Opiskelusta, työstä ja perhe-elämästä
Haluaisin kuulla muiden mielipiteitä ja ajatuksia elämäntilanteestani.
Olen avoliitossa miehen kanssa, joka on hyvin hallitseva persoona. Mieheni on kovin omistushaluinen, ei oikein jaksa sulattaa minun sosiaalisia suhteitani muihin kuin hänen perheeseensä. Oman perheenikin kanssa on vähän niin ja näin, häntä ahdistaa kun matkustan perhettäni tapaamaan, muttei useimmiten halua tulla edes mukaan.
Minulla on kouluikäinen lapsi, joka ei siis meidän yhteinen.
Mieheni oli ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen kolme päivää pois kotoa, ja minä nautin täysin rinnoin! Tosin hän kyllä soitti useita kertoja päivässä ja kyseli vakuutteluja sille, että ikävöin häntä. Piti minua myös varpaisillani ilmoittamalla, että saattaa tulla kotiin tänä iltana/huomenaamulla/iltapäivällä… Eli en tiennyt tarkkaan koska kotiutuu. Ehkä sekin oli jotain kontrollointia?
Oikeastaan vasta mieheni mentyä huomasin kuinka huojentunut hänen poissaolostaan olin. Minusta oli ihana touhuilla kotona omia juttujani ja olla vain. Olen aina ollut ihminen, joka kaipaa omaa tilaa ja rauhaa. Nyt kun mieheni tuli kotiin, koin todella ahdistavaksi hänen jatkuvan läsnäolonsa ja kontrollointinsa. Kommentoi kaikkea tekemistäni/sanomistani ja tuntuu että hän huohottaa koko ajan niskassa enkä pääse minnekään yksin…
Minulla on vakituinen työpaikka, jossa viihdyn hyvin. Mieheni soittaa usein minulle töihinkin, kyselläkseen miten menee…
Olen jo pitkään haaveillut jatkavani opiskelua, sillä tämän nykyisen ammattini piti aikanaan olla vain ”välivaihe”. Jotenkin ne opinnot vain jäi kun oli lapsi jne. Mieheni on aina sanonut että ”joo opiskele vain sitten joskus” ja luulin hänen olevan myötämielinen asialle.
Nyt pääsisin opiskelemaan korkeakoulututkintoa työni ohessa. Kävisin kahtena iltana viikossa koulussa noin pääsääntöisesti. Aloin puhua miehelleni, että jos aloittaisin opiskelut. Hän tyrmäsi ajatuksen täysin. Hänen mielestään minun pitäisi ajatella häntä ja lastani. Miten aikani riittäisi. Sitten ehdotin että tekisin jatkossa vain 75% työaikaa, niin että sen ajan mitä olen vähemmän töissä menisi koulussa. Sekään ei kelvannut, koska rahani eivät kuulemma riittäisi. Mielestäni taas riittäisivät mainiosti. Toki joutuisin käyttämään säästöjäni opiskeluvaiheessa, mutta saisihan ne sitten parempana palkkana joskus takaisin.
Mies on alkanut myös puhumaan, että tekisimme yhteisen lapsen. Alettuamme seurustella aikoinaan, sovimme että meille ei tule ikinä lasta. Olimme siitä hyvin yksimielisiä. Nyt hänellä onkin yhtäkkiä kova tarve saada se ihan oma lapsi.
Minulle tulee mieleen, että mieheni ei halua minun opiskelevan, koska sitten minulla olisi jotain kodin ulkopuolista ”omaa elämää”. Ehkä hän tästä syystä haluaisi myös lapsen, lapsihan pitäisi minut tiiviisti kotona monta vuotta eteenpäin? En halua ajatella pahasti miehestäni, mutta tällaisia tuntemuksia minulla on alkanut olla. Voivatkohan ne olla perusteltuja?
Pitäisikö minun kunnioittaa mieheni toivetta ja jättää opiskeluhaaveet vai tehdä kuten itse haluan? Tiedän että parisuhde on kahden kauppa, jossa täytyy huomioida toinenkin. Minua vain pelottaa, että jos en tee ”oman mieleni mukaan” minusta tulee täysin mieheni heittopussi joka päättää miten teen ja elän, ilman että voin itse osallistua päätöksentekoon.
Elämäsi on todella rajoittunut, jos miehesi vahtii sinun tekemisiäsi kokoajan. Kertomasi asiat viittaavat narsistiseen käyttäytymiseen. Eräs tuttuni eli kymmeniä vuosia suhteessa narsistisen miehen kanssa. Nainen yritti opiskella ja käydä töissä, mutta mies oli vahtimassa häntä kokoajan. Mies itse oli työttömänä kotona. Viimein mies alkoi vaatia että naisen olisi pitänyt jäädä kotiin hänen kanssaan ja elää sosiaalitoimiston tuilla. Onneksi nainen osasi hakea apua ja pääsi eroon miehestä.
Sinunkin kannattaa miettiä haluatko todella elää tuollaisessa suhteessa? En usko että haluat. Ihmisellä täytyy olla omaakin elämää vaikka elää toisen kanssa. Eroon pääseminen saattaa olla vaikea, jos ihminen on sairas. Hän saattaa vainota sinua pitkäänkin, mutta eläminen tuollaisessa suhteessa tuhoaa sinun elämäsi.
Narsistihan ei välttämättä itsekään ymmärrä kuinka hallitsee toisen elämää. Hän on sitä mieltä että se on hyväksi jokaiselle osapuolelle.
Hei, glenna! En mene sanomaan, että miehesi on narsisti tai mitään sen suuntaista. En uskalla moista lähteä väittämään yhden tekstin perusteella. Sitävastoin kysyn, että eikö ihmisen pidä tehdä ensin itsensä onnelliseksi, jotta hän voi tehdä myös toisen ihmisen onnelliseksi? Eli jos sinun unelmasi on tuo opiskelu, niin eikö se sitten ole sen arvoista? Pahempi tilanne on, jos huomaat aikojen kuluttua, että unelmat jäi toteutumatta ja omat aavistuksesi miehesi käyttäytymisestä olivat totta. Kaikki päätöksesi vievät Sinun elämääsi eteenpäin ja näin on tarkoituskin. Elämää ei voi ostaa, eikä elää uudelleen.
Olen itsekin opiskelut korkeakoulussa ja siellä kuulin kerran keskustelunpätkän miten jonkun naisen mies teki naisen opiskelusta ja elämästä helvettiä (en sen tarkemmin muista miten). Naisen olisi kai pitänyt istua kotona neljän seinän sisällä ja palvella miestään, niin kaikki olisi ollut hyvin. Karmeaa kuultavaa.
Tsemppiä, sinne! 🙂👍