Opiskelu ja masennus/ahdistus
Aloitin opinnot yliopistossa viisi vuotta sitten. Muutin eri paikkakunnalle ja koko elämäni tuntui muuttuvan täysin. Olin kärsinyt jo vähän aikaa esiintymisjännityksestä, mutta yliopistossa tämä alkoi vain korostua. Kaksi vuotta jaksoin asua kyseisellä paikkakunnalla ja opiskella, mutta tämä ei tapahtunut mutkattomasti. Itkin aamulla ennen kouluun lähtemistä ja itkin koulusta tullessa. Koulussa pelkäsin koko ajan, että joudun esiintymään ja mietin myös aina mitä muut minusta ajattelevat. Elämästäni tuntui tulevan päivä päivältä helvettiä ja lopulta päätin muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleni. Elämä alkoi tuntua vähän paremmalta, mutta opintojani en saanut etenemään.
Tälläkin hetkellä olen elämäni kanssa jumissa. Opiskeluni ei etene ainaisen ahdistuneisuuden vuoksi ja itken usein. Mikään ei tunnu oikein miltään. Tottakai on hyviäkin päiviä ja osaan esittää iloista ja pirteää, mutta sisälläni on iso möykky, jota kannan aina mukanani. En pääse elämässäni eteen enkä taaksepäin. Olen tehnyt välillä töitä ja silloin tunnen olevani elossa ja kuuluvani tähän yhteiskuntaan. Työt on kuitenkin olleet tilapäisiä ja opintoni painavat niskassa. Haluaisin tehdä töitä, mutta joka puolelta tulee palautetta, että olisi hyvä saada joku ammatti. Tiedän sen, mutta en vain kykene opiskelemaan.
Tunnen olevani luuseri ja huono ihminen. Ystäväni ovat valmistuneet kouluista ja ovat nyt työelämässä. Vanhempani painostavat minua, mutta koen olevani umpikujassa. En osaa tehdä päätöksiä suuntaan enkä toiseen ja olen alkanut olemaan vain kotona päivät pitkät ahdistuneena. En saa kiinni oikein elämästä ja isäni sanoikin, että pian minusta tulee väliinputoaja tässä yhteiskunnassa. Se kommenttihan paljon auttoi.
Käyn tällä hetkellä kognitiivisessa psykoterapiassa ja terapeuttini on oikein ihana ihminen. Pystyn puhumaan siellä kaikesta. Olen käynyt terapeutilla nyt puoli vuotta, mutta en oikein osaa sanoa onko siitä ollut vielä mitään apua. Takapakkeja toki tulee ja tälläkin hetkellä olen niin ahdistunut, että en ole kyennyt tänään tekemään muuta kuin itkemään peiton alla. En tiedä mitä tehdä. Haluaisin lopettaa koulun, mutta en uskalla. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Pystynkö opiskelemaan enää missään, vai onko opiskelu missä tahansa tällaista samanlaista takkuamista. Ehkä oppisopimuksella tai työnohessa, mutta en edes tiedä mitä haluaisin tehdä.
Tuntuu, että elämä valuu hukkaan sormien läpi. En saa mitään aikaan enkä saavuta elämässäni mitään. Yritän taistella vastaan, mutta se saattaa jopa vaikeuttaa tilaani. En saa otetta oikein mistään. Onko muilla kokemuksia opiskelusta ja kovast ahdistuksesta/masennuksesta? Onko teillä tietoa esimerkiksi vaihtoehtoisista opiskelumahdollisuuksista? Olen yrittänyt olla yhteydessä koulumme opinto-ohjaajiin ja muihin ihmisiin, mutta minulle on vaan sanottu tylysti, että esimerkiksi lopputyö on esiteltävä muille tai kursseilla on esiinnyttävä vähän. Eikö esiintymisjännityksestä kärsivällä ole muka muuta mahdollisuutta?
Koen olevani aika yksin asiani kanssa ja koen myös olevani poikkeava kaikista muista. Sen vuoksi täältä haenki vertaistukea, jos jollain olisi samankaltaisia kokemuksia/tuntemuksia.
Hei Merci !
Et todellakaan ole ainoa, jonka opiskeluihin masennus tai ahdistuneisuus on vaikuttanut. Olen itse sekä kärsinyt masennuksesta että yrittänyt opiskella jo monta vuotta (hävettää kertoa kuinka kauan). Puolitoista vuotta sitten sain lopulta ryhdyttyä hakemaan aktiivisesti apua ongelmiini. Tällä hetkellä olen juuri aloittanut psykodynaamisen terapian.
Vaihdoin syksyllä pääainetta (osittain, koska koin mahdottomaksi edes mennä entiselle laitokselleni).Vaikka minulla on edelleen ongelmia masennuksen, ja sen aiheuttaman ahdistuksen ja keskittymiskyvyttömyyden kanssa, olen kuitenkin pystynyt joten kuten sinnittelemään opintojeni kanssa.
Pystyn samaistumaan oikein hyvin moniin mainitsemiisi ongelmiin. En ole hyvä neuvomaan ketään, mutta voin kertoa, mitkä asiat ovat auttaneet minua.
Vaikka pelkään edelleen, että nykyisetkin opiskeluni jossain vaiheessa kaatuvat masennukseen, olen tyytyväinen päätökseeni vaihtaa alaa. Itseään ja omia ongelmiaan ei pääse pakoon, mutta koska minulla ahdistus opiskeluun liittyvissä sosiaalisissa tilanteissa johtuu paljolti masennukseen liittyvästä häpeästä, uusien ihmisten kanssa ei ole ollut niin vaikea olla.
Avoimessa yliopistossa on paljon erilaisia verkkokursseja, jos ihmisten kanssa tekemisissä oleminen tuntuu ihan mahdottamalta. Sitä kautta voi myös tutustua eri aloihin, ja ehkä löytää myös sen oman juttunsa. Sanoit viihtyneesi hyvin töissä, voisitko harkita opiskelevasi jotain niihin liittyvää ? Oppisopimuksesta en tiedä kovin paljoa, mutta ainakin itse kokisin sellaisen vähemmän ahdistavaksi, varsinkin jos sen voisi tehdä tuttujen työkavereiden keskellä.
En tiedä, oletko hakenut apua opintopsykologilta tai YTHS:ltä, mutta suosittelisin keskustelemaan heidän kanssaan. Itselleni suurin hyöty siitä oli pääseminen masennuksesta kärsivien ryhmään. Vertaistuesta on ollut minulle paljon apua. En tiedä, millä paikkakunnalla asut, mutta yths järjestää joissain kaupungeissa myös jännittäjien vertaistukiryhmiä. Suosittelen myös tutustumaan yths:n sivuilta löytyvään jännittäjäoppaaseen.
Kun on todella rikki ja poikki, on todella vaikea jaksaa tai innostua mistään. Mutta kun voi hieman paremmin, minulle on ollut todella tärkeää saada aikaseksi edes jotain pientä. Silloin ei koe itseään niin epäonnistuneeksi. Tai tarkoitan sitä, että pitää osata antaa itselleen lupa olla tyytyväinen pienimpiinkin onnistumisen hetkiin (vaikka kaikki muu olisikin päin prinkkalaa). Luulen, että ainoa tapa parantua tästä sairaudesta on hitaasti ja pienin askelin.
Toivottavasti tästä oli edes jotain apua 🙂
🌻🙂🌻 Voimia! 🌻🙂🌻
Ihanaa Evi, kun jaksoit vastata noin pitkästi ja kerroit omia kokemuksiasi. Kuulostaa niin samalta kuin minullakin. Käyn siis tällä hetkellä kognitiivisessa psykoterapiassa ja olen kokenut siitä olevan apua, vaikka vain puoli vuotta olen siellä käynyt. Tuo vertaistukiryhmä voisi olla sen rinnalla hyvä apu, sillä sitä tosiaan kuvittelee olevansa ainoa tällaisessa tilanteessa, kun muut tuntuvat pääsevän elämässä eteenpäin helpostikin. Kuitenkin omasta kokemuksestani pitäisi kyllä sekin tietää, että kaikki ei ole aina sitä, miltä päällepäin näyttää. Osaanhan minäkin esittää pirteää ja iloista muiden ihmisten kanssa, eikä kukaan osaa edes epäillä, että voisin kärsiä masennuksesta. Esittäminen on raskasta ja voimia vievää, ja joskus kun puhun läheisilleni ongelmistani, tuntuu että he vähättelevät asiaa, koska olenhan niin monesti hyvällä tuulella ja aivan normaali. Uskon, että minua pidetään myös laiskana, koska en saa koulujuttuja tehtyä. Tämä on todella raskasta ja tuntuu kuin olisi tiukka umpisolmu pään sisällä, eikä sitä osaa avata millään.
Olen harkinnut alanvaihtoa jo pitkään, mutta en tiedä onko ongelma pelkästään siinä, koska voisin tehdä sitä työtä, mihin opiskelen tällä hetkellä, mutta tämä opiskeluvaihe se tuottaa kaikista eniten ongelmia. Aloin jännittämään koulussa olemista ja muita ihmisiä niin paljon, etten voinut enää käydä koulussa. Etäopiskelu sujuu jotenkin, mutta aina kun pitäisi alkaa tehdä joitain kouluun liittyviä hommia, tulee jokin vastustusreaktio ja kauhea ahdistus päälle. Olen miettinyt, että jos opiskelu ei nyt suju millään, niin voisin ehkä mennä töihin. Kuitenkin joka puolelta painostetaan, että pitäisi tämän ikäisellä olla jo jokin ammatti. Pitäisi kuunnella vain omaa sydäntä, mutta tuntemattomaan hyppääminen pelottaa ja siksi roikun tässä koulussa vuodesta toiseen. Kohta minut varmaan heitetään ulos yliopistosta, koska en ole pystynyt oikein opiskelemaan. No se kai olisi sitten ratkaisu ongelmiini?
Tiedän, että minut tekee onnelliseksi se, että arkeeni sisältyy rutiinia. Tällä hetkellä olen vain kotona, enkä tee oikeastaan mitään. Kun olen ollut töissä, niin olen tuntenut ikäänkuin herääväni eloon. Kuitenkin muiden ihmisten äänet pääni sisällä sanovat, että pitäisi opiskella se ammatti ja sitten vasta töihin. Tuntuu, että olen umpikujassa.
Tuo, mitä sanoit siitä, että pitäisi olla tyytyväinen niihin pieniinkin asioihin, mitä saa aikaan, on aivan totta. Välillä yritän olla tyytyväinen siihen, että olen jaksanut tehdä edes yhden sivun esseestä päivän aikana, mutta toisaalta olen myös niin täydellisyyden tavoittelija, että yleensä ruoskin itseäni, etten saanut tänään enempää aikaiseksi. Ja vaikka sen tietää, että pitäisi tässä tilanteessa olla vähäänkin tyytyväinen, niin silti ne vanhat ajatusmallit siellä kolkuttelee tulemaan. Uskon, että monissa minun ongelmissa on kyse juuri tuosta täydellisyyden tavoittelusta. Kun en ole ollut paras esimerkiksi jossain harrastuksessa, olen luovuttanut ja lopettanut sen ja kokenut itseni todella huonoksi. Ja näitä kun on tullut elämän aikana monia, on itsetunto lyttääntynyt maan rakoon.
Helpottaa kyllä, kun saa tänne purkaa tuntemuksiaan ja sitä ehkä jäsentelee asiat tänne vähän paremmin, kuin jos pelkästään oman pään sisällä niitä miettisi.
Tänään on ollut taas vähän parempi päivä, mutta olotilakin saattaa vaihdella päivän aikana todella surkeasta todella hyvään, mutta nyt yritän olla niihin pieniin asioihin tyytyväinen enkä ruoski itseäni tekemättömistä asioista!
Ihanaa pääsiäistä kaikille!
Tunnistan kyllä itseni monesta kohdasta, en tosin ainakaan tietääkseni ole masentunut, mutten toisaalta ihan varmakaan siitä. Minulla saattaa olla tavoitteena tehdä vaikkapa jokin harjoitustyö, jonka saisi kyllä tehtyä parissa päivässä "ihan helposti". Kuitenkin kun yritän aloittaa sitä työtä, keskittyminen alkaa rakoilla heti ensimmäisestä tenkkapoosta, ja ahdistun ajatellessani kaikkea sitä työmäärää, joka on tavalla tai toisella rästissä. Sosiaalinen ahdistus aiheuttaa sen, etten käy oikeastaan ollenkaan luennoilla, ja koen että sama työmäärä tulisi sitten tehdä kotona. Kuitenkin heti kun olen vähänkin luistanut siitä "tavoitteesta", alkaa omatunto kolkuttamaan siitä, että olen jättänyt luennot väliin.
Vaikka jollain tasolla ymmärrän sen olevan valetta, niin pidän itseäni hyvin laiskana, ja vähättelen ahdistuneisuuden vaikutuksia. Ajattelen sen olevan vain yksi monesta tekosyystä, joita olen keksinyt sille, miksi en pysty opiskelemaan. Syyllistän itseäni, koska teen lähes joka päivä valinnan, että jään kotiin, vaikka olisi koulupäivä. Sen jälkeen yleensä pakoilen ahdistusta mm. katsomalla TV-sarjoja tai leffoja, kirjoittamalla, soittamalla jne. Ahdistus ja koulu on mielessäni käsi kädessä, joka tekee etenemisestä hyvin vaikeaa.
Olen nyt muutaman kerran yrittänyt paluuta kertaheitolla, ja tuntuu, että sellaiset yritykset ovat vain haitaksi, jos asiat eivät oikeasti ole muuttuneet sitten viime kerran. Olenkin nyt päättänyt, että teen seuraavan paluuni vasta sitten, kun olen edes 50-prosenttisesti siihen valmis, ja uskon edes jollain tasolla onnistuvani "pysyvästi".
Itsensä vertaileminen muihin on aika iso ongelma, koska juuri sellainen "kyllähän mun pitäis kaiken järjen mukaan jo kohta valmistua"-ajattelu on omiaan vaan lisäämään sitä ahdistusta. Toinen on se rästitöiden vatvominen, ja itsensä syyllistäminen niistä. Jotenkin pitäis vaan pystyä askel kerrallaan liikkua parempaan suuntaan. Ehkä on hyvä muistaa, että jos nämä asiat olis yksinkertaisia ja nopeita ratkaista, ei tällaista foorumia edes olisi olemassa.
Olen lukenut juuri tuosta vastaan taistelemisesta, että se vain kasvattaa ahdistusta. Pitäisi siis jotenkin kyetä suhtautumaan siihen jotenkin neutraalisti. Myös liian suuret harppaukset, tai niiden yrittäminen, aiheuttaa useimmiten vain epäonnistumisen tunteita, ja vaikeuttaa tilannetta. Eli jotenkin askel kerrallaan, kärsivällisesti ja rauhallisesti eteneminen tuntuisi olevan ainut ratkaisu.
Aloitit hyvän viestiketjun. Onnea rohkeudesta lähestyä ihmisiä tämän palstan kautta oikeasti. Minusta on surullista, että opiskelu on nyky-yhteiskunnassa muuttunut siitä, mitä se oli ennen rajattua opiskeluaikaa. Laiskaa opiskelijaa ei olekaan. Toiset eivät vain tiedä heti lukion jälkeen mitä haluavat tehdä, vaikka olisivat olleet hyviäkin koulussa. Opiskelupaikoissakin näyttää olevan aikamoista luokittelua sen suhteen, kuka meistä on lahjakas ja kuka ns. väliinputoaja. Minusta totuus on se, että meistä kaikista voi tulla ns. väliinputoajia esim. sairauden tai muun elämäntilanteen (rahat loppuvat tai haluaa vaihtaa alaa jne., on perinnönjako tms. ) Meidän yhteiskuntamme ei tänä päivänä enää ole se, johon minä synnyin. Joskus kauan sitten viesti oli aina se, että olet lahjakas, sinusta tulee jotain. Kuitenkin lukemattomat yritykset ratkaisevassa keihtysvaiheessa nuoren aikuisen elämässä voivat aiheuttaa niin sietämättömiä pettymykisä, että opiskelija masentuu. Hän on aina kuitenkin tehnyt parhaansa. Meistä kukaan ei täytä työnantajan vaatimuksia, saatika aina kaikkien koulujen. Lahjakskin voi epäonnistua. Tässä yhteiskunnassa olisi pikkuhiljaa aika muutta suuntaa, ja tulla vastaan myös näitä lahjakkaita, jotka on pudotettu. Eivät he ole koskaan häviäjiä. Kaikissa meissä on joku lahjakkuuden laji, jossa olemme hyviä. Toisten pudottaminen aloitetaan jo peruskoulussa. Tällainen ei ole hyvää yhteiskunnan kehitystä. Terveydenhuollon kustannukset lisääntyvät, mutta ei terveydenhuollon niskaan voi kaataa sitä, jos yhteiskunnan systeemit yhtäkkiä muuttuvat. Riippumatta iästä jokainen työelämään valmistuva on potentiaalia jollekin. Kansantaloudellisestikaan ajateltuna yhteiskunnallisen pahoinvoinnin kaataminenterveydenhuollon niskaan ei kannata. Tämä on hyvin lyhytnäköistä ajatelua, eikä tätä yhteiskuntaa mielestäni enää voi kutsua sivistysvaltioksi. On tietenkin sivistyneitä yksilöitä, ja monet heistä voivat juuri olla näitä pelissä pudotettuja. Todellistä sivistystä kun ei opi kirjoista, ja juuri sen kuitenkin on niin tärkeää pääomaa. Itse en luokittele ihmisiä sen mukaan nykyään mikä heidän tittelinsä ja urasaavutuksensa ovat. Olen ihmisenä muuttunut, eikä minulle meriktse enää se hieno koulutus ja ura. Elämä on jossain ihan muualla.