Vihdosta viimein keräsin rohkeuteni ja päätin kirjoittaa tänne.

Pienen elämäni aikana ei ole ollut oikein muuta kuin epäonnistumisien janaa, koulujen käynti (jopa peruskoulu) on mennyt huonosti. Esim. ysi luokalla olin enemmän pois kuin olin koulussa. Sekä kaikki ammattikoulut ovat jääneet kesken, milloin mistäkin syystä.
Teini-iässä suurin syy oli täysin alkoholisoitunut äiti, joka usein veti mut alas maan rakoon ja lähes itsemurhan partaalle. Olin itsekkin silloin alkoholisoitunut kun en muuta pakokeinoa keksinyt silloin.
Lapsuus meni myös siinä että jouduin holhoamaan äitiäni, aina. Kasvoin jo pienenä aikuiseksi.. sekä peitin kaikki pahan olon jne, jotta isä ei saisi tietää. (äitini ja isäni oli siis eronnut kun olin noin 5-vuotias). Olin niin uskollinen äitiäni kohtaan ja aina, joka päivä vain toivoin että ehkä se tästä paremmaksi muuttuu. Ala-asteen loppupuolella elämään tuli myös äidin itsemurha uhkailut, pitkään sitä katseltuani lopetin panikoinnin ja passiivisoiduin asiaan, sehän oli vain kännistä uhkailua. Jossain vaiheessa veljeni lopettivat meillä käymisen, joten jäin aivan yksin.. jouduin myös olemaan viikonloppuja yksin kotona (asuimme maalla, joten en edes päässyt minnekkään) ja ihan vain sen takia kun viina ja ryyppyreissut kiinnostivat äitä paljon enemmän.
Oli myös väkivaltaa ja paljon vieraita miehiä jota äiti raahasi aina mukanaan meille.
Myös paljon muutakin, mitä en nyt rupea tässä kertoilemaan ettei tule kauheaa romaania! ☺️

Onneksi kuitenkin 17-vuotiaana tapasin nykyisen avopuolisoni, joka oikeastaan pelasti mut. Ja on edelleen suurin ja vahvin tukipilari elämässäni.
Tämän vuoden alussa minulle diagnosoitiin ADD, johon sain lääkityksen ja elämä helpottui aivan järkyttävästi.. se oli aluksi oikeasti melkein järkyttävää.
Sekä psykoterapian ja aivan ihanan terapeutin avulla olen saanut elämäni melko mallilleen. Ja lääkityksen jälkeen tunsin ensimmäistä kertaa oikeasti olevani onnellinen ja… iloinen!
Pienen hetken jälkeen elämä vetäsi avarilla taas päin naamaa, ja se tuntui monta kertaa pahemmalta hyvän vaiheen jälkeen, ja nyt on taas yhtä alamäkeä.
Sairastelua, pahaa oloa, syrjintää, huonommuuden tuntoa. Myöskin olen hakenut apua taloudellisiin puoliin, mutta vastaus on aina tämä että haeppa kuule töitä ja hommaa sillä ajokortti; sillä pärjää jo pitkälle! Aivan kuin en olisikaan yrittänyt hakea.
Mitään tukia en saa mistään, ilman ”pätevää” syytä koulujen jättö kesken ja toimeentulotukea ei saa, koska avopuolison tulot sen verran isot että kuulemma pärjätään. Sekä sanotaan että kysyvä ei tieltä eksy, mutta rupeaa käymään hermoille kun kyselee syytä ja neuvoa ja apua, saa vain hyvin tylyn sekä kyllästyneen vastauksen ja ympäripyöreän, josta ei selkene mitään.
Olen tapellut itseni kanssa jo niin monta vuotta ja tuntunut että elämä potkii päähän enemmän kuin tarpeeksi.
Sekä psykiatrini, joka sanoi että ”elämä potkii päähän ja elämä ei ole helppoa”. Vastasinkin tähän että: ”Voishan tää jo pikkuhiljaa ruveta helpottaa”. Johon hän vastasi että: ”Hah, vaikeemmaksi tämä vaan menee”. No niin no, tottahan tuo..

Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän pitkähkön sepitelmän ja hyvin sekavan sellaisen. 🙂
Paljon jäi vielä kerrottavaa ja toki saa kysyä jos kiinnostaa kuulla. Helpotti päästä kirjoittamaan.