Onko väliä, vaikken täällä enää oliskaan
Olen 26-vuotias nainen. Minulla on kaikenlaista traumaa ollut elämän aikana ja viimeisimpänä väkivaltainen parisuhde.
Olen yrittänyt etsiä vapaata terapeuttia tuloksetta. Myöskään ei löydy oman alani töitä, vaikka kaksi ammattia minulla onkin. Tällä hetkellä etsin mahdollisuutta työkokeiluun alan paikkoihin ja päästä ehkä sitä kautta töihin, mutta jännittää hirveästi oma jaksaminen. Haluaisin työt suorittaa mahdollisimman hyvin.
Tähän liittyy myös se, että kun on muutenkin ollut ajatusta elämän päättämisestä, en ainakaan tässä hetkessä haluaisi työpaikkaan, mikä ei minua kiinnosta tai jotain missä en ole ollenkaan hyvä. Tuntuu, ettei siitä kukaan hyödy. Ei ainakaan työnantaja, asiakkaat tai työntekijä itsekään, jos työt eivät sovi tälle henkilölle. Terveyteni myös estää hakemasta tiettyihin paikkoihin.
Syyllistystä työttömyydestäni en tarvitse lisää. Sitä saan tarpeeksi perheeltä ja muilta. Joskus sain myös TE-toimiston puoleltakin. Onkin koko ajan arvoton ja syyllinen olo kaikesta.
Itsetuhoisuutta minulla on ilmennyt jo noin 10-vuotiaasta alkaen ja ollut itsemurhayrityksiä. Siitä oli jo vuosien tauko, kunnes noin viikko sitten satutin itseäni. Siihen liittyi myös pelko siitä, että tekisin itselleni jotain peruuttamatonta. Tämä muutos huonompaan voinnissa vähän huolestuttaa. Tänään taas tuli samanlainen olo, enkä oikein tiedä mitä tehdä. Koen niin suurta häpeää kaikesta.
Syömishäiriötä sairastin ylä-asteikäisenä, mutta nyt taas syöminen tuntuu haastavalta ja olen myös laihtunut, vaikkei se minua haittaakaan.
Nykyinen suhteeni on luultavasti päättymässä. Sanotaanko, että pahimpaan mahdolliseen aikaan. En tiedä mitä teen, enkä ota tuosta miehestä selvää enää. Olo tuntuu hylätyltä ja petetyltä. Toki varmasti minun kanssa on hankalaa, koska on edellisestä suhteesta traumoja ja pelkoja, mutta hän vakuutteli, että ei haittaa ja että on aina minun tukena jne. Tuntuu, ettei koskaan pitäisi luottaa kehenkään. Sanat ovat vain sanoja.
Maailman tilanne on huono ja kaikki kallista. Täällä neljän seinän sisällä mikään ei oikein teetä minkäänlaista mielihyvää. Olisi tekemistä, mutta energiatasot täysin nolla tai väsyn lähes tyhjästä. Jopa arkiset askareetkin tuntuvat hyvin raskaalta ja kodin siisteys/järjestys kärsinyt. Siitä myös tunnen syyllistyyttä.
Kavereiden ja perheen kanssa kommunikointi myös välillä jää, koska kiinnostus muihin ihmisiin on kadoksissa ja voimavarat vähissä.
Uniongelmista olen myös kärsinyt hyvin pitkään, eikä tunnu löytyvän mitään sopivaa ratkaisua. En enää itse keksi mitään uutta, eikä näköjään lääkäritkään tai sitten ei vain kiinnosta.
Sairaalahoitoon en missään nimessä halua. Siitä on teini-iältä niin pahoja muistoja, että mieluummin olisin maan alla kuin siellä. Terapiaan taas haluaisin, koska koin sen itselleni ihan toimivaksi aikoinaan, ennen kuin Kela-terapia loppui ja oli 5 vuoden karenssi siitä.
Vihaan itseäni, vihaan ulkonäköäni ja kykenettömyyttä vaikka lähteä salille, että voisin tehdä asialle jotain.
Jos joku kysyisi, onko elämäni ollut hyvää, vastaisin rehellisesti: ”ei”. Olen rikki. Tuskin ikinä esimerkiksi haaveeni omasta kodista, autosta ja perheestä toteutuu. Olen niin hankala ja traumatisoitunut ihminen, ettei tuskin mikään enää auta. Keho arpia täynnä, läski ja ruma.
Eikö silloin väkisin tule olo, että haluaa vain luovuttaa…? Tuntuu, ettei tämä elämä ole minua varten. Olen niin herkkä ja elämä vaikeaa.
Toivoisin, että olisi laillista päästä vaikka eutanasiaan ja kenenkään tietämättä. Haluaisin vain kadota. Tuntuu, että en ole mitään. En ole saavuttanut elämässäni mitään. Olen vain kaikille pettymys, taakka.
Pahoittelut sekavasta vuodatuksesta ja voimavaroistani vastata kommentteihin, mutta luen varmasti ja olen kiitollinen jokaisesta vastauksestanne.
Hei vain Alice :•)
Ei sinun kirjotus ole ollenkaan "sekavaa vuodatusta".
Tunnut kannattelevan juuri nyt aikas painava taakkaa –liian yksin? Näet itse, mikä olisi se selkein osoite, missä kuormaasi voisi turvallisesti penkoa & käsitellä. Koska sairaalajakso on ollut ikävä kokemus, niin sinun tapauksessa olisikin järkevintä, että sinulle puollettaisiin terapiaa. Voisikohan aikuissosiaalityöntekijä tulla tässä tueksi?
Jos olet työtön työnhakija, niin tuntuu, että tarvitset pitkähköä sairauslomaa: on ymmärrettävää, että mikä tahansa työkokeilu, juuri nyt, saattaa pahentaa vointiasi. Ethän jaksa seurustella ystävien etkä perheesikään kanssa saati sitten pärjätä tuntemattomien seurassa, missä on vähän pakkokin esittää jotakin roolia. Ja ilmanmuuta TE -toimiston tulee (tulisi!) jatkossa muutoinkin ymmärtää, ettei ole ihmisarvoista tarjota huonovointiselle asiakkaalle epäkiinnostavaa työtä.
Olet hurjan nuori! Toivon, että löytäisit terapeutin suht pian ♥️ Lapsella ja nuorella häpeä syntyy häpäisyistä, joihin itse on täysin syytön. Oisikohan Tukinaisen sivustolla antaa jotakin infoa liityen traumaan, josta mainitset...
Ja olisiko se sairausloman anominen ensi alkuun ok siirto?
Hei Alice!
Hienoa että olet purkanut ajatuksen virtaa tänne ja silloin kun purkaa ajatuksiaan sillä on ihan sama minkälaista vuodatusta se on! Yritän itsekkin vasta sinulle järkevän oloisesti omasta ajatuksen virrasta huolimatta.
Otsikko herättää jo minulla ajatuksen ja mielipiteen että "Onko väliä, vaikken täällä enää oliskaan" kyllä on väliä! Sinun kuulluu olla täällä niin kuin meidän muidenkin, vaikkei aina siltä tuntuisikaan!
Sinun tilanteesi ei kuulosta helpolta ja olen huolissani tuosta itsetuhoisuudesta! Se ei ole koskaan hyvä merkki jos on sellaisia ajatuksia tai olet tehnyt itsellesi jotain! Siihen meidän täytyisi keksijä keino millä ehkäistä sitä? Onko sinulla ollut ennen mitään keinoa miten olet hallinnut itsetuhoisuutta? Voisiko nyt ajatella vaikka niin että kun tulee halu satuttaa itseäsi niin tulet tänne purkamaan ahdistustasi ja ajatuksen virtaa vointisi mukaan? Minun mielestä tilanteesi vaatisi ammattiauttajan apua pitäisi ottaa yhteyttä mt-neuvolaan tai lääkäriin!
Sinulla on selvästi masennus kausi menossa sitä en osaa sanoa että mikä masennus sinulla on niitäkin on niin paljon että tavallinen ihminen menee hulluksi jos on kiinnostunut oikeasta diagnoosista mutta jos käy niin puhutaan sinun kohdalla pelkästä masennuksesta? Sitten sinulla on lisäksi traumat, syömishäiriö ja itsetuhoisuus niin tilanne ei kuulosta hyvältä mutta siitäkin on mahdollisuus päästä yli uskon niin toivottavasti sinäkin uskot! Minun mielipide että olisit melkein osastohoidon tarpeessa? Mutta tuo tekee tilanteesta hankalan jos sinulla on nuoruudesta huonoja kokemuksia, joten se ei sitten ole oikea paikka, ettei se vaan pahenna tilannetta!
Kun luen tuota sinun tekstiä niin hienoa ja positiivistä on että olet jaksanut kirjoittaa haaveistasi! Sinulla on haaveita mitä tavoitella tulevaisuudessa kuhan selvitämme nyt tämän vaikean vaiheen! Helppoa se ei tule olemaan mutta uskon että se ei ole mahdotonta!
Nyt vaan pienin askelin eteenpäin tällä hetkellä kuulostaisi että työt ei olisi oikea keino ellei löytyisi sitä unelma työtä mistä saisi voimia ja jaksamista eteenpäin? Yksi kysymys merkki lisää on tuo sinun parisuhteen mahdollinen päättyminen miten se tulee vaikuttamaan sinun jaksamiseen? En tiedä minkälaiset suhteet sulla on perheseen tai kavereihin niin voisiko sieltä saada tukea ja apua jaksamiseen?
Tuli aika pitkä vastaus mutta sinun tilanteessa ei ole yksinkertaista ja helpoa ratkaisua! Toivottavasti jaksat lukea ja tiedät että sinut on huomattu!
- Muokattu kirjoittajan toimesta 11 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Hei vain Alice :•)
Ei sinun kirjotus ole ollenkaan "sekavaa vuodatusta".
Tunnut kannattelevan juuri nyt aikas painava taakkaa –liian yksin? Näet itse, mikä olisi se selkein osoite, missä kuormaasi voisi turvallisesti penkoa & käsitellä. Koska sairaalajakso on ollut ikävä kokemus, niin sinun tapauksessa olisikin järkevintä, että sinulle puollettaisiin terapiaa. Voisikohan aikuissosiaalityöntekijä tulla tässä tueksi?
Jos olet työtön työnhakija, niin tuntuu, että tarvitset pitkähköä sairauslomaa: on ymmärrettävää, että mikä tahansa työkokeilu, juuri nyt, saattaa pahentaa vointiasi. Ethän jaksa seurustella ystävien etkä perheesikään kanssa saati sitten pärjätä tuntemattomien seurassa, missä on vähän pakkokin esittää jotakin roolia. Ja ilmanmuuta TE -toimiston tulee (tulisi!) jatkossa muutoinkin ymmärtää, ettei ole ihmisarvoista tarjota huonovointiselle asiakkaalle epäkiinnostavaa työtä.
Olet hurjan nuori! Toivon, että löytäisit terapeutin suht pian ♥️ Lapsella ja nuorella häpeä syntyy häpäisyistä, joihin itse on täysin syytön. Oisikohan Tukinaisen sivustolla antaa jotakin infoa liityen traumaan, josta mainitset...
Ja olisiko se sairausloman anominen ensi alkuun ok siirto?
Tuo sairausloman anominen olisi hyvä ja oikea ensi askel tässä vaiheessa! En äsken älynnyt sitä.
Hei Alice. Olet nuori vielä. Itse olen 34 en tiedä olenko nuori vai vanha, mutta 26-vuotias on kyllä nuori-aikuinen vielä ja kannattaa nauttia nuoruudesta.
Itselläni myös on ollut itsetuhoisia ajatuksia välillä, mutta ajatukset on vain ajatuksia. Ei niiden mukaan tarvitse toimia.
Toki en tiedä tilannettasi tarkkaan ja voin sanoa vain mikä omalla kohdallani toimii. Ihmiset ovat erilaisia. Minua auttaa välillä kävelylenkit, kavereiden näkeminen, lukeminen yms. Nämä asiat pitävät yleensä poissa itsetuho-ajatukset. Luulen että elämässä on lopulta kyse siitä että välttää itsetuhon. Ei niinkään ole väliä, että käytkö töissä yms. Vaikka onhan se hienoa jos käy töissä, mutta ei se työpaikka mitenkään määrittele ihmisarvoa. Me kaikki olemme arvokkaita: käymme sitten töissä tai emme. Elämälle voi löytää merkityksen ilman työpaikkaakin. Toki taloudellinen puoli siinä on, että ilman työpaikkaa kyllä rahat voivat olla vähissä. Mutta kyllä sitä aina jotenkin pärjää. Ihmisellä voi olla masennusta yms. joka estää töihin menon ja se on täysin ymmärrettävää. Sattuma myös näyttelee suurta roolia elämässä. Toiset sairastuvat ja toiset eivät.
Tuosta itsetuhosta vielä se, että kun olet nyt 26 niin mieti jos sinulle tulee im-yrityksestä jokin paha vamma ja sen kanssa joutuu sitten elämään loppu elämän. Koska muista että 4 vuoden päästä olet jo 30 ja silloin voi mietteesi elämästä olla aivan erilaisia kuin nyt 26-vuotiaana. Täytyy pitää aina tulevaisuutta silmällä. Vuodet menee nopeasti. Täytyy vain kestää tietyt hetket. Resilienssiä elämässä tulee olla. Voi harjoitella kestämään juurikin ne tietynlaiset hetket. Pahimmat im-ajatus hetket. Luulen että kun vain kestät nyt, niin 30 vuotiaana tai jo aikasemminkin elämäsi voi olla aivan erilaista mitä tällä hetkellä. Tai eihän sitä tiedä vaikka jo ensi vuonna elämä alkaa hymyilemään... Tsemppiä! 👍