Onko kriisi mahdollisuus?
Taas ahdistaa. Tällä kertaa työasioissa. Suuria muutoksia, myllerrystä ja luopumista rakkaista, totutuista asioista. Itkettää. Yritän kuitenkin soveltaa kaikkia oppimiani elämänohjeita: usko itseesi. Luovu vanhasta. Luota elämään, uusia mahdollisuuksia tulee. Toistelen tätä kuin mantraa, jotta pysyisin kasassa.
On tämä kuitenkin kovaa tämä keski-ikä. Ihmissuhteissa on petetty, rakkaat ovat jättäneet tai kuolleet pois. Välillä tuntuu kuin vain itse olisi jäänyt jäljellä. Tunne tietysti korostuu suurien juhlien aikana. Heinäkuussa on aina kaikkein yksinäisintä, kun kaikki ovat jossain muualla.
Onneksi osaan nykyään jo viihtyä hyvin yksin. Raskasta on, kun on menetyksiä monella rintamalla. Ihmiset kuitenkin selviävät useimmista kriiseistä, jos on oikeaa henkistä tietoa elämän syvimmästä tarkoituksesta. Sen ohessa luettelen oman elämäni hyviä puolia ja niitäkin löytyy: olen suhteellisen terve enkä ihan köyhäkään. On monenmoisia tietoja ja taitoja, luovuutta ja energiaa. Voin luoda uutta. Voin löytää uusia ihmisiä (tosin en enää juurikaan luota kehenkään, mutta joka tapauksessa) : Ihmisiä on kaikkialla. Toiset ovat parempia ystäviä kuin toiset, mutta kaikilta voi oppia jotain. Kaikki me olemme täällä opettelemassa, elämänkoulun tikkuisilla puupenkeillä paahtamassa hiki otsassa kuin seitsemän veljestä lukkarin koulussa. Sopeutumassa. Tie tuskattomuuteen kulkee kivun kautta. Elämä on yhtä aitajuoksua.
Erillisyys on harha.
Siitä on tosi kauan kun viimeksi kirjoitin tälle palstalle. Muut asiat elämässäni ovat ennallaan: kaipaan edelleen X:ää, joka jätti minut, mutta en enää ajattele häntä yhtä paljon. Pidän myös paljon työtoveristani Z:sta, mutta suhteemme on vain työtoveruutta ja kaveruutta. Z ei koskaan pettäisi vaimoani minun takiani eikä minulla ole mitään hinkua rikkoa suhdettamme havittelemalla kuuta taivaalta. Olen siis yksin. Onneksi on muutamia ystäviä, joiden kanssa voi jutella. Mutta lopultakin jokaisen on elettävä elämänsä yksin, koska ei voi loputtomasti nojata kehenkään. Ei ole pylvästä, joka ei joskus pettäisi.
Aina kaikissa näissä kriiseissä olen saanut voimaa työstä. Työpaikkani sinänsä ei ole uhattuna, ainakaan vielä, mutta onnistuminen tavoitteissa on käynyt vaikeammaksi. Eletään ylimenokautta. Talo tyhjenee ja siirrymme kaikki toisiin toimipisteisiin. Olen joutunut luopumaan paljosta, ja monen asian jatko on epävarma. Tulee uusia ihmisiä, työ vaikeutuu, ja omien tavoitteiden saavuttaminen on entistä suuremman vaivan takana. Mutta en oikeastaan usko, ettenkö lopulta selviäisi kaikesta. Etenkään kun ei ole vaihtoehtoja. On pakko.
Mutta onhan minulla sentään vahvuuksia: olen itsepäinen ja periksiantamaton sokeuteen saakka. Toisaalta olen kyllin lahjakas ja luova sopeutumaan myös uusiin tilanteisin. Ja mieluummin kuin säilyttää, haluankin luoda uutta. Se mahdollisuus on yhä. Lääkityskin on kunnossa, tosin siitäkin jouduin käymään lääkärien kanssa taistelua, mutta voitin viimeisen erän. Mitä elämä on kuin yhtä taistelua? Armeijat vaihtuvat, taistelu pysyy.
Kesä on kylmä, mutta onhan sentään valo. Mieli on synkkä, mutta moni asia voisi toki olla huonomminkin. Monella muulla on vielä paljon kurjempaa, mutta jokaisen on käytävä läpi oma kriisinsä. . Jos ei voi tarttua enää vanhaan, pitää kurottaa kohti uutta. Toistan itselleni, että se, joka katsoo taaksepäin, on hukassa. Elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, mutta sitä pitää elää eteenpäin.
Se, joka vielä on hengissä, on voittaja. Ja voittaja on se, joka pystyy löytämään kriisistä uuden mahdollisuuden.
No siinähän tuli paljon viisautta. Olet aivan oikeassa. Etenkin minua puhutteli tuo viestisi loppu, että ei kannata liikaa tuijottaa menneisyyteen vaan eteenpäin on elävän mieli. Itse yritän kaikin keinoin vältellä katkeruutta, koska se myrkyttää elämän ja tekee elämästä raskasta. En halua jäädä valittamaan niitä ikuisuusaiheita (turvaton lapsuus yms) vaan haluan mennä eteenpäin. Tosin en ole tällä hetkellä kovin tyytyväinen elämääni tai itseeni, mutta sen kanssa työskentelen terapiassa. Koen, että elämäni on ollut aika lailla sarja epäonnistumisia, mutta yritän oppia näkemään myös ne onnistumiset, koska niitäkin on. En halua olla negatiivinen ja katkera ihminen. En suostu.
Luin tekstiäsi ja innostuin kirjoittamaan muutaman sanan. On ehkä jotenkin nurinkurista että sain voimaa siitä, kun luin sinun kirjoitusta. Kerrot että olet työssä, olet varakas ja tulet toimeen ihmisten kanssa työpaikalla ja osaat hoitaa asiasi, silti sinua ahdistaa, vaikka sinun pitäisi tuntea olosi hyväksi ja turvalliseksi? Siksi sain voimaa, kun tajusin taas jälleen kerran ettei nämä henkiset ahdistus ym. tilat ole vain meidän epäonnistujien ominaisuus tai trauma epäonnistumisista. tai köyhyysloukussa olevalla. Kiitos sinulle siitä, että kirjoitat.
Tuo yksinäisyys on kovaa, myös minulle, vaikka olen parisuhteessa, on elämänkumppani, mutta kun tulee nämä "huonot" päivät niin sitä pelkää vähän kaikkea eikä osaa luottaa mihinkään. On vain odotettava että tämäkin menee ohi. Sillä ohi se menee, jos en rupea sille pesää tekemään mieleeni. Enkä halua sitä, enää. nyt kun tajuan sen. Nyt kun on jo työkaluja millä sitä voi ajaa pois. kuulostaa varmaan ihan skitsofreenikolta, jota en ole, kroonisesti vain masentunut. Mutta masennuksen jossain vaiheessa on tuo epäluuloisuus kaikkeen, ja tunne että on ihan yksin. Ja pelko ettei enää pärjää tässä maailmassa.
En tiedä sinusta, mutta minulle rukoileminen auttaa, kun jätän kaiken Jumalan kämmenelle ja luotan että Hän ohjaa minutkin oikealle tielle ja kotiin sitten lopuksi. Sitä ennen on vain opeteltava elämään kaikkien kanssa kimpassa, eikä antaa sille valtaa joka yrittää erottaa minut ihmisistä.
Aivan mahtavan hieno kirjoitus. Varmaan jokainen siitä löydämme jotain itseämme. Suuntasi tuntuu olevan selvästi eteenpäin. Kiitos, kun jaoit kanssamme nämä oivallukset. Hyvää Juhannusta ja kesää sinulle!
Onko jokainen mahdollisuus kriisin aineksia?
Hyvin kuvaat, Etsijä, miten kriiseissä työ ollut kuin tukipilari. Työstä tulee mieleen mahdollisuus, työ kuin työ, tekeminen mikä tahansa joka avautuu mahdollisuuden kautta jollei sitä torppaa heti alkuunsa. Kun voisi elää jotenkin avoimena mahdollisuuksille, kun ei lannistuisi vaikka olisi voimia vaan vähäänkin. Ei pitäisi pitää halpana pienten alkujen päiviä. Mahdollisuus on toivon viriämistä, sitä toivon kaikille, rohkeutta, voimia, uuteen ja erilaiseen uskaltamista, vaikka uhkana kummittelisi kriisi menneiden kokemusten perusteella.
Edellinen kirjoittaja kirjoitti jaksamisesta vaikka epäonnistuu ja taas epäonnistuu yrityksessä olla mukana jossain työssä tai harrastuksessa. Se onkin aika musertavaa jos aina vain joutuu keskeyttämään jotain ja jäämään pois. on vain pakko myöntää että itsensä takia sekin on tehtävä ja hyväksyttävä.
Nykyään minäkin hyväksyn omat pienet jutut ja pienet tekemiset, en suuria tavoittele. Sinnikkyyttähän se vaatii, ja uskallusta aloillaan olemisesta. uskoa siihen että on oikeus nauttia elämästä vaikkei olekaan aina mallikelpoinen, Jumalalle ja ihmisille arvokkaana.
Kukaan ei todellakaan ole täydellinen. Loputtomasti voi syytellä sekä itseään että muta, mutta tämä johtaa vain negatiiviseen kierteeseen. Minuakin on arvosteltu usein liiasta negatiivisuudesta. Psykiatri sanoi siihen, että puhun depression kieltä. Näin voi toki ollakin, mutta totta on myös, että jos vain yrittää etsiä niitä hyviä puolia ja toimia elämässään rakentavasti, niin olo helpottuu. Ja jos itsellä on hyvä olo, saa aikaankin enemmän.
Usein synkkyyden takana on käsittelemättömiä menetyksiä ja/tai kuten minun tapauksessani myös juuttumista niihin. Kaikille tulee kriisejä ja menetyksiä. Voit tehdä parhaasi korjataksesi omaa tilannettasi, mutta on asioita, joita ei voi muuttaa. Silloin täytyy muuttaa asennoitumistaan niihin.
Rahansa voi menettää, rakkaansa voi menettää ja terveyskin on katoavaista lajia, mutta pahinta on menettää uskonsa ja toivonsa. Ne voivat horjua, mutta niihin on pakko palata. Vaikka kukaan ei rakastakaan minua juuri nyt mitenkään erityisesti, se ei saa estää minua rakastamasta muita oman parhaan kykyni mukaan. Tyhjiö on usein juuri sitä rakkaudettomuutta, mutta jokainen tyhjiö pyrkii myös täyttymään.