet. Kuntoutustuella olen. En näe omalla elämälläni olevan muuta tarkoitusta kuin se että pitää vain selvitä jotenkin eteenpäin koko ajan. Ihan sama oikeastaan että miten. Aivan kuin sitä kahlaisi loputtomassa lumihangessa...