Minunkin äitini on tehnyt itsarin, jos et sitä ole vielä huomannut täällä.
En yleensä itke hautajaisissa, koska en vie sinne kuin ruumiini joka useimmiten viedään ambulanssilla sairaalaan.

Minä itken nykyisin paljon. Viimeksi itkin Sellon tappojen aikaan, itkin lähinnä vuosia sitten kuollutta mummoani.
tarvitsen jonkun laukaisijan jotta voin itkeä ja usein kohistan itkuni johonkin tiettyy asiaan, kuten nyt mummooni. Voi se olla vaikka kuollut koirani.

Minä itken usein ja aika vähäisestäkin ärsykkeestä. Itken esim. nähdessäni jonkun liikuttavan elokuvan tai lukiessani jonkun vaikuttavan kirjan. Eläydyn tapahtumiin ja itken spontaanisti. Itken myös yksinäisyyttäni, rakkaussuruja, ja nyt viimeksi tietysti rakkaan äitini kuolemaa. Epäonnistumisia en itke, vaan mietin, missä meni vikaan ja yritän parantaa suoritustani. Itku ei siis liity toiminnallisen tason ongelmiin vaan tunne-elämän latauksiin.

Itkeminen helpottaa oloa. Tuska ikään kuin ryöpsähtää päälle, siinä kylvetään hirvittävä hetki ja vähitellen paha olo alkaa hellittää. Itku on surijan suolakylpy, kirvelevä, mutta puhdistava.

Itkeminen on sielun itsetyydytystä. Onkin heti jo vaikeampaa itkeä, jos joku toinen jakaa murheesi, koska siitä saa heti vertaistukea. Sanotaan, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Samalla tavoin voitaisiin sanoa, että jaettu murhe on vain alkuperäisen puolikas.

Itken joskus aika herkästi.
Kymmenen vuotta sitten itkin enemmän. olin aika rikkinäinen ihminen ja elämäntahto oli hukassa. olin kuin kuollut ja sisälläni itki jokin ulos pääsyä ja vapautta elämään elämää. Oliko päälläni kuori joka esti aidon ihmisen elämän? Annoinko pahalle vallan pitää itseäni vankina?
Opittuani joissain vertaistuki ryhmissä etten voi muille ihmisille mitään, vain itselleni voin.
Elämänpelko oli kait suurin vaikeuteni. Ja niistä menneisyyden kahleista vapautuminen.
Lähteä irti menneestä elämästä kuin vapautua inhottavasta liimasta joka tarrautuu joka paikkaan pitäen minut kiinni siinä vanhassa.
Itken useinkin sitä kun olen hukannut ihanaa elämää niin paljon.

Itku helpottaa. Vaikka se helpottaisi vain pieneksi hetkeksi, niin se helpottaa. Anna itkun tulla – sanotaan. Itkulla on parantava voima. ”Etsijä” sanoi 07.01.2010 klo 12.26 hyvin, että: ” Itku on surijan suolakylpy, kirvelevä, mutta puhdistava.”

Osaan itkeä, mutta en aina. Välillä on niin paha olo, että itku kasvaa sisään. Olen kuullut puhuttavan aikuisen sisäisestä itkusta tai hiljaisesta itkusta. Itkun pitäisi antaa tulla ulos, muuten se jää painamaan sisään. Kasvaa kehossa joksikin pahemmaksi. Niin ajattelen. Lukko, jota ei saa murrettua.

Minut saattaa saada itkemään juurikin, joku mediassa esiintyvä surullinen tapahtuma/asia. Viimeksi itkin, kun katsoin televisiosta Sellon tapahtumien käsittelyä. Itken myös, jos käsittelen vaikeita asioita ja koen olevani turvallisessa ympäristössä, eikä minun tarvitse näytellä vahvaa.

Itkeminen helpottaa oloa – Anna itkun tulla

Ehkä itkeminenkin on opeteltava asia, niin kuin nauraminenkin. Emmehän osaa edes nauraa, vaan meidän pitää mennä opettelemaan sitä naurujoogaan. Itkujoogakin todennäköisesti on jo olemassa. Turhannauramisen sanotaan olevan naurajalle epäsuotuista (fyysisestikin). Naurujooga on kuitenkin jotakin muuta. Tosin yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle.

Ystäväni tässä sanoo, että joskus tulee huono olo kun saa huonoa kohtelua niin kuin olisi joku alempiarvoinen olento tai orja. Raivo nousee. Sen jälkeen tulee itkuinen olo ja tekisi mieli itkeä. Mutta en osaa itkeä. Itkin kun vaimo sanoi, että mennään eri teitä. Silloin ei rakkaus ollut vielä haihtunut ja oli pieniä lapsiakin. Mutta sitten vähitellen rakkaus katosi.

Voi mikä ketju, kiitos! 🙂

Joskus lapsena sain itkissäni sellaista palautetta, että "vollotin ihan turhan takia". Silloin päätin, etten ikinä enää itke turhaan. Ja kuinka kävikään, kohta alkoi tunta siltä, ettei sopivaa syytä itkulle juuri ollutkaan. Joskus se aina kuitenkin häpeän saattelemana purskahteli ulos, kunnes tyrehtyi lopulta kokonaan.

Sen 10 vuoden jakson, jonka kuljin pimeässä, en itkenyt koskaan. Ahdisti ihan mielettömästi kyllä, tapahtui pahoja asioita, pelotti, suretti...mutta mikään ei itkettänyt. Toivoin usein, että osaisin itkeä, jotta helpottaisi. Mutta ei.

Ja nyt, kun pahimmat karikot on takana, kun osaan taas nauraa ja iloita, kun uskallan olla herkkä ja avoin. Nyt itku tulee ihan pyytämättä. Kun itkukanava on taas auki, itkettää lähes päivittäin. Se tulee surusta, silloin itken usein kaikkia elämäni suruja samalla kertaa. Kuin kaikkien "kuivien" vuosien edestä. Joskus itken onnesta, liikutun kyyneliin nähdessäni jotain kaunista, kuulessani jotain josta kuvastuu välittämistä, lämpöä ja rakkautta. Muistaessani jonkun ihmisen, tilanteen, tapahtuman, joka kosketti. Joskus en edes tiedä, miksi itken. Saatan huomata vain, että silmissäni on kyyneleitä. Yleensä annan itkun tulla, niin kauan kuin sitä riittää. Joskus, kun olen huonossa tilanteessa itkemiseen, yritän vaivihkaa työntää kyyneleet takaisin...tai jos epäonnistun, kuittaan asian huumorilla: "...mun silmät on kyllä taas oudot, kun ne aina vaan vuotaa...mikähän niissä on vikana?"

Mulla on se kokemus, että kun sydän on auki, silloin sieltä tulee ulos kaikki tunteet. Silloin sitä myös koskettaa ja liikuttaa monet asiat. Mutta ei kai itkua voi pakottaa? Luvan voi antaa, mutta on se vaan ihme, että sitä on niin vaikea hallita. Käskeä, pyytää.

Minullakin on kokemusta siitä,että itkuni oli lapsena "turhaa vollotusta". Siksi itkinkin usein piilossa. Tai siis pidättelin itkua viimeiseen asti, sitten kun en enää kyennyt siihen, menin piiloon, etteivät vanhempani näkisi kyyneleitäni. Se oli pelottavaa. Tuntui oudolta, kun muut lapset itkivät avoimesti ja juoksivat vanhempiensa syliin hakemaan lohtua. Ei meillä tullut lohtua,eikä kuivattu kyyneliä! "turha vollotus/juonittelu/ulina..." (vanhempieni sanavarastosta!) oli rangaistava teko.
Sen takia en ole oikein aikuisenakaan osannut purkaa pahaa oloani. Usein esitän kaiken olevan hyvin ja ärsyynnyn kun muut huomaavat että se ei ole totta. Sitten kun kulissini pettää, saatan purkaa pahaa oloani raivoamalla ja huutamalla. Vältän itkemistä,vaikka tekisikin mieli vain nojata ihanan ihmisen olkapäähän ja antaa itkun tulla. Vaikka tiedänkin,ettei itkemisessä ole mitään hävettävää, silti häpeän sitä. Pelkään näyttäväni heikolta jos alan pillittää.
Mieheni on aina osannut ilmaista surunsa ja itkeä häpeämättä. Se oli minulle jotenkin niin outoa, varsinkin kun omassa lapsuudessani kuulin aina sitä,että tosimies ei itke... Mistäköhän tuokin on keksitty? Minusta tuntui niin ihanalta, kun mieheni ensimmäisen kerran käpertyi lähelleni ja purki pahaa oloa.Tuntui niin hyvältä,kun osasin olla tukena ja helpottaa hänen oloaan. Samaa hänkin on sanonut minulle silloin kun olen uskaltanut itkeä hänen lähellään... miksi se silti tuntuu niin vaikealta ja häpeälliseltä?

Ihanaa kun mies itkee tai edes pystyy sanomaan, että voisi itkeä tai että itkettää tai että itku ei ole kaukana.

Osaa itkeä nykyisin. Välillä oli useampia vuosiakin kun olin jo itkemisen taidon unohtanut mutta sitten onnistuin vaan taidon takaisin löytämään. Ja tarkoitan selvinpäin, kännissä se onkin jo toinen juttu. Onneksi itkuun ei viinaa tarvita, sen kun mahdollisimman moni saisi huomata, miehet eritoten.
Vapauttavaa itku joka tapauksessa on vaikka sen joudunkin useimmiten sysäämään syrjään, eihän se ole sopivaa. Hyviä kommentteja itkusta tällä palstalla; sielun suolakylpy, sielun itsetyydytys jne.🙂👍

Eipä itku tule vaikka kuinka olisi paha mieli. Lääkkeet estävät itkemisen.
Tai itkin kyllä pari viikkoa sitten kun poikani sai huonoja uutisia sairaudestaan. Mietin että tätäkö on hänen loppuelämänsä. Että kaksikymppisestä saa loppuelämänsä elää joka päivä peläten mitä seuraavaksi. Ja silloin itkin junassa kun kävin hänen luonaan sairaalassa kun hän oli teholla. Siis aika pahasti pitää asiat olla että osaan itkeä mutta silloin se tuleekin kuin vesiputous.

Eipä minulla muita murheita olekaan.
Ei ole ihmisiä jotka sanoisivat pahasti kun on vain kaksi lastani, eivätkä he itketä minua. Joku saattaa kyllä pahoittaa mieleni jossain tilanteessa mutta ventovieraiden ajatukset minusta ovat yhtä tyhjän kanssa, ne eivät merkitse edes sen vertaa että itkisin. Elämäni olisi ihan ok tällä hetkellä jollei tuota sairastamista olisi.

Osaan.
Voi kuinka paljon olenkaan elämäni aikana itkenyt. Sitä määrää ei uskoisi kukaan.
MUTTA elämäni kääntyi valoisaksi ja onnelliseksi, joten nykyään itken enää melkeinpä onnesta. Ainut poikkeus on jos muistelen jotain edesmenneitä läheisiä tai eläimiä. Taikka Stressistä. Mitään suru-itkuja en enää itke, koska elämä kyllä kantaa ja joka päivä vaan muuttuu kauniimmaksi ja paremmaksi 🙂👍

Mullekin on opetettu että itkeminen oli paha juttu, tai vähän ristiriitainen ainakin. Toisinaan sain itkemällä läpi mitä vaan, mutta toisinaan siitä sitten suututtiin, tai näin isäni toimi. Piti olla hoksottimet tarkkana millon voi itkeä ja millon ei. Äitini kyllä on kannustanutkin tavallaan itkemään, mutta hänelle itsellekin tulee helposti itku silloin, ja sitten minulle syyllinen olo. Poikaystäväni taas menee paljolti isäni linjoilla, tilanteen ja hänen ärsyyntymisasteensa mukaan. Nykyään en yleensä itke kenenkään nähden, osittain koska en aina kestä kosketusta kun olo on paha, ja muut haluavat lohduttaa itkevää ja loukkaantuvat kun säpsähdän pois.

Nytkun asun yksinäni tulee välillä itkettyäkin, kun taas kerran herää pahasta unesta ja on niin paha olla että tuntuu ettei saa henkeä alkaa kyyneleet valua. Koira tulee aina hädissään lohduttamaan, mutta se ei kiellä itkemästä, lohduttaa vaan. Itkeminen kyllä auttaa, sillonkun pystyy itkemään ilman pelkoa että siitä seuraa joatin pahaa.

Jossu

Eron myötä tyttäremme muuttavat äitinsä mukana uuteen kotiin, jossa on " uusi isi ".
en pysty kirjoittaan enää ahistaa hitto tätä elämää. osaan. nyt.

Itken todella helposti... Avo on sitten perinteisesti, että mikä on, mutta en saa sanaa suustani ja rauhotuttuani avo kysyy, että ei kai johtunut hänestä ja halaa...
Nyt viimeisin pisti itkettämään, kun olin eräässä chatissa keskustelemassa ja valitin hieman tilanteestani, että töitä ei löydy ja sitten eräs vaan alkaa ehdottamaan jotain siivoushommaa. Joo ei siinä mitään, mutta kun minä en pysty tekemään työtä sekunttiakaan, joka ei kiinnosta pätkääkään, pääni leviää heti.
Syyttivät minua nirsoksi ja mitä kaikkea.
En mene töihin paikkaan, joka syö minut loppuun sen takia, etten pidä työstä.
Kouluun penkille palaaminen ahdistaa suuresti, koska olen koulukiusattu.☹️
Pelkään saavani saman kohtelun, kun aikaisemmissa opiskeluissa, jotka ovat jääneet kesken kiusaamisen takia.
Itken tätäkin tekstiä kirjoittaessa...

Itken. Tosin harvoin. Jotenkin aina patoan kaiken sisalleni, ja sitten lopulta se tulee vyoryna ulos, ja itkea vollotan kuin pikkulapsi ihan pienestakin aiheesta. Tanavuonna olen surrut mm. koiranpennun kuolemaa ja itkenyt ilosta katsoessani tositeeveeshown voittajan julkaisua...
Yhdessa vaiheessa en osannut itkea. Nyt olen onnellinen etta osaan. Osaan tunnistaa surun, osaan ilmaista tunteitani. Osaan olla pahojenkin tunteideni kanssa. Ainakin paremmin kuin ennen.
Tuntuu hassulta sanoa, etta olen (olin.. nyt mennaan taas kovaa alas paani kanssa) iloinen, etta osaan taas itkea.