ikiongelmainen kirjoitti 2.2.2012 21:45

Minulla on elinikäinen (58) vuotta kestänyt räpistely irti yksinäisyydestä ja toisten ihmisten seuraan kelpaamattomuudesta. Olen hakenut apua kaikkialta, tehnyt/suorittanut paljon konkreettista mm. kaksi korkeakoulututkintoa ja erilaisia harrastuksia. Mikään ei ole auttanut. 14 v. sitten yritin kaksi kertaa itsemurhaa epäonnistuen siinä.

Olen yrittänyt mennä ihmisten pariin esim. harrasteryhmiin, mutta jälleen tänään joudun toteamaan, että olen sellaisessa tilanteessa, etten kestä olla ryhmässä, koska kukaan ei puhu kanssani ja olen eristyksissä. Sama kävi työssäni.

Masennus antoi syyn päästä eläkkeelle. En ole enää masentunut, vaikkakin toivoton em. syystä. Epäilen ongelman syyksi vaikeita lähtökohtia (isä skitsofreenikko, äiti myös ongelmallinen, siis huonot geenit tai vauriot lapsuudessa?). Tunnen, ettei minusta ole koskaan kukaan todella välittänyt. Lääkkeeet on kokeiltu ja osittain niiden haittavaikutuksina on nyt 25 kg ylipainoa. Elämäntapani ovat terveelliset, kuntoilen ja syön oikeaoppisesti, mutta liikaa. Syöminen ja kohtuullinen alkoholinkäyttö tuovat heilpoiten hyvänolon tunteen liikunnan lisäksi.

Olen aika epätoivoinen ja haluaisin pois koko elämästä. Itseni ja muiden mielestä osaan sosiaaliset pelisäännöt. Joku vaan estää ihmiselle tuiki tärkeän tunteen olla muiden veroinen. Kukaan ei soita minulle, ei pidä juurikaan muutenkaan yhteyttä. Jos ystävyyssuhteita syntyy, ennen pitkää ne päätyvät lukkotilanteeseen. En usko enää terapioihin kokeiltuani niistä kaikki tietämäni. Uskonnoista ei ole apua, koska en usko mihinkään yliluonnolliseen, vaan siihen, että elämä on tässä ja nyt ja kun se loppuu, se oli siinä.

Luulen, että kykenemättömyyteni liittyä toisiin ihmisiin on osittain myös vaurioittanut poikaani, joka räpistelee oman elämänsä kanssa ja elää mielestäni hankalassa parisuhteessa. Näyttää siltä, että tämä kohtaktikyvyttömyyden ongelma siirtyy ainakin osittain sukupolvelta toiselle.

En keksi mitään tahoa, mistä hakisin apua. Lisäksi jatkuvat uutiset maailman erilaisista kriiseistä ja erilaisista väärinkäytöksistä ahdistavat. Elämä ei maistu, mutta toistaiseksi sitä on jatkettava.

Hei Ikiongelmainen.
Ensiksikin, hyvä että epäonnistuivat ne yritykset.

Elämä on epäreilua, aika ajoin yhden ja toisen kohdalla.
Useimmiten usean kohdalla.

Tuo kuinka rikkoa joku sukupolvelta sukupolvella kulkeva 'painolasti', 'taakka', mitä se kenenkin suvussa onkin,
se on todella vaikeaa.

Ei kuitenkaan ole aihetta lannistua, jos sitä koettaa murtaa tai muuttaa eikä ensimmäisten vuosikymmenien aikana saa aikaan muutosta.
Jotkut asiat vaativat kypsyäkseen todella paljon aikaa.

Mistä aiheista sinulla ne tutkinnot? jos haluat sanoa vähän teemaa tai jotain sisällöistä?

Yliluonnolliseen uskominen ei olekaan mikään uskon asia - enemmänkin ehkä kokemisen?

Sinullakin on poika.
Sain sen vaikutelman, että hän on vanhempi kuin omani?

Uutisointi on yleensä aika rankoista aiheista - miksihän niin?

Sanoit, ettei elämä nyt maistu, mutta mikä tekisi siitä maistuvamman?

Hei, ikiongelmainen - jos nyt kukaan voi itseään siten nimittää..?

Hyvä että jaksoit kaikesta huolimatta kirjoittaa tänne. Ryhmä se on nettiryhmäkin. Mikä tai mitkä asiat sitten ovatkin vaikuttaneet nykyiseen tilaasi, menneet ovat menneitä, ja sinun elämäsi on tärkeä juuri nyt.

Vaikuttaa siltä että itsetuntosi ei ole aivan kohdallaan. Ei se ole minullakaan, ja senpä vuoksi koen olevani vähän arka kannustamaan sinua näin ruudun välityksellä. Mutta en kai häviä mitään jos yritän? 🙂

Sanoit että kuntoilet, haluaisitko kertoa mitä harrastat? Luistaako suksi? Itse käyn kuntosalilla ja/tai jumpissa, vähän sen mukaan mitä on tarjolla. Juuri nyt oma elämäntilanteeni on tosin sellainen, että kevyt liikunta tuntuu sopivammalta kuin rankempi treenaaminen.

No, kirjoittelen itsestäni enemmän toiste. Hyvää viikonlopun jatkoa sinulle!

Hei!
Tuli vain mieleen kun luin kirjoitustasi, että sinulla on moni asia hyvin. Olet saavuttanut paljon ja nykytilanteessakin jaksat pitää huolta itsestäsi. Tuo ylipaino on tuttu juttu, itsekin lihoin kun sain lääkkeet.
Vaikea sanoa mitään siitä,miksi et onnistu solmimaan kontaksteja vaikka olet aktiivisesti osallistunut ryhmiin. Minulla itselläni on kaksi läheistä ystävää,mutta molemmat kaukana satojen kilometrien päässä. Puhelimitse pidämme yhteyttä. En ole kuitenkaan yksinäinen kun on perhe jä töissä kontakteja. Mutta jos sinä kärsit kovin yksinäisyydestä en millään keksi muuta ratkaisua, kuin yrittää edelleen hakeutua tilanteisiin joissa seuraa voisi löytää. Siis harrastusryhmiin vaikka. Entä internet? Voiko sitä kautta etsiä itselleen seuraa?
Varmaan menneisyytemme vaikuttaa siihen miten koemme itsemme ja muut. Et ehkä ole saanut ihanteellisia lähtökohtia lapsuudessasi, mutta siitä huolimatta pärjännyt elämässä käsittääkseni monella tavalla hyvin. Ja olet selvinnyt masennuksestakin.
En osaa antaa mitään konkreettista neuvoa tai viisautta sinulle. Haluan toivottaa sinulle menestystä kontaktien solmimiseen ja kaikkea hyvää jatkossa.

Kiitoksia kaikille kommentoineille, koin sen tukena ja se on erittäin arvokasta.

Valonpilkahduksen koin myös tv:n inhimillinen tekijä -ohjelmassa, jossa haastateltiin kahta ilmeisesti äitinsä pahoinpitelemäksi lapsena tullutta henkilöä. He vaikuttivat tasapainoisilta, vaikka heidän kertomuksistaan tunnistin samaa kuin omassa "kohtalossani" eli ulkopuolisuutta, kiusatuksi tulemista, uniongelmia. Asiantintijana oli traumaterapiakeskuksen johtaja ja muistin, että olin noin vuosi sitten ottanut ko. paikkaan yhteyttä ja yrittänyt saada heiltä apua. Minulle oli annettu tyrmäävä tieto, ettei ole mitään toivoa, syksyllä voi soittaa uudelleen. Varoittivat muiden tahojen traumahoidoista siten, että pitää olla tarkkana, ilmeisesti asiatonta väkeä on niilläkin apajilla. Onko teistä kellään kokemuksia traumaterapioista?

Univaikeuksien takia ajauduinkin sitten Uniklinikalle, josta sain ihan konkreettisena apuna diagnoosin levottomien jalkojen oireyhtymästä ja siihen asialliset lääkkeet. Vuosia olin hakenut apua sekä yksityiseltä että julkiselta puolelta ja aina lääkkeet olivat osoittautuneet toimimattomiksi. Nyt tärppäsi ja asia on hallinnassa. Uniklinikan ote asioihin oli oikea: sain valita psykiatrin ja neurologin välillä. Neurologini oli asiantunteva ja minulle tehtiin kaikki tarvittavat kokeet ja testit. Samaan aikaan keskustelin uniterapeutin kanssa. Häneltäkin sain jonkin verran apua, mutta "allergisena" huonosti toimineille terapioille, eivät kaikki hänen harjoitteensa oikein tuntuneet luontevilta. Neurologi arvioi ongelmani olevan niin monisäikeinen, että on vaikea sanoa, kuinka paljon he voivat siinä auttaa. Taloudellisistakaan syistä en käy Uniklinikalla yhtään kertaa ellei se ole aivan välttämätöntä. Uniongelmani on nyt parempi, vaikkakaan ei läheskään kunnossa.

Viime syksynä avomieheni muutti 7 vuoden suhteen jälkeen omasta aloitteestaan pois kodistani. Koin sen tavallaan helpotuksena, koska kaikki ei ollut siinäkään suhteessa kohdallaan. Ongelmatiikkani on aina näkynyt myös parisuhteessa, mm. ja erityisesti seksin alueella, mikä ainakin osaltaan on johtanut suhteiden päättymiseen. Tämän ikäisenä seksi ei kuitenkaan ole elämässä ainakaan minulle keskeistä. En myöskään enää kaipaa asuinkumppania. Yhteyttä toisiin ihmisiin kyllä ja sen suhteen olen valmis tekemään paljon esim. terapiassa, jos sellaiseen pääsen, siis esim. traumaterapiaan.

Olen toiminnan nainen. Niinpä eilen heti Inhimillisen tekijän päätyttyä laitoin viestin Traumaterapiayhdistykseen ja pyysin heiltä apua. Jään odottelemaan mahdollista vastausta. Jos apua ei sieltä saa, yritän todennäköisesti hyvän lääkärini kautta selvittää, mistä luotettavaa traumaterapiaa saa. Kovin kalliisiin itse maksettaviin terapioihin ei ole varaa enkä tiedä Kelan suhtautumista asiaan. Kai kaikki riippuu terapeutista, onko hänet hyväksytty Kelan listoille. Edellisestä Kelan korvaamasta terapiastani on jo kymmeniä vuosia.

Eli toivoa on näkyvissä.

Muuten ei kuulu mitään ihmeellistä. Koko viikonlopun olin yksin, en puhunut kenenkään kanssa 3 päivään. Siivosin nurkkiani, tänään pitää viedä turhaa tavaraa kierrätykseen.

Taustastani sen verran, että minulla on kk-tutkinto aikuiskasvatustieteessä ja sosiaalityöstä. Lisäksi on jonkinlainen kaupallinen tutkinto ja paljon eri aineiden opiskelua sekä yliopistoissa että muualla. Kaikki "virallliset" opinnot tapahtuivat 30-vuotisen työurani aikana. Työskentelin asiantuntija- ja myös jonkinlaisessa esimies-/johtotehtävässä henkilöstön kehittämisen alalla. Oma arvini on, että silläkin puolella kaikki kariutui samaan "vammaan" eli kyvyttömyyteen luoda ja säilyttää kontakteja. Ne olisivat olleet tuossa työssä välttämättömiä ja osin kyllä sain niitä hoidettuakin kunnes jotenkin ajauduin täysin syrjään. Samaan aikaan tuli ero 24-vuotisesta avioliitosta.

Poikani, joka on nuoruuden avioliitosta, on 36-vuotias ja näennäisesti pärjää hyvin. Toivottavasti myös ihan oikeasti hän on onnellinen. Ikävä kyllä ajauduin jonkinlaiseen hankaukseen joulun aikaan hänen kanssaan, kun puutuin hänen parisuhteeseensa sanomalla, ettei se mielestäni tee hänelle hyvää (on mm. käynyt terapiassa vuosia ja tuntuu, että heidän rahansa menevät avovaimon hankintoihin). Hän kertoi asiasta puolisolleen, joka sittemmin ei ole ollut minuun yhteydessä. Miniäni täyttää ensi viikonloppuna 40 v. eikä ole toiveitakaan, että minä olisin mukana juhlimassa, vaikka poikani kautta olenkin sanonut heti viime kuun alussa, että miniä on tervetullut kotiini ja muutenkin asia on minun puoleltani ennallaan, enkä enää puutu poikani asioihin.

Liikuntapuolella harrastan ennen kaikkea kuntosalilla käyntiä ja uintia. Myös sauvakävelyn ja pyöräily + pilates ovat harrastuslistalla. Käsitöitä teen myös ja harrastan kirjoittamista.

Netin kautta olen saanut pari ystävää ja viimeisimmän exäni. Nyt en juuri jaksa haeskella uutta kontaktia, yritän ensin selvittää, saisiko jostain uudenlaista apua, joka vaikuttaisi myös ihmissuhdepuolella.

Tässäpä tätä tarinaa vähän taustaksi. Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut elämän varrella. Hyviäkin muistoja on, vaikkakaan ne eivät yleensä ole ihmissuhteisiin liittyviä.

Eipä kauan kestänyt eilinen toiveikas olo. Kun sain itseni liikkeelle, uimaan, kauppareissulle ym. tuli heti takapakkia. Kadulla näin italialaisen tuttavanaisen, johon olin tutustunut sairaalassa masennusjakson aikana. Hän kyyhötti kadun kulmassa. Tervehdin ja aloin jutella. Samaan aikaan tuli paikalle meidän nurkilla liikkuva kerjäävä mies. Minulla ei ollut rahaa ja sanoin, etten voi antaa. Mies, kuten ennenkin, alkoi sättiä ja haukkua. Lisäksi tuttavanaiseni alkoi myös kertoa, miten hänen rahansa ovat lopussa ja hän tarvitsee tupakkansa. Sanoin, että käytän korttia ostoksissani eikä minulla valitettavasti ole rahaa, joten en voi auttaa. Vastaus oli: You and your facking card. Vähän aikaa siinä pähkäilin, mietin, että pitäiskö mennä hänen kanssaan kauppaan ostamaan tupakkaa. Mieleeni tulivat kuitenkin ne useat kerrat, jolloin hän on, ilmeisesti sairautensa vuoksi, on jättänyt tulematta tapaamisiimme tms. ja päätin lähteä kotiin. Se episodi loppui siihen.

Illalla serkkuni, jonka olen tuntenut lapsesta saakka ja jonka kanssa olen "ystävä" paitsi, etten kyllä koskaan voi ottaa häneenpäin yhteyttä, hän aina säätelee tapaamisemme ja muun yhteydenpitomme, soitti. Hän oli tullut matkoilta ja juuri tuon matkan takia peruuttanut aiemmin vierailuni (edellisestä on n. 1,5 v) luonaan. Hän oli kuitenkin tullut jo lauantaiaamuna, päivänä jolloin tapaamisemme piti tapahtua. Ei siis halunnut minua luokseen. Hän myös kertoi, että meidän yhdessä suunnittelemamme matka ei onnistu huhtikuussa, koska hän ei jaksa jatkuvasti matkustaa. Hän uteli kaikenlaista elämästäni, tuntui siltä, että silkasta uteliaisuudesta mm. kysyi, onko poikani tai miniäni ollut yhteydessä. Kun kerroin, ettei ole, alkoi selittely, miksi ei ole. Mistä hän muka sen tietää. Olen kertonut hänelle tilanteen ja selitys, että nuoret on kiireisiä, ei tunnu oikein sopivan tähän tilanteeseen. Puhelu päättyi siihen, että hän, jos jaksaa, soittaa torstaina ja edelleen, jos jaksaa, voimme tavata perjantaina. Yritin olla olematta loukkaantuneen kuuloinen, koska minulla ei todellakaan ole varaa menettää yhtään ainutta ihmiskontaktia, jos voin siihen itse vaikuttaa.

Ehkä kertomani tapaukset kuulostavat pieniltä verrattuna monien muiden ongelmiin, mutta minulta ne taas kerran "katkaisivat kamelin selän". Illalla olin niin väsynyt, etten hyvä kun jaksoin vessaan kävellä. Yö meni katkonaisilla unilla ja kuoleman toive on vahva.

Myöskään Traumaterapiakeskuksesta ei eilisen aikana tullut yhteydenottoa. Tuskin tuleekaan, sen verran tylyä oli kohtelu viime vuonnakin. Ehkä heille menevät potilaat lääkärien kautta tai ties miten. Ainakaan näin yhteyttä ottamalla suoraan sinne ei pääse. Tällä psyyken sairauksien alueella näyttää siltä, että hoitoa saa vain, jos on jo yrittänyt itsemurhaa. Hyvässä lykyssä teholta selvittyään saa jonkinlaisen hoitokontaktin. Eka yrittämäni jälkeen silloin 1998 en saanut sitäkään. Koska ambulanssimies oli saanut hiiltä keuhkoihini, mistä seurasi keuhkokuume, jouduin keuhko-osastolle Meilahteen ja sieltä suoraan kotiin. Nyt kai Aurorasta vähennetään edelleen potilaspaikkoja. Mitähän järkeä siinäkin on, kun psyk. politkaan ei toimi, ei ole lääkäreitä eikä muitakaan resursseja.

Kun tarpeeksi tulee pettymyksiä, ei enää jaksa itse yrittää hoitaa omia asioita, vaikka olisi yleensä kuinka aktiivinen. Lamaantuu. Siitä sitten seuraa, mitä seuraa.

Jos minä vaikkapa sairastuisin täällä niin, etten voisi itse soittaa apua tai raahautua rappuun, menisi varmaan pitkä aika, ennenkin kukaan haikailisi perääni.

Ei tällainen Suomi ole mikään suvaitsevaisuuden ja kiusaamisen ehkäisemisen Suomi. Oli sitten pressa mistä porukasta tahansa, mielenterveyden ongelmien kanssa kamppailevilla on vaikeaa. Sellainen kokemus minulla on.

Ikävää, että tämä viestini on näin negatiivinen.

Tuttuja tunteita viestissäsi 😭