Cardi kirjoitti 19.8.2017 3:20

Tervehdys ja kiitos kaikille lukijoille/vastaajille!

Lyhyesti:
Toivoisin kokemuksianne ja näkemyksiänne psykiatrisista vuodeosastoista, erityisesti siitä minkälaista elämää siellä vietitte. Viimeisin oma pelkkä päiväosastohoito romautti kuntoni täysin ja johti itsemurhan yritykseen ja nyt pohdin kuitenkin tässä vuodeosastoa viimeisenä vaihtoehtona.

Pidemmin:
Olen parikymppinen nainen ja lähes koko elämäni kärsinyt vakavasta masennuksesta sekä nyt myöhemmin myös syömishäiriöstä. Mikään toistaiseksi yritetystä hoidosta (keskusteluapu, psyk. poli, lääkkeet, päiväosasto...) ei ole tuonut tippaakaan helpotusta tilanteeseeni. Päin vastoin. Minkäänlaista elämäähän minulla ei enää oikeastaan ole ja päivät täyttyvät aktiivisesta itsetuhoisuudesta sekä pahoinvoinnista.

Nyt viimeisenä hoidollisena oljenkortena ollaan omastakin toiveesta kokeilemassa sähköhoitoa. Syömishäiriöni takia kyseistä hoitoa ei vain suostuta antamaan polikliinisesti vaan joutuisin hoidon ajan olemaan psykiatrisella avohoidon vuodeosastolla. Ymmärrettävää.

Olin jo aiemmin kesällä muutaman viikon päiväosastolla hoidossa akuutin masennuksen takia (sikäli kun vuosia kestänyt tila voi akuutti olla). Kyseisessä paikassa ei sinänsä ollut mitään vikaa; henkilökunta oli todella mukavaa, läsnäolevaa ja ymmärtäväistä. Tilat ihan mukavat kuten myös muut potilaat. Siitäkin huolimatta jokseenkin persoonaton "osastoituminen" oli oma henkilökohtainen helvettini. Päivät olivat tuskaa ja heti kotiinpalaattuani romahdin loppupäiväksi lähinnä itkemään ja vahingoittamaan itseäni. Hoitava henkilökuntakin (kuten minäkin) hämmentyi jokseenkin tilanteesta ja lopulta osaston ylilääkärikin totesi hoidon kohdallani hyödyttömäksi. Yksi elämäni rankimpia kokemuksia.

Nyt edessä on kuitenkin se tilanne että joko kokeilen sähköhoitoa (jota kovasti haluan) tai teen itsemurhan. En vain kestä ajatusta sähköhoidon aikaisesta osastohoidosta.

Itken, pelkään, huudan, oksennan, raivoan, hakkaan, juon, väärinkäytän lääkkeitä ja pelkään. Pelkään että tuo osasto tulee olemaan tuskallinen loppuni. Pelkkä ajatuskin tästä on tuonut minut itsemurhan partaalle sillä mieluummin kuolisin kuin enää ikinä palaisin millekään osastolle väliaikaisestikaan.

Toivottavasti joku voi kertoa että ihmisyyteni ja autonomiani ei täysin katoa siellä.

Hei Cardi,

Valitettavasti en osaa vastata kysymykseesi mutta luin kirjoituksesi huolellisesti joten haluan nyt sanoa tämän;

Sä olet tärkeä, sun elämä on tärkeää joten älä tee itsellesi mitään. Mä pyydän että annat elämälle mahdollisuuden vaikka nyt se tuntuukin raskaalta.
Ehkä nämä tuntuvat sinusta tyhjiltä ja merkityksettömiltä sanoilta - mutta lausun ( kirjoitan ne ) sydämeni pohjasta.

Olen pahoillani jos he kokivat että hoito oli kohdallasi hyödytöntä. Mutta aina tulee uusia mahdollisuuksia, uusia ihmisiä ja uusia lääkäreitä yms. Kunhan vaan jaksat pitää kiinni sun elämästä joka on niin mittaamattoman arvokasta että mulla ei riitä edes sanoja sen mittaamiseen. Ei kenelläkään.

Vielä kerran. Tämä ei ole ole varmasti se vastaus jota odotit koska kysymykseesi en osaa vastata, ja jätän sen näinollen jollekulle toiselle.
Mä vaan halusin sanoa että susta välitetään ja sua kuunnellaan. Joten nöyrästi pyydän ettet tekisi itsellesi mitään ja että annat sille osastohoidolle mahdollisuuden jos kerran pysytyvät samalla sitä sähköhoitia tarjoamaan. Niin pelottavalta/ahdistavalta kun se ehkä kuulostaakin.

" You matter "

☺️❤️

Hei Cardi. Olen parhaillaan suljetulla osastolla kylläkin ihan vapaasta tahdosta. Mulle tää on sopinut hyvin. Raskaaksi on ollut kun lääkkeitä kokeillaan niin tiheään tahtiin mutta muuten tää on kuin olisi mökkilomalla kun vaan ottaa rennosti. Kaikkien kanssa kemiat ei kohtaa ja kaikenlainen aikataulutus tuntuu hankalalta ennenkuin sen oppii. Erilaista kyllä kun päiväosastolla mutta sieltä en ois pois halunutkaan. Parasta hoitoa ikinä. Mutta vaikka välillä oon aika maassa ja surkeaa on täällä kummiskin turvallisempaa kuin kotona.

Hei Cardi,
Mainitsit että edellinen kokemuksesi liittyi jotenkin kokemaasi persoonattomuuteen, tai ehkä ympäristön osastomaisuuteen. Mä en usko että sun persoonallisuuteesi (se ainutkertainen asia, joka tekee sinusta juuri sinut) on vaarassa kadota minnekään, vaikka kukaan hoitohenkilökunnasta tai muista potilaista ei tuntisi sua.

En ole ollut mt-syistä osastolla, muista syistä kylläkin. Yleensä en oikein tykkää sairaalaympäristöistä, mut silloin olin niin keskittynyt omaan olooni että keskityin tekemään oloni niin mukavaksi kuin mahdollista, vähän niin kuin rakentamaan omaa pesää, jossa mun olisi turvallinen olla. En tiedä mikä psyk.osastoilla on käytäntö omien tavaroiden suhteen, mut toin sinne tullessani omia kirjoja ja sen tyyppistä tekemistä.

Ootko sä koskaan tehnyt sellaista mielikuvaharjoitetta, missä sulla on pääsi sisällä jokin turvallinen paikka missä kaikki on hyvin ja sun on turvallista olla? Mietin, olisko sellaisesta apua, jos se on sairaalaympäristö mikä ahdistaa.

Yhdesti olen ollut osastohoidossa. Siellä on turvallista. Päivittäiset rutiinit. Et ole yksin.
Ei ollut paha paikka.

Heips!

Olen ollut kaksi kertaa psykiatrisella osastolla. Ekalla kerralla nojn 2vk, toisella 2,5kk. Ei pahaa sanottavaa. Sai ottaa omia tavaratoita mukaan, tietokoneenkin (joka kyl mulla otettiin pois yöksi koska mulla tapana valvoa tosi myöhään katsoen tv:tä), vaatteet yms. Itselleni tuotti hankaluuksia se rytmitetty päivä. Herätys 7:00 jonka jälkeen aamupala yms. Kun oma rytmini nukkuisi 02-11. Mut kannattaa ehdottomasti kokeilla, siellä saa keskusteluapua millonvain (myös keskellä yötä). Se sairaalaolemus oli aluksi ahdistava, mut siihen tottui äkkiä ja sai kavereita osaston muista potilaista. Ja kun omaan huoneeseen sai laittaa valokuvan pöydälle ja ikkunalaudalle niin se kohensi tunnelmaa. siellä on ohjelmaa päivisin johon saa osallistua niihin johon haluaa, itse kävin askartelutuokioissa jitka kesti 2h kaks kertaa viikossa ja taideterapiassa. Myös uimassa käytiin ja kirpputorilla ja pihalla pelaamassa jotain pelejä. Välillä jopa vois sanoa et siel oli ihn kivaa. Ja paskan päivän sattuessa siellä oli apu lähellä jotka suurimmaksi osaksi ymmärsi ja tuki, kysyi oikeat kysymykset jotta päästiin eteenpäin.

Älä missään tapauksessa luovuta. Tiedän miltä tuntuu masennus pahimmassa vaiheessa, tiedän ahdistuksen ja tiedän jopa itsemurhan houkutuksen ja yrittämisen, mutta myös nyt tiedän jott itsemurha ei ole ratkaisu. Ei ole tosin viillot ihollakaan mutta myönnän että siihen vajoan (ja sitä häpeän) joskus. Mutta enää en ajattele että haluan tehdä itsemurhan. Jopa rakastan elämää joskus. Joskus taas en, mutta loppuen lopuksi elämä voittaa. Toivottavasti myös sinulla. Voimia ja voimhalaus.