Jaksaako?: Kurjalta, ja samalla aika tutulta, kuulostaa sinunkin tilanteesi. Toivon todella, että löydät elämääsi iloa ja valoa, ja ettet ajattelisi, että aikasi on jo täysi. Vaikka kirjoitin, ettei liikunnasta tunnu olevan apua mielialaan, niin jaksan kuitenkin vielä uskoa, ettei sitä kannata hylätä.

arka: Jotain tuollaista ystävätoimintaa olen joskus ajatellut, mutta sitten olen kuitenkin aina arkaillut ja jättänyt asian sikseen. Ehkä esim. mielenterveyskuntoutujan ystävänä oleminen tuntuisi tällä hetkellä sopivimmalta. Tuosta mieskaverina toimimisesta taas tulee mieleen, etten varmaan ole sellainen jämäkkä roolimalli, jota mieskaveriksi ilmeisesti halutaan ja jonka kanssa isätön poika voisi tehdä perinteisiä "miesten juttuja". Tuntuu, etten ole oikein koskaan itse ollut sellainen perinteinen perusäijä enkä ole päässyt mukaan miesporukoihin (en ole kyllä yrittänytkään päästä) - paitsi sellaisiin, joissa muutkaan eivät ole ihan perinteisen miehen mallin mukaisia.

Ihan osuva huomio oli tuo, että ehkä huonon itsetunnon takia olen alkanut vältellä ihmisiä. Kyllä se varmaankin pitää paikkansa. Useinhan uusiin ihmisiin tutustuessa kysellään heti, että mitä toinen esim. tekee työkseen ja muita tällaisia elämäntilanteeseen liittyviä juttuja. Tuollaiset tilanteet ovat aika ahdistavia minulle, koska en haluaisi paljastaa, miten jumiutunutta elämää olen viettänyt jo kauan. Osittain siksi naisiinkin tutustuminen tuntuu hemmetin vaikealta, kun joudun paljastamaan, etten ole todellakaan pärjännyt hyvin elämässäni.

Hei Vermillion!
Minulla on sama juttu ihmisten kanssa, että pelkään että puheeksi tulee jotkut ammattiin tai koulutukseen tai työhön liittyvät asiat. Tätä pelkään koko ajan ja olenkin aika hiljainen silloin harvoin kun ihmisiä tapaan. Samoin sukulaisten seurassa pärjäämättömyyteni painaa minua vaikkeivat he mitenkään minua väheksy. Sukulaiset tiesivät tietysti kun opiskelin mutta asia on sittemmin vaiettu kuoliaaksi eikä kukaan onneksi ole kysellyt miksi en toimikkaan sillä alalla. En ole suoraan sanonut etten pystynyt valmistumaan, mutta kyllähän he sen tietysti ovat ymmärtäneet. Tällaiset asiat vaikuttavat ihmissuhteisiini.
Oppisimmepa vain hyväksymään itsemme. Toivotan sinulle onnea naisrintamalla, uskon että on naisia jotka eivät tuijota pelkästään tutkintoihin ja uraan. Minun mieheni on ollut pitkään työtön ja voi että kuinka rakas hän on minulle. Hän on rakastava ja hellä mies. Luulen että sinäkin voit olla sellainen kun vain se oikea tulee kohdalle. Toki on paljon sellaisiakin naisia jotka haluavat miehen jolla on hieno auto ja titteli. Mutta todellakaan kaikki eivät ole sellaisia. Kovasti toivon että poikanikin löytäisi itselleen oman rakkaan. Hän on mielenterveyssyistä eläkkeellä, joten jonkin verran ennakkoluulottomuutta naiselta tarvitaan mutta toivon että hän löytäisi itselleen esim. vastaavassa elämäntilanteessa olevan naisen jolla olisi rakkautta annettavanaan.
Kaikkea hyvää sinnepäin!

Moicca Vermillion !

Ota rohkeasti yhteyttä ja mene käymään paikoissa, joissa on pulaa juuri ihmisistä, jotka veisivät edellämainitsemiasi mielenterveyskuntoutujia ihmisten pariin. Vaihtoehtona olisi myös kehitysvammaiset tai vanhukset. Hoiva-alalla työskentelevänä tiedän kuinka paljon hoitajat arvostaisivat tällaista kädenojennusta, koska he eivät kerkeä tarjota nk. " laatuaikaa" asiakkaille, vaikka haluaisivatkin. Siinä tulisi kaksinkertainen hyöty. Sinä toimisit puskurina jollekin ihmiselle, jolla sosiaaliset taidot sekä omien asioidensa hoito on jäänyt pitkäksi aikaa. Voit pienehköllä avulla saada toisen ihmisen itsetuntoa kohotettua, kun hän tukihenkilön kanssa kykenee käymään esim. kaupassa ostiksilla, hoitamaan itseään koskevia asioita ja saamaan tätä kautta omaan elämään tuntumaa. Sinä saisit itsellesi sekä sosiaalisia kontakteja että toisen auttamisen kautta itsearvostuksesi kasvaa varmasti. Itseään heikommassa asemassa olevan auttaminen on hyvin antoisaa. He ovat monesti myös antaneet oppitunnin siitä, mikä elämässä loppujenlopuksi on tärkeää. Tsemppiä ☺️

Jahas, juhannus tuli ja meni. Vietin sitä äidin kanssa kahdestaan mm. grillaten ja jotain pientä puuhaten. Olen viime vuosina viettänyt juhannuksen melkein aina äidin kanssa kahdestaan, ettei jo iäkkään äidin tarvitsisi olla yksin, mutta sitten tunnen aina, ettei minusta kuitenkaan ole tarpeeksi seuraa. Tunnen, että minun pitäisi olla ihan toisenlainen ihminen - aktiivisempi ja puheliaampi - eikä vain esim. lukea tai olla netissä.

Mutta toisaalta en kyllä sitten tiedä, että mitä se aktiivisuus olisi. Koen, että minut on tavallaan kasvatettu passiiviseksi. Olen jotenkin oppinut ajattelemaan, että minun ei pidä puuttua kotitöihin, koska olisin vain tiellä, vaan minun pitää pysyä syrjässä ja puuhata omia pieniä touhujani. Äh, jotenkin hirveän ristiriitainen olo aina täällä äidin luona!

Elämä tuntuu taas hirveän raskaalta raahustamiselta. Haluaisin nauttia kesästä, mutta kaunis, aurinkoinen ilmakaan ei tätä pahaa oloa saa väistymään. Ihan kuin aivojeni paikalla olisi iso, kylmä betonimöhkäle, siltä minusta tuntuu.

Nykyisen elämäntilanteeni ankeutta miettiessäni olen vertaillut tätä nykytilannetta nuoruusvuosiini ja oivaltanut mielestäni jotain tärkeää. Nuorenakin, erityisesti lukioiässä, olin aika yksinäinen ja ehkä jo silloin masentunutkin, mutta silloin minulla oli kuitenkin suuria haaveita ja uskoa siihen, että kunhan pääsen pois kotipaikkakunnalta ja aloitan opiskelut, niin elämä muuttuu paljon paremmaksi. Nyt tilanne on sitten sellainen, että elämäni polkee paikallaan, mutten edes jaksa uskoa parempaan huomiseen. Pelkään, että tämä on tätä samaa yksinäistä raahustamista maailman tappiin asti ☹️

Haluaisin uskoa, että pääsen vielä mukaan työelämään, löydän puolison ja elämänilon, mutta se kaikki tuntuu aika utopistiselta. Elämä tuntuu joltain vankilatuomiolta, jonka jälkeen ei ole odotettavissa mitään hyvää. Jotenkin pitäisi taas oppia uskomaan, että elämällä on tarjottavana minullekin jotain hyvää.

Hei Vermillion!
Jaan tunteesi. Tuo mitä sanoit että elämä tuntuu vankilatuomiolta, se on juuri minunkin tuntemukseni. Enkä osaa nauttia kesästä (vaikka olen lomalla). Et siis ole yksin. Siitäkin päätellen kuinka vaikea on saada aikaa yksityiselle psykiatrille,meitä on monia jotka voivat henkisesti huonosti.
Muistelen että harrastat liikuntaa,käytkö peräti salilla. Itse sain sen verran itsestäni irti että kävelin kauppaan (puoli tuntia) ja takaisin (toiset puoli). Teimme sen yhdessä mieheni kanssa ja raahasimme vetokärryllä muutaman päivän ruokaostokset. Ahdistus lievittyi vähän, samaa sanoi mieheni.
Onkin kinkkistä kun ei ole enää haaveita tai unelmia. Sanotaan että pitäisi olla mutta minun osaltani olen jon sössinyt mahdollisuuteni ainakin töiden suhteen. Ja vahaiset tulot rajoittavat unelmoimista. En osaa muusta unelmoida kun lottovoitosta, ammatilliset unelmat ja tällainen pärjääminen (hyvä palkka,auto) ovat kariutuneet jo.
Minulla on uskonnollinen vakaumus (saatan toistaa itseäni) ja se tuo lohtua. Ja tietysti perhe.
Minä lähestyi neljääkymmentä ennen kuin löysin nykyisen rakastettuni(aviomieheni). Kaiken ei tarvitse tapahtua nuorena, elämä voi yllättää keski-ikäisenäkin.
Taidan toistaa itseäni. Mutta halusin vain ilmaista miten samoissa tunnelmissa minäkin elän. Kaikkea mahdollista hyvää mieltä ja voimaa sinulle toivotan!

Miksette mene tanssikursseille ja lavatansseihin näin kesällä. Tai muutenkin tanssi on yksi hyvä keino löytää se puoliso. Siellä ne muutkin yksinäiset ovat. Ja tanssiminen on iloista touhua. Tansseissa ei nykyisin ole juuri ollenkaan juopuneita niinkuin joskus vuosikymmeniä sitten. Ei ainakaan joka paikassa. Tanssipaikat joissa on karaokea, alkoholia ovat vähän erilaisempia ja niissä en käy. Samoin ravintolat.
Syksyllä alkaa taas pyöriä erilaisten järjestöjen tanssikurssit, jotka eivät ole kalliita esim. kansalais ja työväenopistot.
Ja siellä oppii seurustelemaan vastakkaisen sukupuolen kans.
Mielestäni, jos ei ole oikeaa asennetta auttaa ihmisiä, niin ei ole hyvä mennä mukaan vapaaehtoistyöhön, vain sen takia että löytää ystäviä. Eihän se saa olla ainoa syy mennä mukaan, vaan se että haluaa aidosti auttaa muita.
Kun auttaa muita pääsee irti omasta kurjasta olosta. Ei enää muista kuinka huono olo itsellä on tai on yksinäinen, eli voi se olla hyväkin asia, joillekin.

Kiitos taas kerran vastauksesta, Arka! Tuntuu hyvältä tietää, että joku oikeasti lukee näitä juttujani ja haluaa vielä vastatakin 🙂

Joo, tiedänhän minä, etten ole ainut, joka käy läpi näitä vaikeita tunteita. Tavallaan lohdullista, mutta toisaalta myös tosi ikävää, että meitä kärsiviä on paljon.

Mainitsit liikunnasta... Olenhan minä tosiaan käynyt jo muutaman vuoden ajan salilla ja nyt olen aloitellut lenkkeilyä, mutta täytyy myöntää, että liikunta on viime viikkoina jäänyt vähiin. Kuntosali, jossa olen käynyt, on ollut vuosihuollon takia kiinni useamman viikon, ja lenkkeilyn suhteen olen ollut muuten vain laiska... Aion kyllä nyt ryhdistäytyä sen suhteen ja jatkaa taas. Varmaan viime viikkojen paha olo johtuukin osittain siitä, etten ole kuntoliikuntaa harrastanut. Hyötyliikuntaa (kävelyä) tulee pakostakin harrastettua päivittäin.

Eilen minua piristi, kun menin käymään yhdessä kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa pääsi ihailemaan mm. eksoottisia kasveja ja perhosia. Ja lisäksi pääsin juttelemaan puutarhassa asuvan papukaijan kanssa, mikä varsinkin piristi mieltä 😀

Oli lohduttavaa lukea kommenttisi siitä, että elämä voi yllättää keski-ikäisenäkin. Toivottavasti niin tosiaan käy minullekin. Tai saa se minun puolestani yllättää ennen keski-ikääkin, kun en ainakaan itse vielä osaa lukea itseäni keski-ikäisiin 😋

On tuntunut jo jonkin aikaa taas siltä, että pitäisi päästä juttelemaan jonkun ammattiauttajan kanssa. Kielteiset ajatukset ja tunne omasta luuseriudesta myllertää mielessä aamusta iltaan, enkä pääse siitä oikein millään eroon. Uneen pääseminenkin on viime aikoina tuntunut vaikealta - pyörin vain sängyssä ahdistuneena ja lähinnä toivon, että tulisi joku ja löisi vaikka halolla minulta tajun pois.

Eilen tuntui ihan hyvältä, kun pääsin kuukauden tauon jälkeen käymään kuntosalilla ja jaksoinkin rehkiä siellä suht hyvin. Kuukauden tauko johtui siitä, että kuntosali oli vuosihuollon takia kiinni. Nyt aion taas käydä vähintään pari kertaa viikossa.

Ilmeisesti siis en ole täysin pohjalla, kun jaksan käydä salilla jne., mutta en kuitenkaan osaa nauttia tästä elämästä paljoakaan. Päivittäin mietin, että mitä järkeä tällaisessa elämässä on.

Hei!

Mukavaa kun pistät viestiä itsestäsi välillä. Ajatukset ovat niin hankalia kun niitä samoja keloja tulee pyöritettyä yhä uudelleen vaikka ne eivät olisi rakentavia. Minä tuon tiedän niin hyvin.

En osaa kirjoitella nyt enempää, tahdoin vain tervehtiä!

Olen alkanut miettiä, että voisikohan minulla olla Aspergerin syndrooma... Kun olen lueskellut tyypillisiä Asperger-piirteitä, niin aika monet niistä tuntuvat pätevän minuun, ainakin jossain määrin. Ehkä minulla voisi olla edes jokin lievä muoto Aspergerin syndroomasta? Se selittäisi, miksi tunnen usein olevani aika ulkopuolinen ihmisten parissa ja miksi ihmissuhteiden aikaansaaminen on niin vaikeaa. Asperger-henkilöt ovat kai usein asiakeskeisiä eivätkä ihmiskeskeisiä, ja se kyllä pätee minuun. Sosiaalinen kanssakäyminen on aina ollut aika vaikeaa. Oikeastaan siihen suhtautuminen on aika ristiriitaista: toisaalta ihmisten parissa oleminen on vähän rasittavaa, mutta sitten yksin ollessa tuskailen sitä, etten osaa olla ihmisten kanssa.

Voi olla, että olen vaan luulosairas ja pitäisi lopettaa noiden Asperger-juttujen lukeminen. Jotain minussa kyllä on vialla, mutta onko se sitten Asperger vai mikä, en tiedä 😑❓ Tulisipa joku selvyys tähän elämään, kaikki tuntuu niin epävarmalta ja sekavalta.

Miten sinun elämäsi muuttuisi jos olisit ns asperger-ihminen tai saisit sellaisen diagnoosin? Jos luulet, että se diag. ratkaisee ongelmasi, niin ota se titteli itsellesi. Niin useimmat aikuiset assit tekevät, kun tutkimuksiin ei juuri pääse.
Silti sun pitää elää itsesi kanssa. Ei ole olemassa mitä Asperger-yhteisöä johon pääsemällä ihmisen ongelmat ratkeaisivat.

Kun minä olin muutamia vuosia assi, niin en ollut mitenkään asia keskeinen vaan itsekeskeinen enempikin. Luulin, että olen aina oikeassa ja kaikkia kiinnostaa vaan se mistä minä haluan puhua. Eikä se puhuminen ollut mitään asiaa vaan aivan tavallista smal- talkia kuten muillakin ihmisillä, luulin vain, että mie puhun vaan asiaa kun oli sellainen asiallinen diagnoosi.

maanvaiva kirjoitti 16.8.2012 6:33
Miten sinun elämäsi muuttuisi jos olisit ns asperger-ihminen tai saisit sellaisen diagnoosin

Eipä kai se oikeastaan muuttuisikaan. Näiden omien Asperger-pohdintojen on kai lähinnä vain tarve löytää jokin selitys pahalle ololle tai erilaisuuden tunteelle, jota monesti koen. Ja en minä nyt siis ole ollenkaan varma, onko minulle oikeasti Asperger-piirteitä vai olenko alkanut vain ylitulkita joitain piirteitä itsessäni.

Sinulle ehkä sopisi nyt tuo uusi ketju "rohkeutta olla oma itsesi". Kun ei itseään oikeasti löydä sillä, että lukee netistä jonkun ihmisryhmän kokemuksia.
Jos vaikka olisitkin assi, niin eihän siihen ole lääketystä vaan diagnoosista olisi hyötyä jos tarvitset vaikka puheopetusta tai kouluavustajaa tms.

anteeksi kun taas kirjoitin mutta sattuu nyt olemaan aihe mikä kiinnostaa.

Ei tarvitse tosiaankaan anteeksi pyydellä, maanvaiva - on ihan hyvä saada toisten näkökulmia näihin ajatuksiini.

Niin siis ei minulla ole tarvetta puheopetukseen tai kouluavustajaan, ei minulla sellaisia vaikeuksia ole. Mainintasi tuosta "rohkeutta olla oma itsesi" -ketjusta on varmaan ihan totta. Ainakin osittain tyytymättömyys elämääni johtuukin varmaan siitä, että koen, että pitäisi osata mukautua paremmin esim. joihinkin yhteiskunnan normeihin ja olla toisenlainen kuin olen - pitäisi olla kiinnostunut ihan erilaisista asioista ja olla luonteeltaan erilainen (sosiaalisempi jne.). Minun pitäisi oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen.