Heippa, mun on pakko päästä jakamaan omat ajatukset jonnekki. Olen 24 vuotias mies ja tällä hetkelläulkoisesti kaikki on hyvin. Mutta sisällä ei mikään, entistä tiheämmin tietoisuuteen puskee itsetuhoajatukset, sillä näen sen ainoana vaihtoehtona.

Oon koko ikäni ollu se syrjäänvetäytyvä tyyppi, mulla on näennäisesti ollu aina muutama kaveri. Isoissa porukoissa oon ollu vaan hiljaa ja miettiny millon pääsen pois. Oon ollu aina ahdistunu sellasissa tilanteissa, en oo koskaan nauranu jutuille mitä isoissa porukoissa tai vieras ihminen mulle sanoo, sillä en siinä tilanteessa sitä asiaa tajua. Oon ikään ku sumussa niinä hetkinä. Mitä enemmä ahistun sitä pahemmaksi se olo menee. Muistan ala-asteelta alkaen et oon vaan aina oottanu että millon kesäloma alkaa ja että saan vaan olla. Se auttaa, ku ei mua hirveesti oo vapaaehtosesti haluttanu koskaan tehä mitään. Kaikki mitä oon tehny niin on ulkosesti pakotettua.

Yleisesti oon menestyny elämässä muiden silmissä katottuna. Mulla on korkeakoulututkinto ja errittäin usteluahaluttu työ. Olen hyvässä fyysisessä kunnossa. Mutta mielessä kaikki on huonosti ja en nauti oikeastaan mistään. Suurin ongelma on tunteiden näyttö, en osaa näyttää niitä ku tosi turvallisessa ympäristössä. Normaali vuorovaikutuksessa oon ilmeetön, ääni on kuollu väriltään ja lauseet on lyhkäsiä ja pyrin vaan pääseen tilanteesta pois.

Viimesen vuoden sisään oon alkanu tiedostaan mun tilannetta paremmin, oon pitäny mielialapäiväkirjaa. Oon huomannu et useimmiten mun mieliala on ihaan maassa, ajottain saan sen ite nostettua ja sillon jaksanki olla normaali ja tehdä asioita, nähä ihmisiä ja ylipäänsä mieleen tulee asioita. Mutta sit ku tulee liikaa kuormitusta masennun ja meen uumiin, tuntuu että hidastun ja sit alkaa tuleen oireita. Ensin huomaan että en ymmärrä asioita, sitten alan tekemään vurheitä kirjottamisessa tolkuttomasti, tekstin keksiminen vie aikaa huomattavasti, alan vetäytyyn ihmissuhteista, lyhennän lauseita ja en alota spontaanisti mitään keskustelua tai toimintaa, ootan vaan että pääsen olemaan ja murehtimaan, loppujen lopuks oleminen helpottaa ja tsemppaan itteni ettei elämä voi olla tämmöstä.

Sitten mulla lähyee vauhdikkaampi jakso millon oon oma itteni ja ajatus kulkee normaalisti ja voin olla avoin. Jaksan olla ja tehä, oon ilonen. Mut sit se taas katkeaa jossai vaiheessa jos tulee stressaavampaa. Eniten häiritsee noissa alhasissa mielialoissa se et musta katoaa tunne puoli ja samalla unohan paljon asioita, en pysty palauttaan niitä mun mieleen. Unohan työasiat ja jo opitut asiat. Käyn ikään ku puoliteholla.

Seksihalut on ollu kohta 2v kadoksissa, unet on ihan ok vielä. Haluaisin vaan mun elämän halun takas. Mitään traumaa mulla ei oo lapsena ollu. Mietin vaan et oonkoha vaan tämmönen luonteelta oon kuitenki aina olli tämmönen mutta ongelmat vaan tulee esiin nyt ku pitäiw pärjätä 8h päivittäon työelämässä ja miettiä perhettä ja muuta tulevaisuutta?

Psykiatrilla ja psykologilla oon käynyt, mutta juuta tai jaata eivät osanneet sanoa. Mt-puolta nöhneenä on osaa sanoa miten mua voitais auttaa, lääkityksiin en usko ja kun ongelma on ollu koko elämän mutta kukaan ei sitä ole huomannut. Tässä lyhyt kertomus ja tiivistelmä ongelmista:

-Tunteiden ja muistin katoaminen. Kun ne menee niin mulle ei jää ku loohinen järkeilevä minä. Samalla katoaa tai heikkenee kaikki opitut taidot ja mm. Luovuus
-Sillon ku on tunteet mukana niin myös muisti pelaa ja pystyn olemaan vaivatta oma itteni
-Yksinäisyysmmikä johtunee siitä että minuun ei saada tunne puolen yhteyttä kun en näytä/tunteita ei ole ahdistuksesta johtuen.