Hei, ajattelin tänne purkautua vähän jos vaikka olo helpottaisi hiukan. Olen 21-vuotias nuori mies, jolle on tässä ajanmyötä kasautunut vähän vaikka millaista ongelmaa. Kaikki varmaan alkaa jo heti esikoulusta jossa monesti puuhailin omiani taikka katselin sivusta kun muut lapset leikkivät, aina välillä toki pääsin leikkeihin mukaan mutta harvoin. Pienenä kotipihalla sentään oli vähän enemmän kavereita joidenka kanssa pääsin leikkimään, mutta pikkuhiljaa koko homma alko muuttumaan kiusaamiseksi ja ilkkumiseksi.

10-vuoden iässä vanhempani erosivat jollonka muutettiin uudelle alueelle, tästä eteenpäin seuraavat pari vuotta meni hyvin ja sain hyviä koulukavereita jne. mutta eipä tuo kauaa kestänyt. Myöhemmin muutettiin äidin uuden miehen perässä aivan uudelle paikkakunnalle, joululoma oli meneillään jonka aikana lähinnä hyörin kotona ja odottelin koulun alkamista. Koulun alettua en onnistunut millään löytämään uusia kavereita vaan päädyin istuskelemaan leikkikenttien nurkilla odottaen että pääsisin kotiin. Viikkoja myöhemmin tilanne oli edelleen sama mutta siihen lisänä tuli koulukiusaus jota sitten jatkuikin ylä-asteen lopulle. Ammattilukion pari ensimmäistä vuotta meni ihan ok, oli juttukavereita mutta oli siellä edelleen niitä riitapukareitakin, joidenka juttuja pääsin kuuntelemaan melkein päivittän. Tästäpä ne ongelmat sitten alkoi.

Puolivälissä koulutusta en oikein pystynyt keskittymään opiskeluun koska minua edelleen vaivasi se jatkuva ilkkuminen ja yksinäisyys, viikonloput menivät kotona pelejä pelatessa kun muut viettivät aikaa kavereidensa kanssa jne. Enkä oikein uskaltanut/osannut puhua siitä kenellekkään. Lopulta koulu alkoi menemään aivan pieleen poissaolojen takia, koska en halunnut mennä kuuntelemaan ilkkumista ja pilkkausta joka ikinen arkipäivä. En valmistunut ajallaan ja kurssejakin oli hirveä määrä suorittamatta.

Tänäpäivänä tilanne on oikeastaan aivan sama, peruskoulu pohjalla mennään, yksinäisyys ja masennus painaa, eikä tästä edes minun vanhempani tai sisarukseni tiedä. He luulevat että kaikki on ok, vaikka ei käy edes lähellä. Tähän mennessä ainut mukava kokemus oli asepalvelus, jossa viihdyin koko vuoden. Mutta kyllä sieltäkin niitä kiusaajia löytyi, olin vaan niin turta sille ainaiselle vittuilulle että en välittänyt.

Tällä hetkellä ei ole yhtään kaveria/ystävää joillekka voisin tällaisista asioista puhua, taikka edes soittaa ja pyytää vaikka kahville juttelemaan. Edes vanhemmilleni en välitä puhua omista asioistani, tuntuu että he ovat lähinnä kavereita joita välillä moikataan mutta mitään ei oikeastaan puhuta. Tähän mennessä kaikki tämän iän kokemukset ovat jääneet elämättä aivan sen takia että ei ole ketään, jonka kanssa olla. En oikeastaan edes tiedä miltä tuntuu omistaa kunnon ystäviä. Jo hetki sitten 18-vuotias siskoni on kokenut tuhat kertaa enemmän asioita kun minä.

Sitten on vielä kaikenmaailman fyysiset viat jotka laskevat itseluottamusta muiden läheisyydessä, hampaat höröttävät joka ilmansuuntaan jonka takia en välitä hymyillä kunnolla. Muutakin on mutta niistä en välitä puhua edes tässä. Töitä olen yrittänyt etsiä tässä viimeiset puoli vuotta mutta aika hiljaista on. Opiskelemaankaan en oikein välittäisi lähteä, peläten että sama rulianssi toistuu taas. Ja meinasi vielä unohtua, valehtelen todella paljon. Josta varmaan johtuu se että kaikki jotka minut tosielämässä tuntevat, luulevat että minulle menee ihan hyvin ja kaikki on ok.

Tästä kaikesta muodustaa aivan kaamea masennus jonka takia jo kaupassa käynti tuntuu ylivoimaiselta, onneksi äiti aina välillä tuo jotakin. Käyn välillä paikallisella kalliolla istuskelemassa yö-aikaan ja miettimässä että mitä sitä elämän kanssa tekisi, turhan monesti käy mielessä harppaus kymmenen metrin pudotukseen mutta sitten toisin surua ja tuskaa perheelle. Vaikka ei kovin läheisiä olla, mutta rakkaita he minulle edelleen ovat. Se olisi vain niin paljon helpompaa päästää menemään kuin istuskella täällä pimeydessä tyhjine ajatuksineen. Ammattiapua olen aina välillä miettinyt ja sitä minulle on aikaisemminkin netin välityksellä suositeltu, mutta olen varmaan liian arka kertomaan asioistani kenellekkään tuntemattomalle kasvotusten.

En tiedä mitä tekisin itteni kanssa. ☹️

Tuli vähän itkupäissään koko juttu kerrottua mutta kaippa tuosta jotain selkoa joku saa, varmaan onnistuin unohtamaankin jotakin.