LonelyWolf, tunnen itse ihan samoin. Tosin olen paljon sinua vanhempi. Mulla on kyllä lääkitys ahdistukseen(kin), mutta kun se oikein iskee, ei lääkitys auta, ei yhtään.

Muuta en keksi, kuin yrittää vain kestää ahdistuksen. Ja toivoa (just joo), että se menee ohi - joskus, ehkä. Ulkoilu ei auta, harratuksia en enää uskalla aloittaa, kun nolottaa olla niissä yksin.

Terapeutti kehotti mua kirjoittamaan positiivisia "iskulauseita" paperille, laittaa ne näkyville ja lukea niitä ääneen. Tuntuu tosi tyhmältä, mutta kaikkea on kai yritettävä.

Voimia 🙂🌻

LonelyWolf, tiedän tasan tarkkaan mistä puhut. Olen itse ollut aivan samassa tilanteessa, ja sitä kesti kauan. Jo teininä tunsin olevani erilainen kuin muut, en koskaan seurustellut, ja tunsin ettei kukaan halua minua. Jos itse olin jostakin ihmisestä kiinnostunut, hän ei takuulla ollut kiinnostunut minusta ja toisinpäin. Ajattelin ja olin jo lähestulkoon varmakin että elän elämäni yksin, ja menetin elämänhalunikin jossain vaiheessa, toivoin vain kuolemaa, koska loppuelämä tuntui liian pitkältä yksin vietettäväksi. Tuntui niin kuin olisin ollut vankilassa istumassa elinkautista.

Koin samanlaista ahdistuneisuutta kuin sinä, tunsin ikäänkuin putoaisin johonkin mustaan pimeyteen. Mutta kaikesta epätoivosta huolimatta, elämääni johdattui ihminen jonka kanssa menin naimisiin. Se piti kaiken järjen mukaan olla mahdotonta. Ja nyt tuntuukin siltä että haluan sanoa sinulle, että jos näin kävi minulle, se voi tapahtua kenelle vain, sinullekin.

Toivon, että jaksat uskoa siihen että asiat voivat muuttua. Ihan oikeasti, ymmärrän kyllä että koet että on jo liian myöhäistä, mutta ei ole!! Kun olin yksin ja uskoin olevani yksin koko elämäni, minua joskus ärsytti se kun ihmiset sanoivat että "kyllä se kuule sullekin vielä vastaan tulee!" Mutta he olivatkin oikeassa.

Kiitos kun kerroit ajatuksistasi, ja kirjoittele vain aina tänne kun tulee asiaa! 🙂🌻

Kiitos, Jaksaako?

Vaikka ahdistus tuntuu välillä ihan järjettömän pahalta, niin jossain mielessä en halua turruttaa sitä pois. En usko minkään lääkityksen apuun eikä minulla sellaista ole. Luulen, että ahdistus yrittää huutaa mulle, että tee nyt jo jotain. Ongelmana vain on se kun ei ole mitään hajua mitä pitäisi tehdä ja se taas lisää riskiä, että pahimman syöverin ollessa päällä, tekee yhtäkkiä jotain epätoivoista. Parempina hetkinä saatan säikähtää mustia ajatuksiani.

Surffailin satunnaisesti ja yhdessä talouslehden artikkelissa luki seuraavaa:

"Yksinäisyys ja eristyneisyys eivät vedä pelkkää mieltä matalaksi. Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka uskovat olevansa tärkeitä ystävilleen ja perheilleen, elävät todennäköisesti pidempään kuin yksinäiset sudet. "

Hah, sehän oli oikein nimellä mulle osoitettu!
Toisaalta jos elämä jatkuu yksinäisenä, niin ei mua haittaa elinvuosien väheneminen sieltä loppupäästä.

Moi, LonelyWolf! Pystyn samastumaan erittäin hyvin tuon aloitusviestisi ajatuksiin. Ollaan samanikäisiä, ja itsekin olen jo pitemmän aikaa tuntenut ahdistusta siitä, etten ole saavuttanut niitä asioita, joita "olisi pitänyt". Varsinkin parisuhteen ja perheen puuttuminen vetää mielen haikeaksi. Hyvin tuttu on minullekin tuo ajatus, että "juna meni jo", vaikka joskus hyvin hetkinä yritän muistaa, ettei se välttämättä niin ole. Itse asiassa omat vanhempani ovat esimerkkejä siitä, ettei elämä ole ohi, jos ei kolmekymppiseksi mennessä ole saanut perustettua perhettä: äitinikin oli jo yli nelikymppinen, kun sai meidät lapset, ja ehti siis vielä keskimääräistä vanhemmalla iällä kokemaan vanhemmuuden.

Mutta niin, en minäkään jaksa aina olla niin toiveikas, kun oma elämä vain jatkuu aika yksinäisenä päivästä toiseen. Tunnen kateutta, kun jossain kaupungilla näen onnellisia perheitä ja vertaan itseäni niihin.

Moi!

Tuttuja juttuja minullekin mainitsemasi fyysiset ahdistusoireet. Täältä tulisi toisenlaista näkökulmaa tilanteeseesi.

Itse olen parikymppinen henkilö ja minusta päinvastoin tuntuu, että elämä on liian pitkä. En tiedä millä tämän täyttäisin. Seurustelen ensimmäistä kertaa ja tuntuu, että sekään ei ole minua varten, vaikka olin vuosia alamaissa juuri siitä syystä, etten löytänyt kumppania. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta vaihtaisin kanssasi paikkoja mielihyvin. Miksen voisi jo olla vanhempi, ettei tarvitsisi aina vain suorittaa ja keksiä täytettä päiviin? Jos jään paikalleni, aika menee vaan entistä hitaammin ja silloin myös ahdistaa enemmän. Niinpä tuota tekemistä on pakko kehittää koko ajan.

Mainitsit myös lääkkeistä. Oma kantani on se, että ei niillä lääkkeillä poisteta sitä itse ongelmaa, ehkä vaikeimmissa tapauksissa lievitetään ja lievemmissä tapauksissa lakaistaan maton alle. Tunteiden turruttamisesta ei hyvä seuraa, se on koettu. Itse turrutin normaaleja tunteita lääkkeillä vuosikaudet ja tässä on lopputulos; masentunut ja ahdistunut ihminen. Lääkärin on helppo lätkästä ne lääkkeet kouraan verrattuna siihen, että perehtyisi asiakkaan tilanteeseen syvemmin ja pohtisi, millaista apua tämä tarvii.

Kumppanin etsinnästä vielä; oletko kokeillut nettiä? Itse löysin oman mieheni sieltä. Hyvä mies, mutta suhde on hankala minun takiani.

Tsemppiä sinulle!

hopeapaju, kiitos toivoa antavasta viestistäsi. Siitä tuli parempi mieli. Ihana kuulla, että sinulle kävi hyvin 🙂

Vermillion, kiva kun laitoit viestiä. Luulen, että en edes halua omia lapsia (miksi toisin heitä tähän maailmaan, kun en ole osannut nauttia täällä olostani itsekään). Haluaisin kuitenkin, että se olisi ihan oikeasti oma päätökseni eikä johtuisi vain olosuhteista. Samanhenkistä kumppania kaipaisin kovasti. Välillä ihmettelen sitä, että jotkut pariskunnat tuntuvat pitävän toisiaan niin itsestäänselvinä. Ehkä heillä ei ole samanlaista kokemusta yksinäisyydestä, niin eivät osaa siksi toisiaan arvostaa.

Elly, taisi minullakin tulla aika pitkäksi parikymppisenä. Mutta kun vuodet valuu eteenpäin, niin ajankuluminen alkaa yhtäkkiä kiihtymään. Ei ole kauaa kun täytin 30 ja nyt siihen on hujauksessa ilmaantunut kuusi vuotta lisää. Harmittaa, kun ei osannut nauttia siitä ajasta kun oli vielä nuori. Turha sitä tietysti on harmitella - kun ei osannut niin ei osannut, enkä osaa nytkään. Taisin kyllä tuntea itseni "kauhean vanhaksi" jo silloin kun olin vasta 25. Tsemppiä sinullekin!