hEI vERMILLION.
hYVÄ ETTÄ JAKSOIT kirjoittaa tänne, älä lopetakaan vaan pri kirjoittamaan usein mitä sinulle kuuluu. Olenkin välillä miettinyt miten sinulla menee. Käytkö vielä kuntosalilla. Entä tapaatko ystäviä. Oletko muuten koskaan käynyyt terapiassa. Minulla on lääkäri 2.4. ja aion pyytää lähetettä terapiaan. Jos cvaikka saisi noita itsemurha-ajatuksia vähemmäksi- Lisäksi haluaisin ottaa Oxaminia kahdesti viikossa ja sen lisäksi tehokkaat unilääkkeet. Millainen lääkityys sinulla on. Oletko jaksanut imuroida ja tiskata. Kotilääkäri-lehdessä oli juttua Pertti Salovaarasta joka myös sairastui ja on nt eläkkeellä. Luin artikkelin moneen kertaan. Kirjota pian taas mitä sinulle kuuluu.

Hei, arka, kiitos kun vastasit 🙂

Olen jaksanut käydä kuntosalilla, vaikka olo muuten onkin näin raskas. Kuntosalikäynneistä on tullut sellainen mukava rutiini ja siellä näkee ihmisiä, kun muuten olen todella paljon yksin. En minä siellä ole tutustunut kehenkään, mutta saapahan edes olla jollain lailla ihmisten parissa. Ystäviä tapaan yleensä 2-3 kertaa kuukaudessa, mutta en ole oikein tyytyväinen nykyisiin kaverisuhteisiin. Jo vuosien ajan on tuntunut, että me ollaan jotenkin kasvettu erilleen. Kavereiden kanssa vietetyt illanistujaiset tuntuvat nykyään monesti aika turhauttavilta, mutta menen niihin, ettei tarvitsisi olla vain yksin. Ja onhan meillä totuuden nimissä välillä ihan hauskaakin.

Varsinaisesti terapiassa en ole ollut, mutta vuosien varrella on ollut muutamia ajanjaksoja, jolloin olen käynyt psykologin juttusilla, mutta tapaamisia on ollut melko harvoin. Mitään lääkitystä ei nyt ole. Viime kesänä kokeilin Voxraa, mutta se ei vaikuttanut minuun mitenkään.

Niin kuin kirjoitin niin kotitöiden tekeminen on vaikeutunut. En minä missään sikolätissä elä, mutta tosiaan pitäisi kyllä saada siivottua useammin.

Hei Vermillion.
Voimia sinulle, saanko rukoilla puolestasi.

Hei, arka! En ole itse uskossa, mutta saat toki rukoilla, en pane sitä pahakseni. Tänään on onneksi ollut vähän parempi päivä kuin muutama edellinen. Tuntui mukavalta käydä kuntosalilla ja sen jälkeen laitoin tuossa ruokaa.

Hei Vermillion!
Hyvä kun sulla ollut vähän parempi päivä.Rukoilin puolestasi. Yritetään taistella ja jaksaa päivä kerrallaan. Minulla paljon IM-ajatuksia. Perheen takia yritän jaksaa.

Kaivoin tämän vanhan ketjuni esille, kun on tuntunut taas aika ahdistavalta. Elämä ei etene ollenkaan niin kuin haluaisin, ja minua vaivaa jatkuva painostava olo. Soimaan itseäni jatkuvalla syötöllä siitä, etten ole "normaali" työssä käyvä, perheellinen ihminen, vaan epämääräinen haahuilija, joka ei tunnu saavan otetta elämästä.

Yksinäisyyskin vaivaa. Vaikka minulla on joitain kavereita ja tuttavia, joita näen silloin tällöin, niin pitkään on jo tuntunut, että olen henkisesti etääntynyt näistä kavereistanikin.Onhan meillä joskus ihan hauskaakin, mutta monesti illanvietot kavereiden kanssakin tuntuvat vähän väkinäisiltä. Haluaisin uusia ihmisiä elämääni.

Olen tainnut kirjoittaa näistä samoista asioista tänne jo monta kertaa, mutta teki nyt mieli antaa itsestä jotain elonmerkkejä, vaikkei mitään kovin uutta kerrottavaa ole. Elämä tuntuu vaan hirveän apealta, ihan kuin se menisi vain synkempään suuntaan. Tarvitsisin kipeästi joitain muutoksia elämääni, kaikki on nyt niin hirveän urautunutta. Tässä kuussa olen ehkä menossa yksille festareille ja ehkä teen myös yhden kotimaan reissun, jos vaan rahat riittää, mutta tuollaisistakaan positiivisista jutuista en juuri nyt osaa kunnolla iloita. Kaikki tuntuu niin raskaalta. Miten ihmeessä pääsisin uusille urille elämässäni?

Hei Vermillion!
Olipa mukava kuulla sinusta vaikka se ei tietenkään ole mukavaa että olosi ei ole hyvä. Vaikea sanoa mitä sun pitäisi tehdä , en osaa neuvoja antaa kun en itsekään pärjää kovin hyvin. Toivottavasti saat kuitenkin nautintoa festareista ja matkasta vaikka nyt tuntuukin siltä ettei saa. Kaikkea hyvää sinulle, kirjoittele lisää.

Hei Vermillion!

Tiedän, että yleensä aina silloin kun päätyy kirjoittelemaan tänne, on aivan erityisen paha olo, eikä tiedä mitä tekisi. Niin se ainakin itselläni menee. Purkautuminen tuo edes pientä helpotusta, kun saa tuotua sen pahan olon muiden tietoisuuteen. Ei se tietysti pitkälle auta, mutta ehkä lieventää sitä pahinta "painekattilaa". Joten hyvä, että edelleen kirjoittelet tänne kun siltä tuntuu.

Itselläni elämä on hyvin aaltomaista liikettä. Nyt menee taas paremmin ja olen pystynyt kesittymään käsillä olevaan hetkeen enkä mieti tulevaisuutta. Festarit piristää aina myös hetkeksi. Kävin sellaisilla itsekin hiljattain. Täytyy vain kaikin keinoin yrittää pitää kiinni edes niistä pienistä suunnitelmista mitä on saanut tehtyä, vaikka ne eivät juuri nyt niin innostaisikaan. Tänään mun suunnitelma on vain yrittää päästä lenkille raikkaassa sadeilmassa.

Yritä vaikka miettiä, että mikä on pienin mahdollinen asia, joka parantaisi sun oloa juuri tässä hetkessä ja tee se. Se voi olla vaikka vaan hyvän ruuan laittaminen. Ei pitäisi ajatella liikaa tulevaisuutta, jos sille ei tässä hetkessä mitään voi. Sillä pilaa vain sen tämänkin hetken (tällaista yritän ainakin itselleni tolkuttaa, vaikka vaikeaa se välillä onkin).

Olen myös edelleen yksinäinen, mutta olen löytänyt yhden harrastusporukan, josta saatan löytää uusia ihmisiä elämääni. Hitaasti tosin, mutta mahdollisuus on olemassa. Jos minulla on toivoa, niin sitä täytyy olla muillakin.

Parempaa kesää toivotelen, LF

Kiitos vastauksistanne, arka ja LonelyWolf! Tuntuu hyvältä, kun saada jotain vastakaikua, kun muuten on niin paljon yksin 🙂

Joo, enköhän minä niistä festareista ja matkasta osaa sitten aikanaan nauttia, kun pääsen vähän irrottautumaan arkisista ajatuksista. Aivot tuntuvat vaan nyt jumittuneen jauhamaan samoja ahdistavia ajatuksia päivästä toiseen. Yritän saada ne unohtumaan esim. lukemalla, kuuntelemalla musiikkia tai netissä olemalla, mutta vaikealta se nyt tuntuu. Olen ollut aina aika innokas lukija, mutta keskittyminen tuntuu nyt vaan niin pirun vaikealta. Liekö tämä nettikin heikentänyt keskittymiskykyäni... Pitäisi varmaan pitää nettitaukoa ja keskittyä enemmän kirjoihin - mutta toisaalta siitä puuttuu tämä sosiaalinen ulottuvuus.

LonelyWolf, tosi mukava kuulla, että sinulla menee paremmin ja että olet löytänyt mieluisan harrastusporukan. Pitää itse katsella tuossa syksyn tullen, jos vaikka kansalaisopistolta löytyisi jokin kurssi, jolle voisin mennä, niin saisin jotain uutta tekemistä.

Kirjoitan taas, kun ahdistaa eikä oikein mikään tunnu hyvältä. Olin viikonloppuna kaverin kanssa festareilla, ja se oli periaatteessa ihan hauskaa. Näin monta hyvää keikkaa ja törmäsin yhteen mukavaan tuttuun, jota en ollut nähnyt pariin vuoteen. Kuitenkin ison osan ajasta oli jotenkin ulkopuolinen olo, kun katseli muita ihmisiä, joista monet tuntuivat osaavan heittäytyä täysillä tunnelmaan ja nauttia täysillä. Onnellisille pareillekin olin taas kateellinen, kun itse en vaan tunnu löytävän sitä naisystävää. Huomasin kadehtivani myös lastensa kanssa festareilla olevia vanhempia. Haluaisin, että mullakin olisi lapsia, joille voisin tarjota tuollaisia hauskoja elämyksiä.

Tänään on tuon monen päivän festarihulinan jälkeen ollut jotenkin tyhjä olo. Olen käynyt pariin kertaan kävelyllä kaupungilla ja vähän luonnossakin, mutta tuntuu, että haahuilen vaan eksyneenä enkä osaa kunnolla iloita mistään. Tässä illalla kävelyllä käydessäni oli nätti ilma (tosin välillä satoikin, josta seurasi kuitenkin hieno sateenkaari), mutta oma olo tuntui vaan kauhean tyhjältä. Mielessä pyöri oman elämän tyhjyys ja kateus sellaisia kohtaa, jotka ovat onnistuneet elämässään paremmin. Yhdessä vaiheessa seisoin joenrannassa laiturilla, ja virtaan katsellessa tuli mieleen, että jos hyppäisin tuonne, niin loppuisi nämä ahdistukset. En ole oikeasti tekemässä mitään sellaista, mutta täytyy myöntää, että tuollaisia itsemurha-ajatuksia on välillä. Suututtaa, kun mieliala pitää olla taas näin matala ja ajatukset kiertää vaan kehää 😠 No, yritän nyt loppuillasta keskittyä vaikka elokuvaan tai kirjaan, jos se saisi mielen paremmaksi.

Hei Vermillion!

Samaistun paljon tuntemuksiisi. Noita onnellisia perheitä ja pariskuntia näkee joka puolella varsinkin kesällä ja heihin verrattuna tuntee itsensä niin arvottomaksi. Oma elämä tuntuu huonolta vitsiltä. Loputtomasti saa vain seurata vierestä kun muut elävät ja oma elämä junnaa paikoillaan, vaikka kuinka yrittäisi löytää kanavia uusien ihmisten kohtaamiseen. Kerroin omalla kohdallani siitä löytämästäni harrastusporukasta, joka saattaa jotain muutosta joskus tuoda, mutta sitä odotellessa aika kuluu eteenpäin ja jälleen kerran olen viettänyt kesän lähes kokonaan yksin. Olen tavannut lomalla pikaisesti muutaman perheellisen tutun, mutta ne tapaamiset ovat tuntuneet heidän puoleltaan vain sellaiselta pakolliselta kohteliaisuudelta.

Myös minua vaivaa tyhjä olo ja pahimpina hetkinä itsemurhakin käy mielessä, vaikka en usko, että oikeasti koskaan mitään tekisin (välillä silti tuntuu, että jos vain tietäisin jonkun varman ja helpon keinon, niin tarpeeksi pahana hetkenä voisin sen toteuttaakin). Parempina hetkinä säikähdän näitä ajatuksiani, jotka ovat syvimmän ahdistuksen aikana olleet täyttä totta. Ei niissä syvissä vesissä uidessa pysty miettimään edes sitä, että miten kauheaa se olisi vaikka vanhemmille. Silloin ei vain aivot toimi kunnolla. Yleensähän itsemurhaa ajattelevia syyllistetään sillä, että miten kauhea teko se olisi läheisille. Ei ymmärretä, että juuri sillä synkimmällä hetkellä aivot eivät tosiaankaan toimi kirkkaasti!

Olen huomannut, että useimmat hyvinvoivat ja elämäänsä täysillä ja onnellisina elävät ihmiset eivät pysty mitenkään samaistumaan masentuneisiin tai hiljaisiin/ujoihin ihmisiin. Työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa kuulee välillä niin alentuvia kommentteja aiheesta, että en jaksa kuin ihmetellä miten omahyväisiä jotkut ihmiset ovat. Ympäröivä maailma ymmärretään vain sen oman navan kautta! Pidän kyllä itseäni ujoudesta huolimatta aika rohkeana, sillä olen uskaltanut tehdä paljon asoita yksin (kaikki näistä vilkkaista ja itseään täynnä olevista ihmisistä eivät pysy menemään edes leffaan yksin).

Tämä yhteiskunta on rakennettu niin, että yksinäisenä tuntee itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Kansanedustajat ajavat (ainakin puheissaan) vain lapsiperheiden etuja. Yksinäiselle kaikki maksaa enemmän, kun ei ole ketään jakamassa vaikka asumiskuluja. Ystävänpäivänä ja välillä muulloinkin näkee esim. leffalipuista tarjouksia "kaksi yhden hinnalla!" Jotenkin kaikki ympärillä viestittää, että olet vähempiarvoinen ja sinun täytyy varoa ettet vain ole kenenkään pyhän pariskunnan/perheen tiellä.

Paha ja tyhjä olo vähenee jos onnistuu pitämään itsensä kiireisenä eli ns. juoksee pakoon oikeaa elämäänsä ja ajatuksiaan. Tarpeeksi kiireisenä ei ehdi ajatella liikaa. Raskas liikunta sopii tähän tarkoitukseen. Ei sitä pahaa oloa silti lopulta pakoon pääse, sillä on ihmisen levättäväkin ja silloin se saa aina uudelleen kiinni. Eniten suututtaa se, että kun asioille on kuitenkin yrittänyt kaikkensa tehdä, niin miksei se riitä? Mitä enempää voi tehdä kuin sen minkä osaa?

Mutta haluan vain sanoa, että sympatiani ovat puolellasi ja tässä on toinen ainakin osittain samojen ongelmien kanssa painiva. Olet ajatuksissani!

Hei LonelyWolf! Kiitos, kun taas vastasit ja vielä noin pitkästi 🙂 Tuntuu hyvältä, kun tajuaa, ettei ole näiden ajatustensa kanssa yksin.

Olet ihan oikeassa tuossa, että kannattaisi pitää itsensä kiireisenä, niin paha olo ei pyörisi samalla tavalla mielessä. Minä varmaankin tosiaan tarvitsisin jotain sellaista tekemistä, joka veisi ajatukset kokonaan pois näistä oman elämän murheista, mutten nyt oikein tiedä, mitä se olisi. Tai onhan mulla oikeastaan joitain harrastushaaveita, mutta toistaiseksi en ole esim. rahatilanteen takia niitä voinut toteuttaa. Kun en ole nyt töissäkään, niin on turhan paljon aikaa velloa vain näissä ajatuksissaan. Graduahan minun pitäisi tehdä, mutta siihen keskittyminen tuntuu nyt tosi vaikealta.

Liikunta (kuntosalilla käynti) on tässä viime vuosina jonkin verran auttanut pitämään pahimpia ahdistuksia loitommalla, mutta nyt en ole kesäkuun alun jälkeen sitä harrastanut. Päätin, että pidän kesätaukoa siitä ja vaihtelun vuoksi alan käydä vaikka juoksulenkeillä, mutta täytyy tunnustaa, että enpä ole juossut ollenkaan. Ehkä tuo liikunnan puutekin on nyt sitten vienyt mielialaa huonommaksi. Tai kyllähän minä kävelen päivittäin, välillä pitkiäkin lenkkejä, mutta pelkkä kävely ei saa ajatuksia pois ahdistavista jutuista.

Harmi, että olet joutunut olemaan niin paljon yksin. Toivottavasti tosiaan löytäisit sieltä harrastusryhmästäsi samanhenkistä seuraa. En nyt osaa muuta kuin toivoa, että osattaisiin itse kukin nauttia edes joistain elämän pienistä iloista. Kiitos vielä ajatuksistasi ja kaikkea hyvää sinulle, LonelyWolf 🙂🌻