Kysyit kokemuksia. Minulla valitettavasti huono kokemus. Viime syksynä olin kahta vailla tekemässä itsemurhan (vakavasti masentunut, psykoottistasoinen mielialahäiriö).

Menin vapaaehtoisesti osastolle. Ajattelin, ettei minulla ole enää muuta vaihoehtoa. Luulin saavani "hoitoa". Jos olisin tiennyt en olisi mennyt.

Osasto oli kamala paikka. Ensinnäkin likainen. Sain kuulla, että siivouksessa säästetään niin että sairaat potilaat siivoavat itse mahdollisimman paljon (!) Sanoin, että en olisi siellä jos jaksaisin siivota. Vessat olivat kamalat. Rehellistä paskaa seinillä (viikon ajan, ei siivottu vaikka huomautin asiasta)

Aamupuuro lopetettiin (säästösyistä) ja vaihdettiin viiliin. Viriketoiminta luki joka päivä lukujärjestyksessä, mutta yhtään kertaa sitä ei ollut. Säästösyistä ne olivat tauoilla. Poilaat järjestävät itse virikkeensä (tuskinpa vakavasti masentuneet jaksavat). Samoja leipiä kierrätettiin niin monta kertaa, että olivat homeessa. Huoneet olivat siivottomat, jääkylmät. Kaikki vilustuivat.

Sitten se hoito..tosiaan lääkkeitä kourallinen illalla ja kourallinen aamulla. Näihin tottumattomana (voiko niihin tottua?) menin sata kertaa enemmän sekaisin, kuin osastolle mennessä. Sivuvaikutkset olivat hirveät. Ahdistus oli jotain sanoinkuvaamatonta. Jouduin pyytämään tarvittavia rauhoittavia maksimiannoksen joka ikinen päivä. Sydän hakkasi, pulssi paukutti tuhatta ja sataa, huimasi, pyörrytti, oksetti (mm. oksensin joka päivä, pyörryin kerran) kävelin seiniä pitkin, ripuloin ym. hoitajat olivat tylyjä ja vihamielisiä ja syyttivät, että kuvittelen kaiken ja olen hoidonvastainen. Kun olin pyörtynyt ja kykenin vain makaamaan sängyllä tuli hoitaja huoneeseen ja vihaisesti kehotti nousemaan sängystä ja menemään ulos tunnin lenkille. Kun sanoin, etten pysy pystyssä huusi hän, että ei minua kukaan voi masennuksesta parantaa ja nostaa sängynpohjalta ylös jos itse en halua parantua ja pullikoin vastaan. yritin selittää, että en tosiaankaan pysy pystyssä jos nousen vaan kaadun. Hoitaja suuttui ja kielsi ettei saamillani lääkkeillä voi olla sellaisia sivuvaikutuksia. Myöhemmin luin netistä, että niillä juuri on sellaisia vaikutuksia.

Käytännössä homma meni niin, että potilaat tupattiin täyteen lääkkeitä ja kaikki istuskelivat täysin sekaisin aamusta iltaan sohvalla ja katselivat telkkaria, eivätkä tajunneet katsomastaan mitään. Hoitajat vahtivat ja v*ttuilivat koko ajan ja kaikesta. Kerran kun menin ahdistuneena pyytämään tarvittavaa rauhoittavaani niin hoitajat matkivat puhettani ja naureskelivat. Kaikki oli aivan kamalaa, oikeasti. Olin melkein kaksi viikkoa ja sitten tuli mitta täyteen. Tajusin, että siellä tilanteeni vain huononee. Päätin, että minun on parempi olla omassa kodissa vaikka vakavasti masentuneena maata omassa sängyssä, kuin siellä huumattuna "vankina" ja henkisen väkivallan kohteena. Pyysin lääkärin paikalle. Minulle huudettiin, että mitään lääkäriä ei tilata paikan päälle. Sanoin tiukasti, että minulla on oikeus tarvittaessa vaatia lääkäri paikalle. No, sitten tuli lääkäri ja sanoin suorat sanat koko toiminnasta. Lääkäri sanoi, että koska olen niin hoidonvastainen, enkä selvästikään "sopeudu" osastolle niin minun on parasta lähteä samantien kotiin. Sanoin, että niin lähdenkin kotiin. Menin huoneeseeni pakkasin tavarat ja lähdin. Koskaan enää en mene sinne, enkä muuallekaan osastolle.

Minun kokemus oli tämä. Eli kertakaikkiaan kamala. Luulin saavani apua, mutta päinvastoin. Kesti pitkän aikaa ennen kuin toivuin tuon osastolla olon aiheuttamista "traumoista" ja se masensi minua vain lisää.

En väitä, että kaikki osastot olisivat samanlaisia (toivottavasti ei). Myöhemmin netistä löysin paljon samanlaisia kauhukokemuksia muiden siellä samalla osastolla olleiden kirjoittamana, joten se ei ollut vain minun kuvittelua.

Kiitos vastauksestasi. Juurikin tästä syystä toivoin niitä kokemustarinoita. Koska olen niin paljon huonoista kokemuksista kuullut. Tiedän, että osastohoito on aiheellista ja tarpeen psykoottiselle potilaalle, joka on vaaraksi itseleen ja ympäristölleen (kuten isäni), ja että sen tarkoitus on saada lääkitys kondikseen ja psykoosi talttumaan.
Valitettavasti olen kokenut, että isäni hoito suljetulla osastolla ollut huonoa ja paikka itsessään pahentanut tilannetta. Lääkityksellä toki psykoosi saatu talttumaan lopulta (kuukausien hoidon jälkeen), mutta esim keskusteluapu ihan minimissä.

Surullinen tarina sinullakin kerrottavana. Vahvistaa omaa fiilistä siitä, että osastohoito ei ole minua varten. Vakava masennus ja vaikeat itsetuhoiset ajatukset/suunnitelmat (eilen oli tosi lähellä totetus).

Käyn kelan tukemassa psykoterapiassa ja nyt haetaan kolmatta vuotta. Pelkään, että kela toteaa mut liian sairaaksi psykoterapiaan, jolloinka putoaisin siihen kuuluisaan mt-loukkuun. Ei riittävän terve terapoitavaksi muttei riittävän sairas psyk.pkl:lle. Siispä tyhjän päälle.

Vaihtoehdot siis: a) Tapan itseni, b) nostan itseni omin voimin tästä pskasta (mikä kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu mahdottomalta ajatukselta) tai c) joku muu, mikä?

Hei Status

Kokemus ei ole omani, mutta olen seurannut aivan vierestä erään ystäväni elämää.
Hän on ollut niin pitkillä kuin lyhyemmilläkin osastojaksoilla, päiväosastolla ym.
Mitä olen saanut häneltä kuulla, ovat jaksot olleet hänen kohdallaan pelastus.

En tiedä missä päin edellisen vastaajan osastojakso on ollut, mutta kuulostaa tosiaan karmivalta. Ystäväni osastojaksot ovat toteutuneet Oulussa ja siellä hoito on ollut erittäin hyvää. On saanut olla rauhassa ja levätä kun on siltä tuntunut, aina on kuitenkin myös keskustelapua tai juttuseuraa ollut saatavilla. Tekemistä ja ryhmätoimintaa on löytynyt myös, jos on jaksanut mennä. Mitään ylimääräisiä lääkkeitä eivät ole tuputtaneet, vain ne mitä reseptillä muutenkin saa ja tarvittaessa esim. nukahtamiseen hoitajilta apua. Ruoka on toki ollut perus sairaalatasoa, mutta mitään pilaantunutta eivät missään nimessä ole saaneet.

Todella ikävää, että olet kuullut lähinnä negatiivisia kokemuksia osastoista. Varmasti olisi kuitenkin hyvä, jos voisit vielä ottaa sen kuitenkin vaihtoehdoksi? Niin kauan, kun se ei suljettu puoli ole, niin voit kai tarvittaessa keskeyttääkin jakson? Mitään ei mun mielestä pitäisi joutua osastolla tekemään itse, siivoamaan ym. Sinnehän mennään lepäämään ja selviytymään omasta olosta. Autitalon Kuunvalon kokemus on hirvittävä, mutta se ei voi olla kaikkialla samanlainen. Haluan luottaa siihen.

Mieti vielä osastoa, se voi olla sulle iso tuki ja turva tällä hetkellä.

Minä olen ollut Helsingissä kahdessa eri sairaalassa kuudella eri osastolla useita jaksoja hoidossa ja vain yhteen en ollut tyytyväinen lähinnä yhden hoitajan toiminnan ja asenteen vuoksi. Muuten osastohoito on aina tullut tarpeeseen ja on auttanut. Olen hakeutunut osastolle aina vasta ihan viimeisessä hädässä ja siinä vaiheessa, kun olen sinne päässyt, ensimmäinen tunne on aina ollut helpotus, että nyt saan levätä, ottaa hoidon vastaan ja kasata minuuteni rippeitä rauhassa. Osastolla on tarkistettu lääkitys ja tehty tarvittaessa muutoksia, saanut jutella päivittäin hoitajan kanssa, lääkäriä tavannut parin viikon välein, saanut osallistua erilaisiin sekä toiminallisiin että keskusteluryhmiin, saanut keskustella muiden potilaiden kanssa (vertaistuki), on saanut ruuan valmiina eli ei ole tarvinnut itse huolehtia mistään jne. Minulle nuo jaksot ovat aina antaneet mahdollisuuden lepoon. Osastolle mennessä olen täyttänyt bdi- sekä bai-lomakkeet ja samoin poislähtiessä. Aina on ollut merkittävä muutos molemmissa.

Tällaisia kokemuksia siis minulla. Kannustaisin kyllä kokeilemaan osastojaksoa. Jos menet vapaaehtoisesti, voit myös lähteä sieltä kesken kaiken, jos homma ei tunnu toimivan.

Omakohtaista kokemusta minulla ei ole, mutta tosiaan kuullut juttua. Ei kovin hääppöistä näytä olevan; potilaiden asioiden hoitaminen saatetaan "unohtaa", näin muun muassa.

Kiitos kovasti kaikille vastauksistanne. Monenlaisia kokemuksia tuntuu olevan, riippuu varmaan täysin paikasta ja henkilökunnasta.

Innokkaasti olisivat nuo ammattilaiset mua osastolle lähettämässä, mutta edelleen jarrutan. Siispä nyt lääkäri kirjoitti kiireellisen lähetteen akuuttipsyk.pkl:lle. Jos ottaisivat mut sinne päiväsaikaa ensi vkolla tilanteen kartoittamista ja lääkityksen tsekkausta ajatellen.

Voxraa olen syönyt nyt 2vkoa ja olo vain pahenee. Tiedän, että se alkuun voi sen tehdä. Mutta esim viime yö oli tosi vaikea. Suisidaaliset ajatukset ovat melkein psykoottisen tuntuisia. Pakkomielteisiä.

Jos vkonlopun yli jaksais sinnitellä.

Osastot ovat niin erilaisia...

Yhdellä hoitajat pelasivat kansliassa korttia päivät pitkät. Kerran kuitenkin jopa jalkautuivat pelaamaan osaston puolelle. Keskenään silloinkin tietysti...

Joillain osastoilla tarjotaan päivitäin keskustelua, toisilla harvemmin. Mutta kaiken kaikkiaan olen kokenut oloni suht. koht turvalliseksi ja hyväksi kaikilla niillä osastoilla, joilla olen ollut.

Pakkolääkintää ei ole ollut, Mikä johtunee siitä, että en ole ollut tahdonvastaisesti hoidossa. (Tai no olihan se pakkolääkitä yhdellä kertaa...)

Täälläkin vain huonoja kokemuksia aikuisten osastoista. Nuorten suljettu osasto oli ihan siedettävä paikka, eikä hoitajatkaan aukoneet päätään/provosoineet. Siellä oli jopa ihan MUKAVAA olla.

Mutta tosiaan ne aikuisten osastot (suljettu ja avo) missä olen käväissyt, ovat olleet käsittämättömiä paikkoja. Ihmettelen miten niissä kukaan on parantunut. Siis ihan käsittämätöntä pään aukomista ja provosoimista joidenkin hoitajien puolelta. Tuli usein sellainen tunne että itsekin on terveempi päästään, kuin ne hoitajat, jotka oli siellä vaan töissä. Viimeisin kokemus avo-osastosta parin vuoden takaa, kestin sitä kyykytystä 3 viikkoa ja sen jälkeen tuli kiintiö täyteen. Enää en lähde vapaa-ehtoisesti saati pakolla psyk. osastoille. Kuten Autiotalon Kuunvalo sanoi, kotonakin tulee terveemmäksi kuin osastolla.

Edelleenkin terapeutti mulle osastoa suosittelee, mutta mä hajoan pelkästä ajatuksestakin. Yksi iso ongelma mulla se, etten kykene oikein vastaanottamaan apua, edes keltään läheiseltäni. Kun on lapsesta asti oppinut, että pitää olla vahva ja huolehtia muista, niin on suhteellisen haastavaa yrittää nyt yhtäkkiä muuttua tostanoinvaan...

Osastollakin kai vaadittais jonkinlaista oma-aloitteellisuutta..? Meinaan, kun on ryhmiä sun muita. Ja mä kammoan ryhmäjuttuja ja muita ihmisiä. Somaattisilla osastoilla kun oon joskus ollu potilaana, ni se jo aiheuttanut järkkyä ahdistusta ja pakkopäästäpoisheti-fiilistä. Pelkästään se, että pitäis mennä syömään samaan tilaan muiden outojen ihmisten kanssa... ei syömishäiriöiselle kovin helppo juttu. Ja mä en osaa pyytää apua. En vaan osaa.

Eikä sieltä psyk-pkl:ta oo tullu mitään yht.ottoa... Eikä siinä mitään. Pakko tässä on itsensä kanssa pärjätä, niin kauan kunnes seinä tulee taas vastaan.

Minä oli osastolla viikon itsemurhayrityksen jälkeen. Vaikka paikka olikin karu, sain sieltä paljon apua. Koko aika oli joku jolle jutella ja lääkityskin katsottiin kerralla kuntoon. Ei tarvinnut huolehtia mistään. Se oli todella mahdollisuus pysähtyä. Oloni parantui siellä ollessa huomattavasti. Toivon, etten enää ikinä joudu osastolle, mutta tuohon paikkaan se oli oikea ratkaisu ja olen kiitollinen, että pääsin sinne. Uskon, etten olisi enää tässä jos en olisi saanut osastohoitoa. Sain osastolta myös ystävän, jolla on sama sairaus kuin minulla. Hänestä on ollut minulle paljon tukea ja apua.

No nyt mä saan itse kokea sen osastohoidon. Ahdistavaa, pelottavaa, masentavaa. Mutta lääkäri ja hoitsut asiallisia ja ystävällisiä. Meno hiljaista ja rauhallista. Lääkepainotteistahan tää on. Mutta mulle riittää, että saa maata vaan sängyssä.

Minut diagnosoitiin päivystyksessä väärin ja jouduin pakko(!)hoitoon, mikä kesti kuukauden. Kokemus oli joka lailla karmea. En usko osaston parantavan ketään. Minua siellä ainakin kohdeltiin huonommin kuin katukoiraa. Koin menettäneeni ihmisarvoni kokonaan.

Minä voin ennen aiheetonta pakkohoitoa hyvin. Nyt olen ahdistunut joka ainoasta asiasta. Heti, kun viimein pääsin kyseisestä helvetistä ulos, muutin sairaanhoitopiiriäni, sillä jos terveenä jei pääse sairaalasta ulos, niin minulla ei ole varaa ottaa riskiä, että joutuisin kokemaan saman törkeyden toiste.

Henkilökunta oli asiatonta, tylyä ja jopa ammattitaidotonta kyseisillä osastoilla muutamia positiivisia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Olen tehnyt "hoidostani" kantelun hallinto-oikeuteen ja odottelen, saanko minkäänlaista oikeutta. Niin kauan kuin valitukseni olivat sairaalan sisäisiä, lääkärit, jotka olivat diagnosoineet minut väärin, vastineissaan jatkuvasti puolustivat toisiaan.

Ehkä osasto sopii jollekulle, joka on todella sekaisin. Itse tarvitsin kaikkia selviytymisvaistojani, jotta selvisin sieltä järkevänä pihalle. Lääkkeiden kanssakin, kun väkisin syötetään vääriä lääkkeitä, tarvitsi keksiä keinoja, miten saan eliminoitua kyseiset lääkeaineet kehostani. Aluksi kätkin pillerit aina poskeeni tai kielen alle, mistä ne sitten kävin sylkemässä viemäriin.

Olen vieläkin järkyttynyt ja en tiedä, kauanko kestää toeta siitä, mitä osastoilla näin. Kaikenlaista nähtyäni en pidä Suomea enää hyvinvointivaltiona. Eipä minulla muuta. Kunhan en suosittele osastoa kenellekään.

Osastolla jo hetken aikaa olleena voin jo sanoa, että tää on ihan hyvä paikka. Henkilökunta on ystävällistä ja ammattitaitoista. Tunnelma rauhallinen, rauhoittava. Potilaita monenlaisia. Itse en psykoottinen ole, niin pystyn muita potilaita havainnoimaan.

Uskon, että huonot kokemukset sairaalahoidosta usein kumpuavat itse siitä sairaudesta. Maanisen potilaan esim on ihan mahdoton ymmärtää, miksei hän voi ostaa sitätätätota tai mennä sinnetännetonne tai puhua tauotta. Sitten kun rajoitetaan, maanikko loukkaantuu ja haukkuu hoitajia paskoiksi terroristeiksi, kokee tulleensa väärinkohdelluksi. Tai paranoidi skitsofreenikko, pelkää lääkkeitä ja hoitajia ja näkee salaliittoja kaikkialla. Se on se sairaus, ei tää osasto.

Varmasti huonojakin osastoja on ja aidosti huonoja kokemuksia. Sitä en kiellä. Mutta usein se on niin, että metsä vastaan niin kuin sinne huudetaan. Mä olen itse ollut positiivisesti yllättynyt. Ilman osastohoitoa olisin jo tappanut itseni. Nyt roikun yhä kiinni elämässä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni mä olen hakenut ja saan siihen apua.

hei ,olin osastolla .en tiennyt että tämä palvelu on olemassa ,vasta kun hoitaja lähetti kortin .tykkäsin olla siellä ,olin kuukauden ,ensin naama mustana ,yritin itsemurhaa ,ensin syksy ja talvi oli vaikeaa ,en tienny enää mitään keinoa selviytyä ,ja minut vietiin väkisin tänne .mutta mulle tuli elämänhalu ,en tiedä mistä se johtui ,lääkkeistä tai keväästä ,tai ihmisistä jotka tapasin sielä .ja henkilö joka lähetti tämän kortin vaikutti paljon ,ja mä olen veiläkin käynyt siellä sairaalan pienessä kirkossa jumalanpalveluksessa sunnuntaina ,ja vaihtanu vaatteet autossa ja mennyt lenkille ,siinä on kansallispuisto joen vieressä ,olen mennyt sinne ,se paikka vaikutti paljon silloin ,vaikuttiko siihen kevät ,minä olin kuin huumattu ,ja sain jopa pyöränavaimen ja pyörän kävin keskustas ja ostin itselleni sormuksen vasempaan nimettömään ,siinä on karhu ,sielä oli silloin nähty karhu .mulla on niin hyvä mieli nyt ,ja en ole riipuvainen kenestäkään ihmisestä .olen kotona nyt kaikki on hyvin ,välillä tulee ikävä sinne ,hoitajat oli hyviä ja hoito .en tiennyt silloin että saan apua .toivon että me kaikki parannutaan ,tai tietenkin parannutaan .t:aikku