Olen kärsinyt yksinäisyydestä suuren osan elämästäni (olen jo yli 30v). On jaksoja, jolloin olen kuulunut jonnekin, esim lukioaika, jolloin kuuluin yhteisöön jne. Minulla on muutama ystävä, joiden kanssa soittelen säännöllisesti, mutta he elävät perhe-elämää, joten luonnollisesti jakavat siellä päivittäiset kuulumiset. Lisäksi asuvat toisella paikkakunnalla. Olen harrastanut ennen varsin täysvaltaisesti erästä harrastusta, mutta enää en voi tätä harrastusta jatkaa. Tälle paikkakunnalle muutin reilun viisi vuotta sitten, ja suuren osan ajasta olen ollut miehen ja toisenkin miehen kanssa, mutta suhteen katkettua näiden kautta tulleet ihmiset eivät ole enää jääneet elämääni. Olen tutustunut töiden kautta muutamaan ihmiseen ja heidän kanssaan näen silloin tällöin. Jonkin verran täällä on muitakin tuttuja, joiden kanssa toki nähdään, jos pidän itse yhteyttä. Ylipäänsä kaverisuhteeni ovat varsin yksipuolisia lukuunottamatta noita kahta ystävää, jotka soittelevat minulle silloin tällöin, jos perhe-elämältään ehtivät. Lisäksi en tunne ketään samassa elämäntilanteessa olevaa, vaan kaikki tuttuni ovat vähintään parisuhteessa miltei kaikilla on lapsiakin.

Olen kauan miettinyt, mikä minussa on vikana. Nyt olen tutustunut jonkin verran erääseen porukkaan harrastuksen kautta ja erään miehen kanssa olen jutellut paljon. Hän on minuun ihastunut, mutta olen kertonut, että meistä ei tule mitään. Olemme silti jutelleet harrastukseen liittyen. Mies kysyikin sitten minulta, miksi minulla ei ole kavereita. Kerroin näitä asioita mitä tässäkin ja hän kertoi, että olen välillä tympeä ihmisille ja siitä johtuu, että minulla ei ole ystäviä. Tunnistan olevani suorapuheinen ja varmasti välillä tylykin, vaikka en tarkoita mitään pahaa. Olen yrittänyt opetella olemaan ystävällisempi, ja usein onnistun, mutta välillä en yhtään. Nyt minulle oltiin tyly ja vastasin itsekin varmasti hieman ikävästi. Mies totesi tämän perusteella, että minun pitäisi aina olla ihmisille mukava, vaikka minulle oltaisiin tyly, sillä tavalla saa kavereita. Oma kokemus on ollut, että minulle tehdään ohareita helposti ja olen silti pitänyt ihmisiin yhteyttä ja yrittänyt olla ystävällinen. Silti kaveruus on ollut yksipuolista ja minulle on jopa todettu, että en välitä, vaikka minua kohdellaan huonosti. Olen nyt päättänyt laittaa yksipuoliset kaverit tauolle, koska heistä tulee enemmän surua kuin iloa minulle.

Eilinen keskustelu pisti kuitenkin miettimään, että onko syy siis vain minussa. En edes tajua olevani ikävä ihminen ja siksi minuun ei pidetä yhteyttä. Minulle on kyllä sanottu ennen, että olen suorapuheinen, mutta juuri siksi nämä ihmiset ovat pitäneet minusta. Tuntuu aika surkealta tällainen, että ykinäisyyteni on vain oma vikani ja olen itkenyt eilisen ja tämän päivän. Olen saanut kuulla koko elämäni itsestäni vain negatiivisia asioita ja kerroin miehellekin, että minulle tuli hänen kommentistaan todella paha mieli, varsinkin kun minulle tehtiin eilen kahdet oharit. Kerroin myös, että minusta tuntuu pahalta, kun kertoo minulle vain vikojani, johon totesi, että hän vain auttaa minua ja minusta ei saisi tuntua pahalta hänen kertomansa. Empatiaa en saanut ollenkaan mieheltä, vaikka kerroin, että nyt on todella surkea olo. Kun kerroin, että yritän olla ystävällinen, mutten aina onnistu, ja että se ei ole niin yksinkertaista, hän käski vain ottamaan mallia yhdestä henkilöstä, joka on aina iloinen ja kiva kaikille, mielestäni ehkä vähän jopa rasittavuuteen asti.

Nyt itsetuntoni on kyllä varsin maissa tämän asian suhteen. Olin taas onnistunut rakentamaan itsetuntoni edes kohtalaisesi viime kuukausien aikana eron jäljiltä, mutta nyt tuli mahalasku asian suhteen. Tuntuu, että olen kestämätön ihminen ja sen vuoksi yksinäinen, koska seurani ei ole mukavaa (vaikka tiedän, että ne pari muualla asuvaa ystävää kyllä pitävät minusta ihan vilpittömästi, eivätkä pidä minua tympeänä). Tunnistaako kukaan samanlaista tilannetta? Onko neuvoja, mitä voisin tehdä?