Olen sairastanut työuupumusta yhdistettynä depressioon. Sain sairaslomaa ja lääkkeitä. Toipumiseen meni pitkään, näihin sairastutaan hitaasti ja parannutaan myös hitaasti.

Vähän liikaa on sellaista asennoitumista, että kaikki on työssä uupujan omaa syytä ja muut, esimiehet ylimitoittuine vaatimuksineen sekä laiskat työtoverit ovat viattomia pulmusia. Työpaikalla pitäisi jakaa resurssit paremmin, niin että kaikki työt eivät kasaudu samoille ihmisille. Toisaalta pitää itsekin oppia sanomaan ei. Kaikkea ei tarvitse yrittää ja jaksaa tehdä.

Ihminen voi myös paeta esim. tunne-elämän ongelmiaan työntekoon. Asialla on monta puolta. Taloudellisesti työuupumus on aikamoinen katastrofi, mutta jos siitä toipuu taas työkykyiseksi, on vielä toivoa. Aika monet sentään toipuvat. Minäkin toivuin!

Hei väsynyt 🙂🌻

Minä olen jäänyt aikanaan työuupumuksen ja työpaikkakiusaamisen vuoski sairaslomalle joka johti eläkkeelle. Tammikuussa tuli 6 vuotta siitä kun viimeisen kerran suljin ex-työpaikkani oven ja se olisi pitänyt tehdä jo ennen sitä. Sairaslomaa kesti yhtäjaksoisesti muutaman vuoden ja olin aivan loppu. Sitä ennen olin epätoivoissani jäänyt vuorotteluvapaalle tyhmyyttäni ja siitä pelosta että olisi pitänyt mennä aiemmin takaisin töihin, vaikka jo silloin lääkäri olisi puoliväkisin antanut minulle saikkua. Olin 8kk vapaalla ja takaisinmeno oli yhtä tuskaa ja seuraavana kesänä kolleegani ilmoitti yksipuolisesti että minä saisin sitten pitää kesälomani silloin kun heille muille kahdelle sopi vaikka ennen vapaalle lähtöä oli nimenomaan puhuttu että lomat kiertää kuten ennenkin.
Menetin myös aikalailla rahaa tuossa rumbassa jonka olisin voinut välttää saikulla jos olisin uskaltanut ja menetän koko ajan koska eläke laskettiin tulojen perusteella.
Kävin jopa hakemassa yksityiseltä lääkäriltä masennuslääkkeitä jäädessäni vuorotteluvapaalle että kestin. Työterveyslääkäri ei ottanut minua tosissaan.

Työuupumukseni johtui kolleegani minuun 15 v. kohdistamasta kiusaamisesta ja vähättelystä ja kaikenlaisesta mahdollisesta ja jopa mahdottomasta päähän potkimisesta. Asiaan vaikutti se että alistuin koska olin niin arka perusluonteeltani ja kun viimein sisuunnuin sen verran että annoin takaisin niin sain sellaisen henkisen selkäsaunan että korsi katkesi. Olen myös aina kammonnut ihmispaljoutta, ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita ja tuossa työssä olin 25 v. 8 tuntia päivässä palveluammatissa ja sen olisi luulut jo vuosia ennen olevan mahdoton sopia yhteen. Olin kuitenkin kahden lapsen yksinhuoltaja ja toimeentulo oli pakko repiä eikä ollut mahdollista lähteä kouluttautumaan kun oli vakituinen työpaikka.

Pahoinvointini oireili itkemisenä nurkan takana ja lopussa jopa työtä tehdessä sekä pakko-oireina jossa tein saman asian monta kertaa itkien koska se oli niin ahdistavaa ja aika ei riittänyt siihen. Yritin vain piilottaa sitä. Ei kukaan joko huomannut tai välittänyt vaikka olin töissä terveydenhuoltolaitoksessa jossa jo ammattihenkilökunnan olisi luullut ymmärtävän.
Kerran tai pari iltavuorossa kerroin itkien edelleen työtä tehdessäni hoitajalle tilanteestani ja hän olisi laittanut minut samantien päivystykseen mutta mikä ihme meitä ihmisiä pelottaa mennä mielenterveyssyistä saikulle... Kunnes en enää jaksanut. Saikun alussa kuljin suunnilleen korvat luimussa iltamyöhään tai aamuvarhain jopa kauppareissut ettei kukaan olisi nähnyt ja kysellyt. Vuosien myötä tuo häpeä on pois. Nyt en enää välitä. En välitä ihmisten ajatuksista enkä kysymyksistä. Voin jopa sanoa että uteliaisuus ei kuulu hyveisiin, jos joku kysyy tilanteestani. Silti käyn kaupassa päiväsaikaa etten näkisi ketään työtuttuja mutta vain siksi että oksettaa jos näen heitä. Ja vihoviimeinen asia on nähdä ex-kolleegani kaupassa. Niin on käynyt vain muutaman kerran 6 v. mutta joka kerta saan pahan olon, sekä psyykkisen että fyysisen. Näiden vuosien jälkeen näen yhä painajaisia ex-työpaikastani jossa unessa etsin epätoivoisesti pakotietä tuosta paikasta ja luikin pakoon pitkin käytäviä itkien. Ja herään hiestä märkänä.

Tällä hetkellä olo on siinä ja siinä. Ikuisesti jäi kammo sosiaalisia tilanteita kohtaan ja muiden ihmisten seuraa. Lääkitys on koko ajan ja mieliala on pienestä kiinni. Elämäni on selviytymistä päivästä toiseen eikä loppua sille näy.
Toivon että jos koet olevasi uupunut, haet apua heti. Älä jää odottamaan että vedät itsesi loppuun.

Hyvää loppukesää sinulle ja jaksamista🙂🌻 Pidä huolta itsestäsi.

Kiitos viesteistä Etsijä ja Nymphalis Anthiopa🙂

Toiset näköjään toipuvat ja palaavat työelämään ja pahoin uupuneet eivät siihen enää kykene.
Olen nyt saikulla ja työterkkani kommentti oli: jos et palaa suht. nopeasti takaisin töihin, niin saattaa olla, että et kykene siihen enää koskaan'😑❓

Siksi aloitin tämän ketjun.

Voimia ja hyvää syyskesää meille kaikille🌻🙂🌻

Jos tää viesti nyt ehtii niin telkusta tulee tänään ykköseltä klo.20 ohjelmaa aiheesta burnout. Siellä alle kolmekymppiset kertovat kokemuksestaan.

Koettu on ja toivuttu on. Noin 5 vuotta meni toipumiseen ja joitain jälkiä on jäänyt, mm. äärimmäisen herkästi sekaisin menevät unet. Olen myös tehnyt jonkinlaisen työn, että ymmärtäisin voivani jättää jo taakseni loppuunpalamisen leiman itsessäni, omassa mielessäni. (tärkeä asia jättää se)On myös tullut tilalle jotain aivan upeaa ymmärrystä elämästä ja myös elämänhallinnallisia taitoja.

Minua on sanottu viisaaksi, herkäksi, fiksuksi ja monilla muilla imartelevilla sanoilla. Tiedän, että nuo ovat totta, totean. Olen oppinut ymmärtämään omaa arvoani ja elämästä on tullut monin tavoin parempaa, kuin silloin, jolloin en uskaltanut elää omalla tavallani ja pakoilin todellisuutta. Osaan myös laittaa rajoja muille ihmisille. Viha ei ole enää pelättävä tunne, vaan yksi osa ihmisen tunneskaalaa.

Mikä parasta, huomaan melkein joka viikko oivaltavani ja kokevani uusia asioita, oppivani ihan käytännön tasolla. Olen hämmästynyt, miten paljon hyvää omalla tavalla eläminen tuo tullessaan. Sellaisia tyytyväisyyden ja ilon kokemuksia, joita en muista aiemmin elämässä kokeneeni.

Nautin tunteesta, että minä voin muuttaa elämääni ja tehdä ratkaisuja. Toipumisaikana (tarkoitan työkuntoon toipumista) eteneminen oli kauan aikaa niin, että yksi askel eteen ja kaksi taakse. Se vaihe on takanapäin. Nykyään olen melko rapakuntoinen, mutta on ihanaa ajatella, että voin alkaa nostamaan kuntoani siitä pikkuhiljaa. Tietysti on joutunut opettelemaan sen pikkuhiljaisuudenkin. Ennenkun piti kaikessa tehdä täysillä ja kovaa ja täydellisesti.

Tämä on hyvä 🙂 Ilman loppuunpalamista olisin aivan eri ihminen, kuin nyt, enkä todellakaan haluaisi olla se sama, joka silloin olin. Minä tarvitsin sen pään seinään hakkaamisen, vaikka se äärimmäisen kova tie on ollutkin. Ja nyt osaan rakastaa itseäni ja varovasti kokoajan nostattaa hyvää ja parempaa itsetuntoa. Elämä on kallis ja upea asia 🙂

Oman itsen hoitaminen on tietysti kaikkein tärkein asia, mutta miten
ihmeessä olette selvinneet taloudellisesti pitkistä toipumusajoista? 😐

Kela maksaa kait 300 päivää sairaspäivärahaa toissavuotisten verotustietojen mukaan.
Sekin anomus pitää ilmeisesti laittaa sisälle hyvissä ajoin ja varautua, että käsittely kestää kuukausia.😑❓ Ja elää jollakin siinä käsittelyn välissä?

Entä tämän 300 päivän jälkeen? Putoavatko tulot sen jälkeen vielä roimasti?
Minkälaiseen köyhyteen on varauduttava, jos uupumuksen hoito kestää vuosia?😐

Te, joilla on kokemusta, niin antakaa tietoja, please!

Evenylle: sinullekin kiitos upeasta,elämän arvoja pohtivasta, kannustava viestistä.🙂👍

Kelalta saa varmastikin jossainvaiheessa kuntoutuspäivärahaa ja voi muutenkin tiedustella tuota talouspuolen asiaa.

Itse jäin silloin töistä pois, työttömäksi. Olin puoli vuotta kotona työttömänä ja lähestulkoon petikuntoisena. En jaksanut tehdä juuri mitään. Pienikin kotityö nostatti sydämen hakkaamisen ja hengästyin heti. Yöt "nukuin"unilääkkeiden voimalla. En ollut todellakaan työnhakukuntoinen, mutta en voinut ajatella jatkuvia lääkärissä juoksemisiakaan. Pelotti hirvittävästi kaikki sellainen.

Oli hyvä, kun sain olla rauhassa ja pimeässä huoneessa mahdollisimman paljon. Kaikki ulkopuolinen väsytti järjettömästi. Ei silloin kylläkään tullut edes mieleen, että voisin saada jotakin rahallista tukea jostain. Mutta se pelko varmasti vaikutti tuohonkin asiaan.

Puolen vuoden jälkeen lähdin kouluun, joka oli aikuiskoulutusta ja läsnäoloa pari iltaa viikossa. Jaksoin ne muutamat tunnit juuri ja juuri siellä koulussa istua. Se oli kaikkinensa minulle kuntouttavaa ja olin todella innostunut koulusta muutenkin.

Pikkuhiljaa aloin tekemään alan töitä. Olin kyllä vielä jossainvaiheessa sairaslomalla jonkun viikon ja pidin omaa vapaata pari kuukautta, kun otti rankoille. Näin jotenkin keplottelin itseni "elävien kirjoihin".

Minun tie oli se, että sain olla mahdollisimman paljon yksin ja rauhassa, ilman jotain lausuntoja tai jatkuvia lääkärikäyntejä ja ajatuksia siitä, kuinka olen jatkuvasti sairaslomalla. Kyllä ihminen voi pelätä hirvittävästi ihan normaaleja asioita. Olen iloinen, että pääsin toipumaan ja lapseni saivat äitinsä takaisin.

Nykyään on kyllä hyvä, että voi sairaslomalta palattuaan olla vain osittain töissä. On mahdollisuus päästä työhön kiinni, kun ei tarvitse ajaa itseään loppuun samantien uudestaan, kun ei vielä ole kenties henkisen ja fyysisen jaksamisen pohjaa paljonkaan. Olen aina sanonut, että tarvitsee olla se pohja, mille rakentaa ja se pohjakin tarvitsee rakentaa. Kaikki "viisaat" ihmiset eivät sitä ymmärrä.

Nykyään on ollut ilmassa se, että työnantajan ei ole pakko maksaa sairaslomasta työntekijälle, jos syy on loppuunpalaminen. Lääkärit kai monet yrittävätkin kirjoittaa syyksi jonkin muun, mikä on sallittavissa rajoissa. Järkyttävää ihmisen väheksyntää moinen kunnilta, mutta raha se on, mikä puhuu.

Minulle totesi yksi lääkäri aikoinaan, että ei se loppuunpalaminen sairaslomalla parane. Tottahan se on, että muutoksia elämässä täytyy silloin tehdä, mutta vaikea se on olla töissä, jos ei pysty siellä olemaan. Tuskin niitä töitä monessakaan firmassa lattialla makaamalla tehdään ja itkumyrskyjen, sekä kenties lääketokkuran keskellä.

Voimia niille, jotka ovat väsyneet!

Olen tällä hetkellä toistamiseen kk sisällä saikulla ,ensin pari päivää nyt 5 päivän .
Töissä olen kaupassa ,osittain syy nyt saikkuun on että selkä hajosi tai on jumissa mutta aloin sit puhumaan työterveyslääkärille ja hän antoi minulle sellasen testin jossa oli erillaisia kysymyksiä esim. mitä tuntemuksia ja millä tasolla on työssä jaksaminen , kelle voin puhua yms.. siinä oli pisteet 1-6 ja kysymyksiä jotain 10.
Sain pistemääräksi 66 mikä oli testituloksen mukaan vakava työuupumus. Mies ei tätä oikeen tahdo sisästää ja eikä oo halukas kuuntelee .
Paras kaverini asuu tällä hetkellä ulkomailla ja hänen kanssa olen vain netin kautta pystyny pitää yhteyttä . Ystäväni ei osaa sanoa koska hän palaa suomeen.
Hän on ainoa naispuoleinen henkilö joka on mulle moneen vuoteen ollu myös työpaikalla kuin sen ulkopuolella läheinen ja luotin häneen . Pomolle voin puhuu mutta tuntuu että hänkään ei kauheesti tajuu miten nuorella ihmisellä voi tulla tälläistä.
Pomo on kyllä helpottanu minun työtaakkaa mutta nytkin olin alkuviikon töissä niin sain kuulla vaan valitusta että kuinka pitäis tehdä asiat vielä paremmin ja tarkemmin, tekis mieli huutaa suoraan huutoo et mä en oo kone ja olen vaan ihminen. Tuntuu etten voi luottaa työkavereihin (naispuoleisiin,pomoni on myös nainen) .
Olen muuttanut pieneltä paikkakunnalta rakkauden takia ja vaihdoin sisäisellä siirrolla työpaikkaa, aluksi oli kaikki ihan hyvin mutta nyt kun paras kaverini lopetti samalla työpaikalla ja ei ole varmaankaan tulossa niihin töihin takaisin . Ystävinä minulla ollut vaan miespuoleisia koska jotenkin luotan heihin mutta ei mitään hyviä ystävyyssuhteita ikinä ollu ja nyt taas on noussut ala-asteen traumat päälle koska minua kiusattiin melkein koko ala-aste tyttöjen toimesta ja nyt tuntuu että työilmapiiri on taas sitä kyräilyy ja selän takana haukkumista . En tiedä pitäiskö minun soittaa työsuojeluvaltuutetulle ,pelkään saavani leiman otsaani . On käynnyt monesti mielessä et tahdon pois kyseisestä yrityksestä koska minulle ei edes anneta työylenemis mahdollisuutta (luonteeltani olen hieman räiskähtelevä ja pomo pelkään että hermostuisin asiakkaille). Okei tällä hetkellä en sitä vastuuta voiskaan ottaa enempää mutta myyjänä multa vaaditaan liikaa ,ymmärrän että olen ollut 5 vuotta samassa firmassa töissä mut joku raja oikeesti. En ole ollut ainoa töissä jolla on työstressiä ja uupumusta monet ei vaan uskalla jäädä kait saikulle. Itse sanoisin irti muttta pelkään etten saisi uusia töitä ja joutuisin mieheni elätiksi jota en halua . Luojan kiitos ettei tässä tilanteessani ole vielä lapsia (vaikka sellaista joskus haluan) .
Minulla on myös muita fyysisiä oireita tällä hetkellä kuin selän hajoaminen . Itken melkein päivittäin ja en vaan jaksa. Itsetuhoisia ajatuksia tai masennusta en havaitse ittessäni.