Onko ketään yli 50v

Onko ketään yli 50v

Käyttäjä Jatuli aloittanut aikaan 06.08.2008 klo 09:57 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Jatuli kirjoittanut 06.08.2008 klo 09:57

Haluaisin ensin kuulostella onko täällä ketään viisikymppistä, etten turhaan kirjoita. ongelma koskee yksinäisyyttä, torjutuksi tulemista lasten taholta, valheita ja välttelyä ja ylipirteäksi tekeytymistä. Epävarmuutta mitä uskaltaa enää tehdä. pelkoa siitä että on tehnyt jotain hyvin väärää ja korjaamatonta, ja että tekee taas väärin ja loukkaa muita käytöksellään, ratkaisullaan. Itseni naurunalaiseksi saattamista omilla harhaisilla luuloillani ja kyvyilläni kaiken suhteen mitä teen. Kun se on ollut koko elämässä mukana: kilpailu, pilkka sille joka erehtyy, nauru ja iva, uho ja toisen alistaminen.
Olen muuttanut monta kertaa nyt, kun ilmeisesti haluan olla tuntematon ettei kukaan reagoi minun tekemisiin, kun en enää jaksa yrittää pingottaa ja elää elämää muiden ehdoilla. Nyt se tuli sanottua. Onko muita joilla ahdistaa ympäristön paine????

Käyttäjä helemi kirjoittanut 07.08.2008 klo 07:57

Minnoon. Jotakin tuttua jo tuosta lyhyestä ptkästä läysin, jotan annappa tulla loputkin.

Käyttäjä Jatuli kirjoittanut 13.08.2008 klo 16:41

Alku ja loppu? Vaikeinta taitaa olla hahmottaa mikä on minun elämää, mikä tuntuu miltäkin ja mitä saan tehdä? Erilaiset syyllistämiset, viha, ruumiillinen kuritus, henkinen väkivalta, ruumiillinen väkivalta, uhkaukset jne... Nyt vasta pystyn niistä puhumaan ilman hirveää tunnekuohua, en kuitenkaan puhu muualla, en ääneen lausu. Enään, koska puhuin jo paljon, terapeutille, ystäville, ryhmissä. Jäikö jotain pahasti kesken, kun jäin eläkkeelle, niin kaikki hoitaminenkin loppui. Itsestäkin tuntui etteihän minua enää tarvitse hoitaa kun olen sitä "tuottamatonta" sakkia. ja nyt olen kuin tuuliajolla, pullautettu pois yhteiskunnan rattaista. Itsetuntoa ei ole ollut kuin työn kautta, lapsuudenmaisemassa olin vain näkyvän tehdyn työn tekijänä, ahkerana, aina työssä kiinni. Itse kait itseltäni sitä vaadin, koska jos pysähdyin tuli heti häpeä ja syyllisyys päälle. Hetkittäin on helpompi olo, ihan vain hetki. En syytä enää muita, vaikka julmuutta ja hyväksikäyttöä on ollut koko elämä, yhtä taistelua selvitä hengissä. En vain silloin huomannut että pyörin ympyrää ja siitä hullunmyllystä voi hypätä pois. No, hyppäsin. Ja monta kertaa. Nyt olen kait ihan hukassa kun ei ole sitä "hullunmyllyä", että jokin tuntuis joltain. Nautin kovasti hiljaisesta asunnosta, olen tyytyväinen ystävyyssuhteisiin nyt, viimeinkin, mutta jokin osa on vielä hukassa. Ehkäpä se tästä aukenee, kun jaksan ovia aukoa!

Käyttäjä angergo kirjoittanut 13.08.2008 klo 21:07

Minä olen jo kohta kuuskymppinen, ongelmainen koko elämän suhteen.
Epäonnistunut olen kai kaikilla elämänaloilla, ainakin äitinä, jos sitä mitataan sillä miten lapset elämässä menestyy.
Minä myös olen muuttanut puolen vuoden välein, en edes muista montako kertaa, nyt olen päättänyt etten muuta enää. Saas nähdä pitääkö päätös, tässä asunut vasta pari kuukautta.
Yksin olen mutta en useinkaan yksinäinen. Iso ongelma on se ettei ole ketään ns omaa ihmistä kenen kanssa voisi puhua asioistani, ne muutama ystävä mitä on ei jaksa kuunnella minua.
Silloin kai on totaalisesti yksin kun omat asiat ei kuulu kenellekään.
Minä olen yrittänyt korvata tuon erilaisilla nettiryhmillä, yritän siis etsiä erilaisia keskusteluryhmiä netistä, niistä aiheista jotka minua pyörittää ja vaivaa.
En tiedä pystyykö täällä lähettämään yksityisviestejä, jos pystyy niin minulle voi lähettää, vastaan kyllä, vaikka en ratkaisuja mihinkään osaa esittääkään.

Käyttäjä Jatuli kirjoittanut 14.08.2008 klo 12:56

Hain asuntoa taas. Muutan lokakuun alussa, jos kaikki menee hyvin. pääsen lähemmäs harrastusmahdollisuuksia. Nyt asun lähiössä, jossa ei ole tullut tuttuja vuoden asumisen jälkeenkään. Naapurissa asuu saman ikäinen mies ja tuntuu oudolta, kun vastaan tullaan niin katsoo maahan, eikä suostu tervehtimään. Nyt en syytä enää itseäni, vika voi olla hänessä itsessä. Nuorimman kotoa poismuuton jälkeen muutin monesti, ensin sillä paikkakunnalla missä olin ja sitten lähdin ympäri Suomea. Nyt olen ollut pari vuotta tällä seudulla, ja muuttanut kaksi kertaa.
Tytön kans meni välit poikki kun en enää jaksanut kuunnella syyttelyä siitä kuinka huono olen. Vanhin poika on myös siinä rajoilla, että jaksanko enää pientä piruilua kuunnella, minun elämän tavoista, erehdyksistä tai menneisyydestä. Nuorin poika pitää etäisyyttä, eikä halua sekaantua mihinkään.
Suren sitä kovasti, että valitsin vääriä asioita, vaikka luulin niitä sinähetkenä oikeiksi. En ole antanut sellaista tukea ja kasvatusta kuin he olisivat halunneet. Sitä olen vain alkanut nyt purnaamaan itsekseni, että annoin elämän lahjan kuitenkin heille, yritin selviytyä niillä "eväillä" mitkä silloin olivat. Siitä ehkä olen nyt katkerakin, että lapseni ihailevat muiden äitejä, ja kuuntelevat mielellään muiden vanhempia, siskojani tai puolisoiden sukua.
Kävin eilen kirkossa hiljentymässä, sieltä saan kuitenkin voimaa, vaikka ei seurakunnastakaan ole saanut vielä mitään ystävyyssuhteita, en ole kyllä kovin usein käynytkään. Kun olen halunnut olla oikeasti ihan yksin ja miettiä, ottaa uutta suuntaa. Jotenkin halusin ettei kukaan voi minua enää manipuloida mihinkään. Hyvältähän se sitten tuntui, ensi järkytyksen ja itkun, pelon ja kauhun jälkeen. Tiedän että pärjään yksinkin, mutta olen samaa mieltä, että se "oma" ihminen olis tärkeä.
Nämä netti-yhteydyt ovat olleet nyt suuri apu. Ei ainakaan kukaan käytä hyväksi kun ei voi olla liian tuttu. Ongelmani lienee miten päästää ketään lähelle, kun olen saanut pahiten "turpiin" juuri niiltä kaikkein läheisimmiltä, ja miten niitä, kaikkein rakkaimpia voi haukkua julmiksi, itsekkäiksi? Mutta uskon lujasti siihen että tämäkin asia oikenee.
Sitä en tiedä voiko täältä saada kirje-ystävää?

Käyttäjä kallopala kirjoittanut 14.08.2008 klo 23:10

Minä olen nainen, äiti, just vietin 51-vuotispäivää, tai siis en viettänyt mitenkään...
Sain juuri kirjoitusoikeudet tänne, siksi en ole aiemmin kommentoinut.
Kuulostaa aika tutulta, mitä olet kirjoittanut. Minä olen 3-kertaisesti epäonnistunut äitinä, ja tuo muuttaminen on tuttua myös. Nyt en ole edes Suomessa!

Keksin tämän Tukinetin, että saan edes kirjoittaa suomeksi.
Nuorimmaiseni asuu nykyään isän uuden perheen kanssa Amerikassa ja mesessä "juttelen" hänen kanssaan. Poika on vasta murrosikään tulossa. Toinen poika on armeijassa Suomessa. Esikoistytöstä olen vieraantunut (ja sama toisinpäin), kun isä vei hänet valtameren taa jo pikkutyttönä.

Tuo nykyinen armeijapoika ei kuulemma jaksanut minua, ja muutti kotoa 18-vuotiaana. Sen jälkeen meidän suhde on kyllä parantunut. Ei tarvitse käydä valtataistelua tai riidellä
siisteydestä. Tyttöystävän luona viihtyy hyvin, vaikka tyttö asuu vielä vanhempiensa kanssa. Oma äiti vain on sietämätön asuinkumppani...

No, ei ole enää. Kustansin "lapset" kesäkuussa lomalle tänne luokseni. Ainakin poika tietää, missä ja miten äiti nykyään elää. Asun täällä nyt jonkun aikaa ja päätän sitten, muutanko kokonaan pois Suomesta. Ainakin valoa on huimasti enemmän, ympäri vuoden. Minulla oli taipumus lamaantua (masentua?) Suomen pitkän talven aikana. Ja kun siihen lisää, ettei ystäviä juuri ollut ja eläkkeellä olen, niin ei mikään enää pidätellyt kokeilemasta tällaistakin vaihtoehtoa. Nyt elokuussa vain on turhan lämmintä, en saa oikein mitään aikaiseksi...

Jatuli, kyselit kirjeystävää. Minä voisin alkaa semmoiseksi
🙂🌻

Terv. kallopala (selitys: tarjosin nimimerkiksi pallokalaa -vaikka hoikka olenkin-, mutta se oli varattu, niin äkkinäisellä luonteella seuraava vaihtoehto oli tämä 😉)

Mukavaa, että aloitit tämän ketjun, meille yli viiskymppisille 🙂👍

Käyttäjä Jatuli kirjoittanut 15.08.2008 klo 10:31

Voi kun on ihana juttu etten ole ainoa "oman tien" kulkija tällä äitiyden saralla.
Asiat eivät tosiaan mene ihan niin kuin haaveilen.
ja tämä tuki-netin kautta kirjoittelu tuli ihan vahingossa (jos niitä on).
Minäkin olen maksanut lasten ja lastenlasten kyydit luokseni. pari kertaa kaikki koolle näiden yli kymmenen vuoden aikana, mikä on kulunut minun viimeisestä erosta. Syyllisyys siitä että hajoitin perheen ja myin kotipaikan sai aikaan sen että yritin jotenkin luoda vielä yhteyttä ja tunnetta että ollaan perhe. Muttei se tainnut onnistua.
Kuitenkin olin eron aikana pakkotilanteessa, muuta vaihtoehtoa ei ollut jos mielin itse säilyä hengissä. Minun oli pakko lähteä pois kotipaikkakunnalta. Jotkut sanoo että se on pakoilemista, että ne virheet seuraa uuteen paikkaankin, mutta olen nyt hieman eri mieltä, koska joka kerta olen saanut kuitenkin tukevampaa maata jalkojen alle. Ehkä se itsenäistyminen jota en murrosiässä uskaltanut tehdä on nyt tehty.
Olen kaksi kertaa hairahtunut naimisiin juopon kanssa, mutta kuitenkin sain rohkeutta lähteä niistä. Ehkä sen takia koska itse aloin juomaan miehen mukana, ja viimein heräsin siihen etten näin halua elää. Minun mielenterveyteni ei kestä alkoholia, eikä sitä elämisen mallia mitä siitä seuraa. Sukuni inhosi ja häpesikin minua ja minun eroja, ja poukkoilua sitten eron jälkeen kun yritin etsiä oikeaa tietä. Siksi muutin pois, kun tajusin ettei minua kovin korkealle arvosteta heidän piirissä. Lähinnä säälittiin.
Sehän tässä hämmentää mieltä, kun tajuaa että voi yhdellä hairahduksella suistaa koko loppuelämänsä "väärille urille"? Miten sitten saada elämänsä raiteilleen, hyväksyä itsensä, elää onnellisena? Tiedän keinoja joilla voi itsensä tehdä "kovaksi" ja pärjätä päällisinpuolin, mutten niillä keinoin halua. Miten kolistella muiden mielestä pois se rooli mihin he ovat minut laittaneet? Nyt olen ollut tosiaan yksin ja yksinäinenkin, ja huomasin etten kovin uskalla kertoa kaikkea menneisyydestä kenellekään. Mielenkiintoista tämä elämä nyt on, kun en enää ole niin tunteiden vietävissä.
Minunkin lapset muuttivat hyvin nuorena pois kotoa, niin tein kyllä itsekin aikoinaan.
En tosiaankaan viitsi jossain naisporukassa kertoa lapsistani tai avioliitoistani yhtään mitään, enkä voi pahemmin hehkutella edes mummin-roolissa. Mutten kovin sitä kait enää murehdi, koska jotenkin tiedän että ei täällä kukaan ihan ilmaiseksi kaikkea saa, eikä kaikki ole sitä miltä näyttää.
Elämä on täynnä valintoja, kun valitsen tämän, en onneksi tiedä mitä olisi seuraanut jos olisin valinnut toisin! kirjoitellaan!

Käyttäjä kallopala kirjoittanut 15.08.2008 klo 18:09

Hei Jatuli - ja muutkin 50 paremmalla puolella! 😎

Joo, tosi mukavaa, että nyt vihdoin, kun lapset ovat jo lentäneet (tai viety) pesästä, löytyy muitakin ei-malliäitejä. Muistan silloin aikoinaan äiti-lapsipiireissä ja muissa tenavaryhmissä olin aina se "outo".. eikä vertaistukea tai ihan vain kaveria ollut kiven allakaan.

Minäkin olen tehnyt elämässä valintoja, jotka ovat olleet kohtalokkaita itselleni. En silti vieläkään ole ihan vakuuttunut, ettei niin pitänyt mennäkin, miten meni. Minulle nyt vain on annettu tällainen elämä. Ja tällainen persoona.

Olen, Jatuli, samaa mieltä kanssasi, että ympäristönvaihdos on useinkin ihan hyvä ratkaisu - ei mikään pakokeino. Ainakin meillä on ollut rohkeutta ja voimia lähteä ja aloittaa tyhjästä, alusta - jälleen kerran. Ja selvästikin meillä on ollut edes alitajuisesti uskoa tulevaisuuteen, kun olemme halunneet muutosta ja uskaltaneet lähteä.

Minulla on myös todella kehno viinapää, ja alkoholi onkin ollut ongelma vain parille miehelleni: toinen sekakäyttäjä ja toinen raivoraitis. Molemmat olivat vielä narsisteja. En tiedä, miksen ole löytänyt suht'koht tervettä ja suht'koht normaalia kumppania. Tai mikseivät sellaiset jaksa minun kanssa...
Minä olen ilmeisesti myös jonkinlainen sukurasite tempausteni vuoksi 😋
Kukaan lähisukulainenkaan ei ole käynyt luonani vierailulla, hmm... ei muistaakseni koskaan!! Äiti ja isä (kun vielä eli) vain. Ja vanhan äitini luona minäkin enää käyn, hän sitten raportoi kuulumiseni sisarusteni perheille.🙂

Kyselet "Miten sitten saada elämänsä raiteilleen, hyväksyä itsensä, elää onnellisena? Miten kolistella muiden mielestä pois se rooli mihin he ovat minut laittaneet?" Just, hyviä kysymyksiä.
Tuo omille raiteille pääsy ja oman polkunsa hyväksyminen johtaa kyllä lopulta onnelliseen olotilaan! 🙂👍
Kun tähän ikään asti on rämpinyt savisissa sivu-uomissa, eikä koskaan päässyt elämän laveaan valtavirtaan, niin ainakin tuntee itsensä ja vahvuutensa. "Tiesin" jo 5-vuotiaana, etten ole ihan perusmallia. Väenväkisin vain minunkin piti yrittää tuppautua siihen puoliso-äiti-rooliin, joka ei ole minulle mitoitettu. Nyt olen ottanut vapauden kulkea omia polkujani, päivitelkööt tai kummastelkoot muut ihan vapaasti.

Välillä tietysti tulee herkkä hetki, kuinka olen "kaikkien hyljeksimä ja täydellinen luuseri", mutta se on ohimenevää. En halua antaa valtaa ns. yleiselle mielipiteelle. Vain minä itse oikeasti tiedän, mitä ja miksi ja millaisissa olosuhteissa ratkaisuni olen tehnyt. Niinkuin sinäkin Jatuli kirjoitat: silloin ei ole ollut vaihtoehtoa, tai vain huonoja sellaisia. Eikä lähimmäistäkään tarvitse rakastaa enemmän kuin itseään - eli itsensä on pelastettava esim. tuhoisasta parisuhteesta.

Lapsista kysyttäessä/puhuttaessa kerron lyhyesti, mutta ihan pokkana, että kolme on ja kaikilla eri isä. Ja vain yhden olen oikeastaan kasvattanut ihan itse. (Hmm-m... ja tämä lapsi on siis se kapinallinen, toiset kaksi yhteiskuntamyönteisiä ja -kelpoisia 🙂👍) En enää häpeile asioita. Kun kulkee pää pystyssä (olematta ylpeä) ja katsoo ihmisiä silmiin, "vastustajatkin" unohtavat teroittaa pilkkakirveensä. Takanapäin voidaan puhua muutakin, mutta se on arvotonta ja sellaisesta en välitä.

Totta puhut myös, ettei enää ole niin tunteiden vietävissä. Osaa katsella asioita ulkopuolelta, objektiivisemmin, eikä vain omien kaoottisten tunteidensa läpi niinkuin nuorena. Nuoruus ei ole kultaantunut, vaan muistoissa se on epämääräisen levottomuuden ja rauhattomuuden aika.

Olikohan Purtsi Purhosen iskulause joskus mennävuosina, että "Parhaat päiväsi ovat edessä päin". Siinä taitaa olla perää. 🙂 Kuulumisiin!

Käyttäjä angergo kirjoittanut 18.08.2008 klo 08:51

Tosi kiva kun on muitakin jotka on kompuroineet omassa elämässä ja äitinä olemisessa.

Minä olen jo kohta kuusikymppinen, mutta ihminen vieläkin.

Minä olen myös muttanut, jatkuvasti, kerran jopa ulkomaille mutta sieltäkin palasin nopesti takaisin, nyt sitten tässä lähialueilla puolen vuoden välein, viimeksi kaksi kuukautta sitten.

Nyt, ainakin tällä hetkellä, tunnen että tämä missä asun on kotini, en tiedä miksi juuri tämä, kaikkein pienin missä olen koskaan asunut.

Minulla on yksi aikuinen poika, hänelle en ole osannut olla hyvä äiti, vaikka parhaani kai olen tehnyt.
Hänellä on paljon ongelmia elämänsä kanssa, osa niistä varmaan johtuu lapsuudesta. Se minun on vaan pakko hyväksyä, vaikka syyllisyys painaa välillä niin että tekis mieli hirteen itsensä vetää.
Siksi kai yritän auttaa häntä näissä elämän koukeroissa, en osaa päästää irti.

Poikani on ollut vankilassa parikin kertaa, lähtee kohta taas. Ehkä tähänkin tottuu.

Omaisia ei ole kuin tuo poika, hänen lapsensa edellisestä liitosta, varsinainen aarre minulle.
Sukulasiten kanssa olen hyvin vähän tekemisissä, tai oikeastaan olisin kyllä siskoni perheen kanssa tekemisissä, mutta he eivät taida pitää minusta.
Sen jälkeen kun äitimme kuoli, siskoni ei ole enää kutsunut minua heille kylää tai heidän juhliinsa.
Olen siskoni lasten kummitäti, mutta eivät nämä lapset kutsu minua edes omien lastensa ristiäis- tai rippijuhliin. Joulukortin lähettävät, mikä on minusta aivan turhaa, en anna arvoa kortille kerran vuodessa.

Me kai ollaan huonompia ihmisiä kuin he, koska meillä ei ole omistusasuntoja, korkeakoulututkintoja ym.

Yksi suuri plussa minussa on verrattuna näihin sukulaisiini, minulla on sydän ja minä pystyn tuntemaan empatiaa ja sympatiaa toisia ihmisiä kohtaan.
Minä nimittäin teen vapaaehtoistyötä vanhusten kanssa, heiltä saan kiitosta jatkuvasti, siitä olen onnellinen että pystyn olemaan jollekin ne kädet jotka tekevät asioita joita he eivät voi tehdä, tai silmät sellaiselle joka ei näe ym.

Kovan työn olen tehnyt että olen oppinut hyväksymään itseni, edes osittain.
Sekin on ihan opittu juttu, opettelen antamaan itselleni kiitos. En jatkuvasti kiinnitä huomiota siihen mitä teen huonosti ja missä epäonnistun, yritän huomata asiat joissa onnistun.
Eihän se onnistu läheskään aina, mutta kantaa kuitenkin.

Käyttäjä Sanelmax kirjoittanut 18.08.2008 klo 22:09

Minä olen lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä, joten onhan meitä täällä.

Onko se ikä kuitenkaan välttämättä se yhdistävä tekijä ihmisten välillä? Mielestäni meidän ikäisillä on vain yksi yhteinen ongelma: on asioita, joita emme voi enää valita uudelleen, aika on kulkenut niiden ohi. Mutta muutoin elämisen problamatiikka voi olla samantyyppistä yhtä hyvin nelikymppisillä kuin kuusikymppisilläkin.

En juurikaan vertaa itseäni muihin, joten tuo kysymys epäonnistumisesta ei nouse minulla kovin vahvasti esiin. Ainoa mikä harmittaa on niukka toimeentulo, pienellä palkalla ei yksinäinen, vanhoilla päivillään asunnon ostanut ihminen kovin hyvin elä.

En koe itseäni epäonnistuneena ihmisenä, vaikka monien ulkoisten kriteerien mukaan varmaan sitä olenkin. Olen tehnyt hirveästi itseni ja mielenterveyteni eteen nuoresta saakka ja arvostan sitä työtä, mitä olen itseni eteen tehnyt sekä sinnikkyyttä yritää aina uudelleen ja uudelleen.

Mutta kuten totesin, niin meidänikäisillä on tuo sama rajoite: uudelleen emme voi valita. Itse valitsisin tietoisesti asioita, joita en ole koskaan siinä mielessä valinnut kuin mitä valitsemisella tarkoitan. Mieleltään sairas ihminen ei osaa eikä jaksa eikä ymmärrä valita. Eikä aina ole ollut olemassa vaihtoehtoja.

Käyttäjä Jatuli kirjoittanut 19.08.2008 klo 10:27

Hei ystävät jotka kirjoittelette ja myös te jotka luette!
Annatte voimaa ja uskoa minulle jakamalla elämänkokemuksenne!
Olen monesti syvimmän syyllisyyden ja pahan olon hetkellä muistanut että en aina tiennyt etukäteen mitä mistäkin asiasta seuraa. Ei ole ollut käsikirjoitusta jota seurata ja luonteeni on sen verran itsepäinen etten neuvoja ole uskonut.
Tällä hetkellä ja monesti muulloinkin olen onnellinen että uskalsin sittenkin lähteä kulkemaan, vaikka en aina voinut estää sitä että loukkasin läheisiäni.
Kumpi sitten on parempi jäädä paikoilleen kärsimään vai etsiä ulospääsyä?
Ja jos on valinnut näin, ei onneksi tiedä siitä toisesta vaihtoehdosta.
Olin nuorena ahdistuneen ujo ja arka, pelkäsin kaikkea. Alkoholi antoi voimaa uskaltaa.
Valitsin ammatinkin vain helpoimman tien kautta, kun en uskaltanut lähteä etsimään sitä oikeaa työtä mitä olisin rakastanut, enkä lähtenyt etismään sitä oikeaa muutenkaan vaan olin läheisriippuvainen vanhemmistani ja suvusta. Vanhempani olivat sen selkärankaani iskostaneet että "maailma on paha paikka".
Ymmärrän heitä nyt kun olen mietinyt asioita. He olivat sodan melskeissä saaneet omat traumansa ja yrittivät vain suojella. Mutta ikävä kyllä vain tekivät karhun palveluksen ja saivat tunteen aikaan, ettei minusta ole mihinkään, en ole tarpeeksi jotain.
Pahin ongelmani onkin ollut se arkuus, etten ole uskaltanut aikaisemmin, en ole luottanut itseeni enkä hyväksynyt itseäni.
Olin lasten kanssa viime kesänä eräässä tilaisuudessa, jossa oli myös lasteni puolisoiden sukua. Olin jännittynyt, hiljainen ja paniikki iski. Se minua vaivaa edelleen joskus. Vaikka olenkin siitä aika hyvin irti päässyt. Mutta nyt se iski, nolasin itseni täysin pakenemalla tekosyyn varjolla pois juhlasta. Ja lapset sanoivat jälkeenpäin hyvin voimakkaasti että ei enää käy "anteeksi että olen olemassa" käytös. Siis he häpesivät minua. Mutta sain voimaa sanoa, että heidän on parasta alkaa hyväksyä minut juuri tällaisena.
En ole kovin juhla-ihminen, ja kun joudun aina menemään yksin juhliin vieraiden ihmisten pariin jotka tietävät menneisyyteni, olen ahdistunut. Ja joudun edelleen joidenkin "kipeiden" ihmisten silmätikuksi ja minua yritetään saada noloon tilaan kysymyksillä ja vihjeillä. Kait se tuntuu jostain mukavalta kun saa tuntea itsensä paremmaksi toisen kustannuksella. Välttelen juhlia ja sukutapaamisia viimeiseen saakka, koska en usko ihmisen muuttuvan ja minun turha mennä sinne itseäni kiusaamaan. Koska en kestä. Jos olisin jotenkin kovapäisempi ja osaisin pistää nauruksi ja olla sellainen kovis ja pärjäävä, mutten edes halua olla.
Tällä hetkellä olen tyytyväinen näin. Nyt viimeisten viikkojen aikana on tapahtunut tosi ihmeellisiä asioita: Olen joutunut masennuksen takia eläkkeelle, liian nuorena, ja nyt minulle tarjottiin työtä vuodeksi extrana keittiöön jossa olen joskus aina silloin tällöin ollut töissä. Työ on kyllä raskasta ja paikka aika stressaava, mutta lupasin yrittää. Nyt tämä uusi asuntokin on lähempänä sitä paikkaa.
Jotenkin tuntuu että uusia tuulia puhaltaa, toivottavasti osaan valita oikein!

Käyttäjä Sanelmax kirjoittanut 19.08.2008 klo 14:44

Jatuli,
kun sinua yritetään saada ahtaalle nurkkaan eli kuvaamaasi ikävään tilaan, niin älä suostu. Jos joku kysyy sinulta asiaa, johon et halua vastata, kysy miksi kysyjälle on tärkeää saada tietää. Tai vastaa avoimesti, kiertelemättä jotain, joka saa kysyjän hämmentyneeksi. Jälkimmäinen tapa sopii myös tilanteisiin, joissa vihjaillaan asioista, vihjaillaan, muttei sanota suoraan, mistä ikävästä asiasta halutaan sinua muistuttaa. Nosta kissa pöydälle ja hämmennä vastapuoli suoruudellasi. Tämän kaiken voi tehdä rauhallisesti, provosoitumatta.

En tiedä, menikö esitykseni kovasti metsään, voihan olla, että ajattelin ihan erilaisia tilanteita kuin mitä sinulla oli mielessä.

Käyttäjä Jatuli kirjoittanut 19.08.2008 klo 18:00

kiitos Sanelmax!
olis tosiaan ihana asia kun voisikin tehdä noin, ja sitä on minulle sanottu jo kait tuhat kertaa, mutta siinä on vain yksi pieni mutta, alan itkeä. Itkuherkkyys noissa tilanteissa saa minut mykäksi. Sen minä nyt huomasin että ei se paniikki ym. häiritse enää minua niin paljoa, mutta noita muita hyvin pärjääviä se äsryttää. He haluaisivat että olisin yhtä ulospäinsuuntautunut kuin he itse ovat.
Olen kuitenkin saanut jotain voimaa, etten ihan mene alamaihin. Enkä anna käyttää itseäni enää hyväksi. Vaikka minulla onkin pari sellaista asiaa jotka ovat minun heikko kohta ja niissä äkkiä voi minut puhua ympäri. Mutta elämä opetti, ehkä liian kovan kautta, että parempi hiljaa edetä, etten ihan heti kaikkeen lennä.
Innostun herkästi asioista, ja sitten joudun katumaan.
Olin jo menossa töihinkin koko päiväisesti, mutta onneksi siihen tuli este ja säästyin tekemästä ehkä suurtakin vahinkoa itselle. Jotenkin vain heti tyydyin siihen ratkaisuun mikä tuli tilalle. Ehkäpä sitä ei enää jaksa alkaa vääntämään kaikkea niin mutkalle ja taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.
Hyvää viikon jatkoa!

Käyttäjä angergo kirjoittanut 20.08.2008 klo 21:43

Minä olen jotenkin saanut voimia takaisin, tai en ehkä takaisinkin vaan ihan uusia voimia.
Tuntuu kuin olisin jostakin mustasta tunnelista vuosien jälkeen päässyt ylös.
Olen ollut erinäistä psyykkisten syitten takia eläkkellä jo nuoresta, masennuksesta on kärsinyt enemmän tai vähemmän koko elämäni.
En tiedä mitä on tapahtunut, voihan olla että tämä on tilapäistä.
Enhän minä ole enää nuori, ja niinkuin jatuli kirjoitti pahoitan myös mieleni aika helposti, en vieraiden sanomisista mutta omien ihmisteni. Tunsin itseni ihan hölmöksi kun loukkaannuin 10-vuotiaalle lapsenlapselleni kun hän kaksi kertaa peräkkäin löi luurin minulle korvaan. Siitä kuitenkin eilen illan mittaan selvisin, asiat löysi omat mittasuhteensa.
Vieraamman ihmisen sanomisista en niinkään jaksa välittää, hetken voi kirpaista, mutta ei ne jää vaivaamaan.
Tosi paljon olen sanut tehdä töitä sen kanssa että olen itseäni ruvennut hyväksymään, pystyn myöntämään paljonkin omia virheitäni, mutta myös joitakin hyviäkin puolia itsestäni löydän. Olen löytänyt paljon sellaista suhtautumista että tällainen olen ottakaa tai jättäkää. Monet itkut ja valitukset tähän pääseminen on vaatinut.
Jossakin vaiheessa erakoiduin kun en kestänyt sosiaalisia tilanteita, en vieläkään halua kauhean lähelle muita ihmisiä, haluan pitää pienen välin, oman reviirin.
Minun mieleni on kuitenkin kuin vuoristorata ollut jo pitkään, tämäkin voi olla vaan joku hyvä vaihe elämässä, jossakin vaiheessa tipun sinne montuun takaisin.
Mutta hyvältä tämä tuntuu, saatan vaan istua kotona ja nauttia siitä tunteesta ettei tunnu pahalta, siis ihan mitään tekemättä, haistelen ja tunnustelen omaa olotilaani.
Ihmeellistä.

Käyttäjä Jatuli kirjoittanut 21.08.2008 klo 11:34

Hei!
onpa mukava lukea että muutkin löytävät viimein sitä tukevaa maata jalkojensa alle, onko tämä iän tuomaa rauhaa vai mitä lie, mutta on ihan mukava hyväksyä itsensä tällaisena kuin olen. Kun joku aika sitten aloin tänne kirjoittamaan, niin olin ihan sekavassa olotilassa siitä mikä oikein olen, pelotti ihan hirveästi, olin epävarma ja hyvin huolestunut omasta itsestä, äitinä ja naisena. ja nyt kun olen vähän aikaa tässä muidenkin juttuja lukenut niin huomaan etten olekaan ihan toivoton tapaus. Olen äärimmäisen herkkä reagoimaan ihmisten sanomisiin ja tekoihin. Nyt olen opetellut etten välitä, ajattelen mielessäni että tuo on tuota mieltä. Ja ei joku toinen voi tietää miten minun pitää menetellä, kun ei hänellä ole minun kokemusta takanaan. Ja olen alkanut sanomaan ääneen, jos minusta tuntuu joku asia pahalta, tai jos epäilen jotain niin kysyn heti, tai ainakin yritän muistaa kysyä. Ja se oli ihana asia nyt, kun pojantytöt ovat tulossa murrosikään ja heillä on kovin äksy luonne toisinaan ja sieltä tulee sitä tekstiä välillä vaikka mitä, niin menin mielessäni heidän tasolleen ja ajattelin miltä se tuntuu kun keho muuttuu ja hormoonit hyppii, eli ei heillä ole nyt helppoa. Ja eilenpä kävivät ja nyt oli aurinkoisen päivän vuoro ja veivät mummin sydämen taas sykkyrälle ihailusta, että on minulla ihanan oloisia lapsenlapsia!
Kaunista viikonloppua kaikille!

Käyttäjä Sanelmax kirjoittanut 25.08.2008 klo 16:33

Minun mielestäni ikääntyminen ei tuo mitään rauhaa sen enempää kuin mikään muukaan ikä. Ehkä päinvastoin: suututtaa vain entistä enempi kun on kaikkensa mielestään tehnyt elämänsä eteen eikä ole parantunut ongelmistaan ja mitä enempi ikää, sitä vähempi on moni asia enää mahdollinen.

Esimerkiksi ammatilliset mahdollisuudet on enää olemattomat. Ja talouden kohentamiseenkaan ei enää löydy keinoja.

Ja kun on kaikki mitä mielenterveyspuolelta löytyy käyty läpi eikä vai ole parantunut, niin mitä ihmettä enää on jäljellä.

Tästä syystä ikääntyminen vain ja ainoastaan suututtaa. Asioille ei voi tehdä enää mitään.