Hei Vermillion!
Pitkästä aikaa kirjoitat!
Minusta tuntuu ihan samalta-etten jaksaisi että kaikki jatkuu ennallaan mutta enjaksauskoa että mikään muuttuukaan. Kunpa olisikin sellainen hyvä haltija joka voisi toteuttaa kolme toivomusta. Mutta minä ainakin olen umpikujassa, en näe muuta ulospääsyä kuin itsemurhan. Perheeni takia en sitä tahdo tehdä mutta ajattelen sitä usein.
Toivottavasti olet saanut nukuttua. Uni on lohtu, minäkin menen jo aikaisin nukkumaan jotta saisin tauon tästä kurjasta elämästäni. Tosin viime yyönäkin heräsin neljältä ja viideltä, koko loppuyö oli heräilyä.
Hienoa että olet jaksanut käydä salilla.

Vermillion kirjoitti 25.4.2012 12:28

Elämä tuntuu taas niin ahdistavalta, että pitää purkaa pahaa oloa vähän tänne. Olen siis 35-v. mies, jonka elämä on ollut jo kauan pahasti jumissa. Olen nimellisesti yliopisto-opiskelija, mutta käytännössä en ole saanut opintoja etenemään piiiitkään aikaan. Olen käynyt viimeiset 1,5 vuotta harvakseltaan YTHS:n psykologin juttusilla, mutta nyt hoitosuhde katkesi ja olen taas tavallaan tyhjän päällä. Elän toimeentulotuella, joten elämä on myös taloudellisesti tiukkaa.

Mieltä painavat liika yksinolo, opintojen jumitus, köyhyys ja parisuhteen puute. Kaikkein eniten kaipaan tuota parisuhdetta – elämä tuntuu hirveän vaillinaiselta, kun elää sitä vain yksin. Haluaisin, että voisin jakaa elämäni jonkun rakkaan naisen kanssa, mutta eipä sitä naista vain meinaa löytyä. Lapsiakin haluaisin, mutta toisaalta vähän arveluttaa, osaisinko kasvattaa lapsista kunnon ihmisiä. Olen ollut hirveän vähän lasten kanssa tekemisissä koskaan.

Köyhyyskin painaa mieltä todella pahasti. Olen ollut köyhä melkein koko ikäni. Molemmat vanhempani jäivät sairauseläkkeelle ollessani alle 10-v., joten eipä meillä ollut sitten rahaa esim. harrastuksiin, ja minusta kasvoi aika yksinäinen nuori, joka vietti aikaa vain kirjojen ja levyjen parissa. Aikuisiälläkään en ole osannut parantaa rahatilannettani. Huono itsetunto ja tosi kauan jatkuneet mielialaongelmat ovat vaikeuttaneet töihin pääsemistä.

Kaipaan iloa ja rakkautta, mutta nyt kaikki on vain ilotonta puurtamista ja päämäärätöntä harhailua. En ymmärrä, mitä järkeä tällaisessa elämässä on. Pelottaa ajatella, että tämä tilanne voi jatkua vuosia tai vuosikymmeniä. Tunnen itseni ihan luuseriksi, jolta ei onnistu mikään. Jonkinlaista iloa saan kyllä musiikista, elokuvista, kirjoista ja kuntosalilla käynnistä, mutta kaipaisin jotain muutakin.

Haluaisin päästä ahdistavista ajatuksista eroon ja nauttia tulevasta kesästä, mutta ajatukset vain myllertävät päässä ja jyräävät kaiken hyvän alleen. Tarvitsisin jotain sellaista tekemistä, joka saisi ajatukset pois oman elämän ongelmista.

Tarvitsisin kipeästi myös uusia sosiaalisia kontakteja, koska en kestä enää tätä ainaista yksinoloa. Mikähän olisi hyvä tapa löytää uusia ihmisiä elämäänsä? Pelkkä baarissa notkuminen ei ole se, mitä haluan. No, en ole täysin yksinäinen, mutta sosiaaliset suhteet ovat kuitenkin tosi vähäisiä ja olen ihan liikaa yksin.

Hei!

Luin tämän keskusteluketjun läpi yöllä ja se herätti erittäin paljon samaistumisen tunteita. Vermillion (ja muut ketjuun kirjoittaneet) ovat mielestäni kirjoittaneet todella taitavasti omasta tilanteestaan tai antaneet hienoja vinkkejä. Ei ihme että oikein tukinetin tukihenkilökin kehui keskustelua!

Olen samaa ikäluokkaa Vermillion sinun kanssasi oleva mies Pirkanmaan läheltä. Riuduin pitkään yksinäisyydessä, johon toi suuren helpotuksen samanhenkisen puolison löytäminen. Minulla katkesivat aikanaan yliopisto-opinnot jo alkuunsa jonkinlaiseen parisuhteen kaipuun, stressin ja pakkoajatusten aiheuttamaan yhteisahdistukseen. Motivaatiota oli vain mahdotonta löytää, kun opiskelu ei tuntunut mielekkäältä enkä ollut onnellinen!

Hyvää kaveria tai kavereita kaipaan edelleen ajoittain elämääni, vaikka perhe-elämä täyttääkin pitkälti kaiken vapaa-ajan. Monipuolinen ja erilaisia ulottuvuuksia ja virikkeitä tarjoava elämä on kokemukseni mukaan paras tapa torjua masennusta ja muita mielialaongelmia. Ystäviäkin tarvitaan siis!

Muutamiin ns. kavereihin yhteydenpito on vain jäänyt maantieteellisen etäisyyden, samanlaisten harrastusten puutteen ym. seikkojen takia. En itsekään ole koskaan oikein viihtynyt ravintoloissa ja olen muutenkin mieheksi todella herkkä ja tunteellinen. Arvostan enemmän kavereiden laatua kuin määrää. Monilla ihmisillä on ikävä tapa, että he haluavat vain kertoa omista asioistaan, mutta eivät ole aidosti kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu, puhumattakaan että auttaisivat konkreettisesti arjen tilanteissa. Teot ovat monesti aivan erilaisia kuin kauniit puheet! Kun itsellä menee huonosti, on kyllä vaikeata iloita toisten hehkuttaessa ulkomaanmatkojaan uuden sutturan kanssa tms!!

Olen myös kova jännittämään monia sosiaalisia tilanteita kuten esiintymisiä luokan edessä, seurustelua vieraassa porukassa jne. Nuoruuttani leimasi myös jonkinasteinen "semi-köyhyys". :/ Vaikka nälkää ei ole koskaan tarvinnutkaan nähdä niin esim. vaatteet meidän perheessä on aina olleet aika lailla huonotasoisia. Siitä sitten saattoi joutua silmätikuksi koulussa. Muutenkin kaikenlaiseen "turhaan" hömpötykseen ja hauskanpitoon ei rahaa irronnut vanhemmilta oikein millään. Koen jääneeni monesta hauskasta ja kivasta asiasta ulkopuolelle siis mm. vanhempieni liiallisen itaruuden takia. Rahaa olisi kyllä sen verran löytynyt, mutta ei koskaan aikaa kysyä ja kuunnella omaa lastaan, mitä hän haluaisi tehdä läksyjensä lisäksi. Lapsetkin kun kasvavat ja se 2-vuotiaana saatu puuhevonen ei välttämättä riitä vapaa-ajan sisällöksi enää yläasteella. 😞 Iloisen ja riemukkaan lapsuuden sijaan omani oli siis enemmän harmaata puurtamista.

Oman uran rakentaminen. ja se, että lapset eivät aiheuta muille vaivaa ja hoitavat koulunsa kunnialla, on riittänyt meidän perheessä. En toki voi syyttää kaikesta ympäristöäni ja vanhempiani. Herkkänä luonteena olen kokenut ja ottanut monet asiat vain ikäveljiäni vakavammin ja ahdistunut siksi helposti. Olisin siis kaivannut enemmän tukea ja huolenpitoa valveutuneelta aikuiselta, joka olisi pystynyt "kaivamaan" ujosta ja arasta pienestä pojasta häntä ahdistaneet asiat ja auttamaan häntä niiden ratkaisussa ennen kuin niistä tulee tulee kovin isoja.

Nyt itseäni vaivaa suurimmin kavereiden puutteen lisäksi työttömyys. Vaikka ikää tosiaan on mittarissa jo yli 30, tuntuu ammatin ja työpaikan löytäminen vaikealta. Vaikka yliopisto-opinnot aikanaan kariutuivatkin olen lukion jälkeen ehtinyt jo pari ammattia lukemaan "matalammalla" tasolla. Töitä ei kuitenkaan näillä aloilla ole liiaksi ja jos haen muiden alojen tehtäviä, koen olevani joko ylikoulutettu tehtäviin tai sitten työnantaja ei usko minun viihtyvän heillä pitkään.

Jatkuva uudelleen kouluttautuminen ja koulun penkillä kirjojen lukeminenkin alkaa jo tympimään. Haluaisin elää säännöllistä työssäkäyvän perheellisen arkea ilman jatkuvaa huolta huomisesta.

Muuten Vermillion pohdintasi Asperger-diagnoosista sivulla 6 on itselleni myös tuttua, vaikka en olekaan viime aikoina pohtinut omalla kohdallani tätä. Mutta juurikin ristiriitaiset tunteet ihmisten seuran kaipuusta kun seuraa ei ole ja päinvastoin ovat tuttuja.

Mutta kuten alussa mainitsin on parisuhteen löytäminen kypsemmälläkin iällä mahdollista! Itselleni ainakin nettitreffit olivat suuri helpotus, koska livenä naisten lähestyminen ei oikein ole vahvuuksiani. Ei vain kannata odottaa tuloksia liian nopeasti. Paljon on Suomessa hyväsydämisiä naisiakin vaikeissa elämäntilanteissa. He varmasti arvostavat muutakin kuin maallista mammonaa tai pelkkää ulkonäköä!

Toivotan kaikille ketjun/palstan lukijoille voimia ja tsemppejä vuoteen 2013! Kyllä tää tästä pienin askelin... 🌻🙂🌻

Paljon kiitoksia kommenteista!

Repukka: Olet ihan oikeassa siinä, että kannattaa kiinnittää huomiota niihin asioihin, jotka ovat elämässä hyvin, ja pyrkiä jättämään ahdistavat asiat vähemmälle huomiolle. Se vaan tuntuu niin vaikealta ohjata ajatukset uusille raiteille, kun tottunut ahdistumaan ja murjottamaan milloin mistäkin. Onhan minulla kuitenkin elämässä asioita, joista on syytä olla iloinen: minulla on joitain kavereita; on terve kroppa, jotta voin harrastaa liikuntaa; osaan iloita musiikista, kirjoista ja elokuvista jne.

Arka: Tuntuu pahalta ajatella, että sinulla on itsemurha-ajatuksia. Vaikutat tosi mukavalta ihmiseltä, ja toivon todella, ettet koskaan oikeasti yritä itsemurhaa. Kirjoitin tosiaan aiemmin niistä uniongelmista, mutta ei niistä nyt mitään suurempaa riesaa ole tullut - joku ohimenevä vaihe se taisi olla.

Mandariini2: Tutulta tuntui tuo sinun kertomuksesi omasta lapsuudestasi. Itsekin olen suht köyhistä oloista, eikä minulla ollut varaa mennä mihinkään harrastusporukoihin. Kirjastosta tuli sitten minulle sellainen henkireikä, josta sai hengenravintoa muuten aika yksitoikkoiseen arkeen. Kirjoitit, että olisit "kaivannut enemmän tukea ja huolenpitoa valveutuneelta aikuiselta, joka olisi pystynyt "kaivamaan" ujosta ja arasta pienestä pojasta häntä ahdistaneet asiat ja auttamaan häntä niiden ratkaisussa ennen kuin niistä tulee tulee kovin isoja." Hyvin tuttua tuokin. Koen, että omat vanhempani eivät olleet erityisen valveutuneita eivätkä tajunneet, että olisin tarvinnut paljon enemmän tukea ja virikkeitä kasvaakseni itsevarmemmaksi ja tasapainoisemmaksi aikuiseksi.

Hyvää uutta vuotta 2013 minunkin puolestani teille Repukka, Arka ja Mandariini2 ja kaikille muillekin tätä lukeville 🌻🙂🌻 Toivon, että kaikki me jaksaisimme ongelmistamme huolimatta löytää elämästä hyviä asioita ja uskoa parempaan huomiseen!

Heissan!

Olet taitava kirjoittaja Vermillion. Osaat jäsennellä hyvin asioitasi.

Tuleeko teille muille muuten huonoa omaatuntoa, jos avaudutte täällä netissä asioistanne? Itse ainakin sisäisesti soimaan itseäni "turhasta ruikutuksesta", koska riittävän vahva persoona ei pienistä kitise. Muiden pahan olon purkamisiin suhtaudun yleensä varsin ymmärtävästi. Omien tunteiden ilmaiseminen on siis jotenkin vaikeaa ja hävettävää. 😳

Näen tässäkin lapsuuden aikaisen kasvuympäristön vaikutuksen, jossa ei kovin paljon tunteista puhuttu. Kaikki surivat asiansa yksikseen... (ja näistäkin virkkeistä siis se pieni häpeän tunne tulee puseroon, että taas valitan pienistä ja "syytän" muita. Minä kiittämätön... 😞)

Kiitos kehuista, Mandariini2!

Huonon omantunnon kokeminen netissä avautumisesta on jossain määrin tuttua, mutta en minä nyt kauheasti osaa sitä hävetä. Minäkin olen muuten sellainen ihminen, etten oikein osaa kasvokkain ruveta kertomaan ongelmistani esim. kavereille, mutta tällaisella foorumilla se on helpompaa. Minullakin on lapsuudesta ja nuoruudesta sama kokemus, että kotona ei juurikaan tunteista puhuttu.

Mandariini2, toivottavasti oppisit olemaan häpeämättä esim. tänne "ruikuttamista" - ihan turhaa hommaa sellainen. Hyvähän se on, että täällä pääsee purkamaan murheitaan, jos ei muuten osaa.

Minulla myös suuria ongelmia selittää asioita suullisesti. Tuntuu että
menen aivan lukkoon. Sen vuoksi tulen usein väärin ymmärretyksi.
Sitten hermostun itseeni kun en saa asiaani selitettyä järkevästi.
Jotenkin kirjoittaminen helpompaa. Vaikka taitaa olla että samoja
asioita kirjoittelen.
Meillä ei lapsuuden kodissa tunteita näytetty. Siksi kait pahaa olo kertynyt
liikaa sisälle. Esim. koulukiusaamisesta ei kotona tiedetty. Olisi silloin
ollut joku joka olisi auttanut. Olin yksinäinen lapsi. Kavereita ei ollut.

Isä kuoli kun olin 6vuotias. En paljoa muista. Jotain pieniä muistoja isästä.
Pelkkiä hyviä kaikki. Mulle veljet ollut aina läheisiä. Ovat mua reilusti vanhempia.
Muistan että olin heille varsinaiinen riesa aina kyselemässä asioita. Varsinkin
vanhin veli tärkeä. Jaksoi leikkiä pikkusiskon kanssa, Paljon häneltä asioita
oppinut. Vieläkin muistan lämmöllä sitä aikaa. minulla on myös sisko.
Hänen kanssa en ehkä niin läheinen. Rakastan kuitenkin heitä kaikkia.

Monesti miettiny. Tuo lapsuusaika koulukiusaamisineen ja yksinäinen lapsuus
Jättänyt jälkensä. Sitä tuntee itsensä niin arvottomaksi.
Varmaan vaikuttaa kun en lapsena saanut hyväksyntää ja arvostusta koulukavereilta
.Sama kiusaaminen jatkuimyös muissa opiskelupaikoissa olin Pelkkåå
ilmaa koulukavereille.Mulla on elämässä ollut muutama hyvä ystävä. Nekin suhteet
Hiipuneet, Varmaan vaikutta ovat naimisissa ja välimatka pitkä.

Huh. Nyt tuli tekstiä. oli pakko kirjoittaa ,Niin paha olla😟

Hei kaikille tasapuolisesti! ☺️❤️☺️

Niin järjellähän on tietysti ajateltavissa, että pahan olon purkaminen ja ongelmista puhuminen saattaa jopa auttaa jotain muuta ihmistä, jolla on samoja ongelmia. Hän huomaa, ettei olekaan ainoa ihminen maailmassa, jolla on tiettyjä murheita elämässään. Tämähän kai on vertaistuen koko perusidea. 😎

Tunteilleen ei tietysti voi mitään, jos ongelmistaan kirjoittaminen jostain syystä hävettää. Toisaalta olen havainnut, että harjoitus tässäkin asiassa auttaa. Kirjoittaminen on hyvä tapa jäsennellä murheitaan ja saada niihin ehkä vähän mittakaavaakin. Ongelmat eivät niistä kirjoittamalla ehkä pääse kasvamaan tarpeettoman isoiksi möykyiksi, joita pyörittelee vain yksin mielessään.

Lopulta saattaa olla riittävän vahva puhumaan asioista myös kasvotusten luotettavaksi kokemansa ihmisen kanssa. Ehkä ammattiauttajien tarve nykyaikana johtuu juuri siitä, että ihmisillä ei ole riittävästi t-o-d-e-l-l-a hyviä ystäviä, joihin voi luottaa kuin peruskallioon. ☹️

Jatketaan siis vaan rohkeasti ongelmiemme puimista ja avautumista täällä tukinetissä. 😀

Olen tyytyväinen itseeni, koska olen onnistunut viettämään jo neljä viikkoa raittiina, ja aion jatkaa tipattomuutta vielä ainakin nämä tammikuun viimeiset päivät. Ei alkoholi ole minulle hirveän suuri ongelma koskaan ollut, mutta onhan sitä välillä tullut lipitettyä liikaakin. Tipattoman tammikuun jälkeen on tarkoitus lopettaa juomalakko, mutta en kyllä juo enää yhtä paljon kuin esim. viime vuonna. Luulen, että osittain mielialaongelmani ovat johtuneet alkoholistakin. Ja täysin hullua on ollut se, että olen vähistä rahoistani pistänyt turhan suuren osan alkoholiin. Nyt aion järkevöityä ja käyttää rahani johonkin hyödyllisempään.

Toivottavasti jaksaisin nyt muutenkin muuttaa elämääni. Haluaisin yrittää löytää uusia ihmisiä elämääni - tyttöystävän erityisesti haluaisin löytää.

Kirjoitanpa minäkin tänne taas puolentoista kuukauden tauon jälkeen. Edellisessä viestissäni kirjoitin aikeista vähentää alkoholin käyttöä. Onneksi voin sanoa onnistuneenikin siinä! Vain pari kertaa on tapahtunut jonkinlainen ylilyönti juomisen suhteen, mutta seuraavan päivän paha olo on saanut taas palaamaan ruotuun. Nyt tuntuu, että kiinnostus juomiseen on tosiaankin vähenemässä entisestään, ja hyvä niin. Hyvää on myös se, että olen jaksanut käydä kuntosalilla entistäkin ahkerammin - 2-3 kertaa viikossa olen nyt käynyt, ja se on kyllä parantanut oloani.

Viime viikkoina tai kuukausinakin mielessä on pyörinyt jonkinlainen katkeruus omia vanhempia tai lapsuuden/nuoruuden elämäntilannetta kohtaan. Koen, että sain lapsuudessa paljon huonommat eväät elämään kuin moni muu ikätoverini. Vanhempani eivät olleet alkoholisteja tai muuten ongelmaisia ihmisiä, mutta mielestäni he eivät osanneet antaa minulle sellaista tukea tai elämässä pärjäävän ihmisen roolimallia, jota olisin tarvinnut. Molemmat vanhempani jäivät sairauseläkkeelle, kun olin itse ihan lapsi, ja elämä oli sitten aika köyhää ja pienimuotoista. Olisin halunnut päästä matkustamaan ja harrastamaan kuten esim. monet luokkakaverit, mutta mihinkään sellaiseen ei tuntunut olevan varaa. Tuntui, että joudun aina tyytymään vähempään kuin muut.

Tiedostan kyllä, että minulla oli oikeastaan asiat ihan hyvin verrattuna sellaisiin. jotka joutuvat lapsuudessa kestämään vanhempien päihdeongelmia tai väkivaltaa tms., mutta silti tuntuu, että minunkin nykyinen paha oloni juontaa sieltä lapsuudesta ja nuoruudesta. Olisin kaivannut jotenkin valveutuneempia vanhempia, jotka olisivat osanneet tukea minua ja arvostaneet valintojani. Tosi asiassa koin, että vanhemmat haluaisivat minun olevan ihan toisenlainen ja kiinnostunut ihan eri asioista.

En tiedä, onko tämä jonkun mielestä turhaa valitusta, mutta halusin saada mieltäni vaivaavat ajatukset edes jonnekin näkyville.

jäbä.. sä oot tossa iässä aika samoilla linjoilla ku meikä (27v). mulla on sama tilanne paitsi että seurustelen. muuten kaikki oikeeestaan kusee. KAIKKI! siitä viisastuin ja opin. opetin eteenpäin. tein siitä vahvuuden, pärjäämisestä vaikka mikä olis. mua ei kaada ku hirvikivääri ja senki eteen pitää kyllä juosta ja hyppiä. ota sama kanta 🙂 mikä sut kaatais? pilke silmään ja tuulettumaan. ei se parisuhde sua kotoolta hae. tee juttuja. pidä silmäpelii mimmien kaa salilla, aktivoi ittes perustarpeet ja opi hallitsemaan niitä. siitä sit eteenpäin 🙂

tällein alkuvuodesta kannattaa oman kunnan työkkäristä kysyä palkkatukityöstä. alkuvuodesta myöntävät yleensä hyvin ja yli 30v se on reipasta tonnin tuloa jos löytää tukipaikan. yrittäjät mielellään tätä "halpaa" työvoimaa ottaa 🙂

älä luovuta minkään suhteen. se ei kannata. ota voima kesästä, auringosta ja tee jotain mitä et oo ennen tehny 🙂

Kiitos kommenteista, shammu! Joo, en ole vielä haaveista luopumassa, vaikka ne monesti tuntuvatkin tosi kaukaisilta. Tuo palkkatukitöiden hakeminen on muuten hyvä idea, mutta minähän en tällä hetkellä ole työtön, vaan opiskelija. Pidän kyllä tuon ajatuksen mielessä tulevaisuuden varalta.

Satuin lueskelemaan tänään yhden puolitutun naisihmisen kuulumisia Facebookista ja eräältä toiselta nettisivulta, ja se sai mielialani taas tavallista kurjemmaksi. Nimittäin siksi, että olen kateellinen tälle ihmisille siitä, että hänellä on hieno perhe, hyvä ammatti ja kaikin puolin parempi sosiaalinen tilanne kuin minulla. Tämä nainen on suunnilleen samanikäinen kuin minä, mutta saavuttanut niiiiin paljon enemmän. Tiedän, ettei kenenkään elämä ole pelkkää onnea ja autuutta - ei siis varmaan hänenkään - mutta silti tunnen kateutta.

Haluaisin kaikkein eniten olla ihan tavallinen työssäkäyvä perheenisä, mutta olen kaukana siitä, eikä sen haaveen saavuttaminen tunnu kovinkaan realistiselta. Olen jäänyt junnaamaan jonkinlaiseen välitilaan nuoruuden ja aikuisuuden välille enkä tunnu pääsevän siitä pois. Se hävettää.

Puranpa minäkin nyt omia fiiliksiäni tänne, hei vain kaikille.! 🙂 Elikkäs lapsena/nuoruus-iässä oli paljolti perheväkivaltaa joka kohdistui meihin lapsiin jne.. En nyt siitä rupea kovin tarkoin kirjoittamaan.. Noin 7-9vuotiaana mietin ensimmäistä kertaa itsemurhaa.. Myöhemmin ala-asteiällä alkoholi tuli kuvioihin ja sitä kesti noin vuoden päivät..

Juominen oli lähes päivittäistä ja useasti tuli otettua kaljaa tms. ennen kouluun menoa ja nii poispäin.. Myöhemmin tästä, joku vuosi ehkä, tulivat huumausaineet mukaan ja alkoholin käyttö loppui.. Siirryin miedommista vahvempiin jne, ja se ei tehnyt mielenterveydelle kovinkaan hyvää, en rupea erittelemään mitä ja missä vaiheessa tuli käytettyä, mutta kirjo oli laaja. Vasta täysi-ikäisena hakeuduin mielenterv.hoidon pariin (kielsin päiht.käyttö ongelman) ja lääkekokeiluja oli useita ennenkuin löytyi oikeanlainen masennuslääkitys kombinaatio. Myös vieroitus-jaksoilla tuli ravattua useaan otteeseen.

Itsemurhayrityksiä takana reilut 12krt, osa enempi avunhuutoja, osa epäonnistuneita itsareita.. Nyt koen et lääkitys on ainakin osittain kohdallaan, eio niin huono olo jne.. Jokin kuitenkin on pielessä ehkä lääkkeissä tai sit terapiassa, kun tuntuu että mikään ei oikein auta masentuneisuuteen. Tällä hetkellä oon määräaikasella eläkkeellä ja asiat ovat aikalailla mallillaan (eio rahahuolia tms.) mut silti päivittäinen ahdistuneisuus, alakulo ja syyllisyydentunteet vaivaavat.. Haluaisin olla työelämässä ja olla ns."normaali", mutta kun eivät voimat riitä ja pitäisi viel kouluttautua uudelleen, entiseen ammattiin en voi palata.

Häpeän itseäni ja aikaansaamattomuuttani, tahtoisin olla ihan joku muu ja pyyhkiä kaikki mielenterveys- sekä päihdeongelmat pois.. Myös eläkkeellä oloa häpeän aivan vitusti!! ☹️ liekö tällainen normaali reaktio?! Kait se on... Muilla vastaavanlaista oloa/häpeää/syyllisyyttä omasta olemassaolosta.? Tuntuu päivittäin etten ansaitse edes elää, mutta silti olen päässyt yli itsemurha-yrityksistä, vaikka kuolemaan liittyviä ajatuksia onkin melko usein.. Hoitaja mulla vaihtunu aika tiuhaan ja nyt en tahdo saada oikein itsestäni mtn irti terapiassa.. Sori tekstin epäjohdonmukaisuus, mutta kirjotan nyt mitä mieleen tulee, eikä nää asiat mene missään tärk.järjestyksessä todellakaa.. Suoraan sanoen vituttaa ja hävettää tosiaan tää nykyolemus, tuntuu ettei mulla ole oikeutta sairastaa ja olla määräaik.eläkkeellä, vaan pitäisi jo pystyä parempaan ja olla tehokas yhteiskunnalle.. Mut oikeasti olen kaikkee muuta ko sitä. 😭

Oon saanu aikaiseksi käydä 4krt/vko eräänlaisessa tukitoiminnassa josta on jtn hyötyä ollutkin...Koen kuuluvani johonkin ja olevani siellä hyödyksi.. Himassa taas on fiilis et pitäis tehdä enempi, laittaa ruokaa, siivota, pyykätä ja olla tehokkaasti hyödyksi.. Ei mulla aina oo huonoja päiviä, mut useimmiten mieliala on asteikolla 1-10 jotain 5 ja 6:n väliltä.. Jaksan tuolla tukitoiminnas olla khyl muille tukena ja apuna parhaani mukaan vaikka oma olo olisikin täysin paska.. Haluaisin tuntea jotain, mut toisinaan on niin turta ja ahistava olo, etten voi muuhun keskittyä.. Sit siitä taas tulee itsekäs olo, et en ajattele muita tarpeeksi.. Oikeasti toki haluisin ajatella ja niin poispäin...

Kyl te tiedätte mitä tarkotan.. Vituttaa vaan tää jumittaminen paikoillaan, en tiedä oonko menossa taaksepäin, eteenpäi en ainakaa, ehkä olen vain paikoillani.. anyways, haluaisin edistyä hoidossakin nopeemmin, siitä kait nuo huonot ajatukset tuleekin sitten kun ei se edistys hetkessä tapahdu, tiedän sen nyt.. Pitäis hyväksyä itsensä sellasena kui on, mutten siihen aina pysty, en edes jokaviikko vaik välillä siihen kykeniskin ni se kestää vaa lyhyen aikaa..☹️

Moi, JussiKoo! Sulla on paljon pahempia kokemuksia kuin mulla - siis perheväkivaltaa, varhaista alholonkäyttöä, huumeita, itsemurhayrityksiä... Itselläni ei ole kyse noin vakavista ongelmista, mutta pystyn kyllä samastumaan huonommuudentunteeseen, häpeään ja haluun olla "normaali".

Hyvä kuitenkin, että olet saanut käytyä tukitoiminnassa ja että olet kokenut kuuluvuuden tunnetta 🙂👍 Kannattaa jatkossakin pyrkiä pysymään mukana jossain aktiivisessa toiminnassa, josa saa sisältöä elämään. En osaa nyt sen kummempia ohjeita sinulle antaa, mutta luulen kyllä ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu.