Olen osittain samaa mieltä kanssasi.
Minusta kyllä ikä tekee sen että oppii ymmärtämän elämän realiteetit, ei ole utopistisia odotuksia ja haaveita. Oppii ymmärtämään että elämä on tässä ja nyt.
Toisaalta ei minustakaan ole kiva vanheta, on niin paljon asioita mitkä ei enää minulle kuulu kun olen jo kuuskymppinen ja eläkkeellä.
Onko se dementiaa vai mitä, joskus huomaan tutkivani jotain kivoja avoimia työpaikkoja, opiskelupaikkoja, kursseja ym, siis ihan innolla, että olis kiva tehdä, sitten pettymys kun muistaa että hei noihan on mun kohdalla jo mennyttä elämää.
Myös vanhetessa kuoleman lähestyminen pelottaa, minua ihan hirveästi, en tiedä miksi, onko se menettämisen pelkoa?
Olen nyt jo vuosia tehnyt vanhusten, siis n 80-90 vuotiaitten kanssa vapaaehtoistyötä, se mitä siellä näkee vanhuudesta ei yleensäkään ole kivaa.
Ja se kaikki on minullakin edessä, kaikki sairaudet vaivat yksinäisyydet ym. Näin ajateltuna tulevaisuus on synkkä.
Oman äidin kuoleman jälkeen on mielessäni pyörinyt että nyt minä olen seuraavana vuorossa. Niinkauan kun äiti eli, tuntui että olen turvassa, enhän ollut se vanhin, mutta nyt on toisin.
Ja tosiasiassa, eihän kuuskymppinen ole mitenkään vanha nykyään, ihan työisässäkin vielä jos olisin terve.
Yritän pysyä tässä hetkessä, enhän tiedä onko minulle enää muuta hetkeä kuin tämä mitä juuri nyt elän.

Niin, jos oikeasti kirjoittaisin ilman kontrollia ja sanojen tarkistusta olisi kirjoitukseni toisenlaista. Ehkä. Ihailen ihmisiä jotka uskaltavat sanoa negatiivisen asian pelkäämättä. minulla on vielä siinäoppimista että ilman jotain rangaistuksen pelkoa uskaltaisin sanoa että nyt suututtaa kaikki. Mutta pelkään että saan tosi kovan rangaistuksen jostain jos sanon jotain... mitä lie, en nyt tiedä itsekään ihan tarkkaan mitä tarkoitan.
Olin sisarusten mukana matkalla ja olihan se opettavainen reissu. Toiset ovat naimisissa (hyvissä sellaisissa) ja töissä, lapset kunnolliset mallikelpoiset, rahaa on millä mällätä. Ei ole puutetta.
Ennen muinoin, kun en ollut vielä tällä muutoksen tiellä, olin näiden reissujen jälkeen masennuksen ja ahdistuksen kourissa pitkän aikaa. Tunsin olevani maan matonen ja surkea epäonnistuja. Kilpailu ja näyttämisenhalu on voimakas jo niinkin läheisissä suhteissa kuin sisrusten kesken. "minä minä" ja "miten sinä noin" ym. lausahdukset saavat heikomman tuntemaan itsensä noloksi ja vähäksi ja että olis jotenkin väärässä toisiin nähden. Vaikkei oikeasti ole sen huonompi. Se vertailu on omassa päässä, ja aina häviölle jää, jos sille antaa vallan.
Olin tosi kiitollinen tästä matkasta, koska ilman tätä en olisi ymmärtänyt että olen oikeasti jo muuttunut. Sain sanottua siellä ääneen, että minut on hyväksyttävä juuri tällaisena kuin olen, en aio enää alkaa kilpailuun enkä mielistellä muita, mutten halua olla töykeä, enkä arvostella muita heidän elämäntyylistään. Suon heille heidän rikkautensa, ja tyydyn tähän mitä on, enhän muuta voi. Elämä lipuis ohi tyytymättömänä ja kateellisena muiden onnesta. Toiset meni huvitteluun johon heillä oli rahaa, minä jäin nauttimaan yksin siitä mikä oli ilmaista, luonnosta ja takkatulen loisteesta. Ja uskokaa pois olin hyvin onnellinen kun tajusin, että en enää murehtinut koko aikaa sitä mitä minulta puuttui.
Mutta miinusta oli se, että tajusin eläneeni koko elämäni tyytyen alempiarvoiseen ja vähempään kuin muut. Ikäänkuin minun ei kuuluisi vaatia itselleni kunnioittavaa käytöstä mieheltä ja lapsilta. Samoin tyydyin ala-arvoiseen työhön, kunhan siitä sai helppoa rahaa paljon, kovalla ruumiillisella työllä. Nyt ihan oikeasti mietin näitä juttuja että voinko vielä oikaista edes jotain, ennenkuin on myöhäistä, koska niinkauan kuin on elämää, mikään asia ei ole ohi, ei edes se työ, tai itsensä hyväksyminen.
Itse olen myös isän kuoleman jälkeen miettinyt elämää ihan toiselta kantilta, kuolemanpelko oli valtava. Mutta oliko se sitä, että en tuntenut eläneeni oikein ja halusin elää jotenkin toisin?
Koskaan ei ole myöhäistä, näin minulle sanottiin joskus aikoinaan kun erosin ja aloitin uuden elämän ihan pohjalta, alusta. Enkä saanut sitä ihanaa työpaikkaa, en miestä enkä muutakaan sitä mitä tavoittelin ja onneksi kuvittelin. Nyt täytyy vain pistää asiat uuteen tärkeysjärjestykseen!
Hyvää viikon jatkoa!

"Koskaan ei ole liian myöhäistä" on niitä kliseitä, joita käytetään, kun ei haluta myöntää, että elämä on epäoikeudenmukaista. Niitä kliseitähän on maailma täynnä.

Olen itse tehnyt monia asioita, jotka muka eivät ole mahdollisia. Esimerkiksi aloittanut uuden uran uudella alalla jäätyäni yli viisikymppisenä työttömäksi. Eli minulla on käytännön kokemuksia siitä, mitkä asiat ovat mahdollisia, mitkä eivät. Siksi suhtaudun varauksella siihen, että toistetaan nättejä lauseita sen sijaan että asioille yritettäisiin tehdä jotain.

Nyt vain on niin, että on runsaasti asioita, joille olisi pitänyt alkaa tehdä jotain jo vuosikymmennet sitten. Sekä niitä, jotka eivät runsaista yrityksistäkään huolimatta onnistu.

On varmasti helpompi "hyväksyä elämä sellaisena kuin se on" jos on edes jotkut asiat kunnossa. Esimerkiksi taloudellisesta toimeentulosta ei tarvi huolehtia kohtuuttomasti. Ja on edes joitain ihmissuhteita. Eivätkä psyykkiset oireet ole jokapäiväisiä ja elämää kohtuuttomasti invalidisoivia.

Onhan elämä epäoikeudenmukaista ja minäkin olen aina se väliinputoaja! Kuvitella että viimein monen vuoden päästä minulle tarjottiin vuodeksi töitä! Iloisena ryntäsin Kelan toimistoon, että nyt voin jättää tämän pikkuruisen eläkkeen (reilusti alle tuhat euroa) "hyllylle" vuodeksi. Niin minulle sanottiin silloin kun jouduin eläkeelle, että jos kuntoudun voin yrittää olla töissä vuoden tai pari, ja mennä takaisin eläkkeelle jos ei työkyky ole palautunut tarpeeksi. no, kas kummaa? Kelan virkailija pahoitteli että tänä vuonna on tullut lakimuutos ja jos menen töihin, on eläke haettava uudestaan sitten jos ja kun... ja kun muistissa on se hirvittävä epävarmuus ennen eläkettä niin en uskaltanut mennä töihin. Teen nyt vähän töitä silloin tällöin, ja elän nuukasti. nautin siitä mikä on ilmaista. En onneksi halua ulkomaille joka vuosi, enkä uusia vaatteita joka kuukausi, enkä ravintola-illallisia. Kuntosalikin korvautuu kun juoksen metsässä ja pyöräilen.
Mielenterveys se minullakin horjui, masennus ja uupumus, sekä niistä johtuvat negatiivinen elämän asenne oli aika paha. Nyt huomaan että olen kuitenkin paremmassa kunnossa, ainakin nyt. Huomisesta ei tiedä.
Käytän kaikenlaista positiivista ajatusta että saan mieleni pysymään iloisena. Oikeasti kiitän jokaisesta päivästä jonka vielä saan elää, koska muutama vuosi sitten oli niin paha olo että itsetuho-ajatukset olivat voimakkaat. Ja just se että tunsin pelkoa lähes kaikesta. Vieläkin joskus se häivähtää, mutta kumma kyllä jostain on tullut voimakas elämisen halu.
Minulla oli maalaaminen, kirjoittaminen ja puhuminen se keino millä aloin tervehtyä, sekä jossain vaiheessa usko Korkeimman Voiman apuun, rukous oli ehkä parasta mitä tajusin tehdä hädän hetkellä.
Ystäviä aloin saamaan kun vain lähdin ulos johonkin kerhoon, oli pakko lähteä.
Ja sairauden jälkeen ensimmäinen työpaikka johon hain oli siivoojan paikka... Ja piti moneen firmaan hakea ennenkuin löytyi niin rohkea työnantaja joka uskalsi palkata minut ja hänelle olen kiitollinen, sen jälkeen on ollut helpompaa.
Ihmissuhteissa minun on turha edes yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa, jotka eivät ymmärrä minua, olen ystävä niille jotka hyväksyvät minut tällaisena.
Oikeastaan kun tässä kirjoittelen niin asiat taas hahmottuu oikeaan koloonsa, joten kiitos teille kun kirjoittelette!