Itseäni 5 vuotta nuorempi veljeni on vaikeasti masentunut. Takana on 3 itsemurhayritystä, psykiatrinen sairaalahoitojakso, erilaisia lääkkeitä, lääkkeiden väärinkäyttöä, ammattiavun saamattomuutta, toivoa paremmasta ja sitten taas syvää synkkyyttä. Nyt veljelläni on taas hyvin vaikea jakso. Edellinen oli muutamia kuukausia sitten ja silloin se kärjistyi itsemurhayrityksiin. Itse jouduin todistamaan yhtä niistä ja auttamaan veljeäni ambulanssia odottaessa.

Omaisena on hyvin vaikeaa hyväksyä tilannetta. En jaksa enkä osaa kertoa kaikkea tilanteesta. Tilanne vaan tuntuu kaikkiaan niin toivottomalta. Psykiatrisen sairaalahoitojakson jälkeen veljeni ei saanut mitään psykiatrista apua, ”koska ei sitä tarvinnut” vaikka diagnoosina on vaikea masennus ja itsetuhoisuutta taustalla runsaasti. Taistelimme aikamme avun saamiseksi turhaan. Veli vaikutti jo paremmalta hetken aikaa. Nyt tilanne on taas pari viikkoa sitten kärjistynyt hyvin vaikeaksi. Veli vietiin sairaalaan, koska hänestä oltiin niin huolissaan. Ei jaksa nousta sängystä, ei peseytyä, ei syödä, ei tehdä mitään. Vihdoin sai sitten psykiatrisen hoitotiimin avukseen, joka käy useita kertoja viikossa kotona tapaamassa, ellei jaksa itse mennä vastaanotolle. Veli vaan ei jaksa ottaa apua vastaan, ei koe sen enää auttavan häntä. On jo liian myöhäistä kuulema. Apua olisi tarvittu jo aiemmin, mutta tarjottiin vain lääkkeitä. Nyt veli on taas siinä kunnossa, että toivoo vain kuolemaa ja kokee ettei kertakaikkisesti jaksa enää. On jo niin väsynyt ettei jaksa enää edes yrittää toivoa parempaa.

Ihmistä ei voi auttaa ellei hän halua apua. Jos joku haluaa kuolla, niin sitten hän ei elä. Päätökset ovat ihmisen omia. Täytyy jaksaa itse haluta apua ja uskoa parantumiseen, vaikka on niin syvällä kuopassa ettei näe pienintäkään valonpilkahdusta. Miten sen voi hyväksyä omaisena ettei voi tehdä mitään eikä auttaa? Kaikkemme ja enemmänkin olemme perheenä tehneet. Mutta kun kyse on aikuisesta miehestä (tosin erittäin nuori vielä), niin emme voi paljonkaan tehdä ellei hän itse halua. Aina sanotaan, että pitäisi ottaa etäisyyttä ja antaa masentuneelle omaa tilaa ja että kyllä hän sitten jossain vaiheessa on valmis ottamaan apua vastaan. Mutta miten sitä etäisyyttä uskaltaa ottaa? Jos ihmisellä ei ole elämässä enää ketään muuta, kuin oma perhe, niin miltä se tuntuu jos perhekin ”ottaa etäisyyttä” tai ”antaa tilaa”? Eikö se tunnu siltä, että jopa oma perhekin hylkää ja sitten ei varsinkaan ole ketään? Miten omaisena se pitäisi jaksaa, että veli sitten tekeekin jotain itselleen ja joudumme elämään syyllisyydessä lopun elämäämme? Mitä pitäisi tehdä? Sen kun tietäisi. Soitamme, tekstaamme, käymme, yms joka päivä. Viemme ruokaa, pesemme pyykkiä (väkisin sitten kun veljellä ei ole enää puhtaita vaatteita), viemme lääkäriin, jne. Mutta voimat alkavat meiltäkin loppua. Yöunet ovat menneet jo aikaa sitten. Joka päivä, vähän väliä tämä on mielessä, että miten veljen elämä voikin olla niin vaikeaa ja miten voisimme auttaa?

Äidillä unettomuus, toivottomuus, huoli, yms ovat nyt tehneet tehtävänsä. Hänellä diagnosoitiin tänään lievä tai keskivaikea masennus. Tuntuu etten kestä enää. Miten jaksan vielä äitiäkin tukea? Miten äiti jaksaa veljeni tilannetta itsekin sairastuneena? Hän vain pelkää koko ajan, että milloin joutuu alkaa järjestämään ainoalle pojalleen hautajaisia. Isä tuntuu olevan äärirajoilla jo. Minä pelkään menettäväni ainoan sisarukseni ja että äitini jaksaminen loppuu. Huoh. Kaiken lisäksi asun eri paikkakunnalla kuin perheeni (ja velikin siis omillaan), joten olen aikalailla puhelimen varassa ja viikonloppuisin pääsen käymään. Mutta kalliiksi sekin alkaa jo käymään. Itselläni on tukena aviomieheni ja ystäviä. En kuitenkaan jaksa enkä halua heille tästä paljon puhua ja kuormittaa heitä tämän takia. Tästä puhuminen on niin uuvuttavaa ja itku on herkässä.