Mielestäni olen niin rauhallinen ja tunnollinen, mutta kuitenkin valtava epävarmuus – ihan kaikesta. Elämä tarjoaa ja raottaa koko ajan uusia ovia auki – uusi mahdollisuuksia, mutta en saa otetta. Toisaalta olen saanut asioita aikaiseksi ja kykenen tekemään töitä mutta välillä iskee ahdistus. Miksi? Jumppakortti maksettu heinäkuun loppuun asti – en saa mentyä. Haluaisin perhettä ja kun saisin ehkä mahdollisuuden siten että upea ihminen miespuolinen seksuaalivähemmistön edustaja olisi kiinnostunut vanhemmuuden jakamisesta kanssani. Siis voisin ehkä päästä sateenkaarivanhemmaksi mutta ei parisuhdetta tulevan lapsen biologisen vanhemman kanssa, mutta en saa tätäkään asiaa eteenpäin. Epävarmuus iskee. Entäpäs jos en jaksakaan lapsenkasvatus? Entäpä jos epäonnistun ja lapsi voi huonosti?

Sain eteeni muutama kerran elämässä mahdollisuuden päästä seurustelemaan mutta sitten tilaisuuteni valiettavasti tyssäsivät siihen että toinen osapuoli oli uskoton eikä ollut kiinnostunut sitoutumaan. En uskalla enää tutustua kehenkään vaan turvaudun mielummin entistä kovemmin yksinelämiseen koska mieleni ei enää jaksa ihmisiä jotka eivät pysty sitoutumaan ja ennen kaikkea eivät pysty aidosti välittämään ja rakastamaan. Kysyn itseltäni mikä minussa on vialla? Miksi en pysty muuta kuin vain itkemään kun tapaan mielenkiintoisen ihmisen ja juuri tuolla tavalla karkotan ainoan mahdollisuuden pois. Toiset minunikäiseni aikuiset elävät elämänsä parasta aikaa pienten lasten ja parisuhteensa kanssa ja minä en löydä ketään enkä jaksa enää etsiä enkä toivoa ketään. Hyvätkin yritykset seurustelusta aina loppuvat siihen että toinen osapuoli kertoo että olen liian tunnollinen ja liian tosissani ja valmis rakastumaan. Olen hyvin tunnollisesti yrittänyt seurustella oman sukupuolen kanssa mutta tunnen siinäkin asiassa oloni hyvin epämukavaksi. Kokemukset ovat olleet kamaliakin minulle joka haluaisi sitoutua ja se ei taida olla aikuisten juttu tai olen ehkä liian vanhanaikainen!

Haluaisin uskaltaa seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa mutta valiettavasti en ehdi tutustua kehenkään kun olen vähän työnarkomaani ja jos on vapaata vietän mielummin aikaa sukulaisten ja ystävien kanssa kuin lähtisin iltaelämään etsimään seuraa. Ei ole minun juttuni. Yli 30-vuotiaalle biologinen kellokin alkaa raksuttaa. Toisaalta en jakisia murehtia mutta kuka minut kotoa voi löytää? Tänään oli ihana aurinkoinen ilta ja yht’äkkiä itkin ja ajattelin kunpa hyppäisin parevekkeelta alas niin saisin edes yhden asian aikaiseksi. Tietysti tuo oli vain ajatus mitä en aio oikeasti toteuttaa koska olenhan taas niin tunnollinen ja kiltti. Miksi mielessä myllertää, mutta en saa omassa yksityisessä elämässä mitään aikaiseksi? Osaan myös aika hyvin työssä peittää tuon myllerryksen joka voi alkaa kotona yksin ollessa. Onko tämä jotain ohimenevää oikuttelua? Pitäisikö tehdä jotain jotta saisi elämästä oman näköisensä eikä uupuisi kilteutensä alle? Miten oppii itsekkäämmäksi ja hei ihan oikeasti mistä ihmeestä voi löytää elämänkumppaniksi luotetteavan ja hyvän tyypin koska luottamus on mennyt liian monta kertaa. En ymmärrä mitä hienoa pettämisessäkin voi olla. Masennus kai alkaa juuri tästä vetämättömästä tunteesta ja voi viedä hyvinkin syvälle, jos en saa ajoissa muutettua asennetani itseäni kohtaan. Haluaisin kauas pois, mutta täytyyhän sitä töitä tehdä jotta saa leipänsä. Kunpa voisi hetkeksi vain päästä pois ja hengähtää. Pitäisikö mennä johonkin hiljaiseen retriittiin vai miten pääsisi taas nauttimaan omasta elämästä?