Olen kolmekymppinen työssäkäyvä perheellinen mies ja nyt tilanteessa, jossa kaikki tuki on tervetullutta. Tunnen olevani enemmän tai vähemmän lähellä murtumispistettä.

Kotona olen jatkuvasti ärtynyt pienistäkin asioista, raha-asiat vellovat jatkuvasti mielessä, työ tuntuu merkityksettömältä, ajantaju on täysin kateissa ja kehossani olen tuntenut jo ties kuinka pitkään (puoli vuotta – vuosi, ellei pitempäänkin) jatkuvaa jännittyneisyyttä. Kaikki tuntuu turhalle ja merkityksettömälle, huomaan aika ajoin ajattelevani itsetuhoisia ajatuksia mutta niistäkään en jaksa huolestua vaan suhtautumiseni niihin on lähinnä luokkaa ”kappas vain, idea se on tuokin…”. Tunnen olevani irrallani itsestäni, en koe että henkilö joka tätä elämää elää olisin minä vaan seuraan sivusta. Ajatukset, puheet ja teot eivät tunnu omiltani.

Puolisolleni en kykene tunteistani puhumaan, sillä hän ja lapsemme ovat onnellisia ja suhtaudun tähän jokseenkin laskelmoivan kylmästi ajatuksella ”yksi onneton on vähemmän kuin kaksi onnetonta”. En siis varsinaisesti halua piilotella, en vain näe hyötyä saattaa häntäkin onnettomaksi. Ystäväni tuntuvat kaukaisille ja sosiaaliset suhteet tyhjänpäiväisille, en koe mitään hyötyä siitäkään että ystävilleni näistä asioista puhuisin.

Pari vuotta sitten minulla todettiin stressin aiheuttaman sairasloman aikana ”määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö”, tämän hoitoa tai tutkimista ei kuitenkaan ole jatkettu. Hoitojakson aikana söin rauhoittavia, joista tuntui olevan apua. SSRI-lääkkeistä kieltäydyin, sillä en halunnut luopua normaaleista ilon tunteista. Iloa ja onnellisuutta tunnen myös edelleen, enkä varsinaisesti koe olevani masentunutkaan vaan juuri tuo oman persoonan etäisyys on mielestäni kuvaavin oire.

Nyt sattui huonon tuurin myötä yllättävää rahanmenoa ja tuntuu että jonkin lainen raja ylittyi ja nyt ollaan ”vaaravyöhykkeellä”. Keho on jatkuvassa jännitystilassa, yöunet ovat hyvin lyhyitä, ajatukset laukkaavat jatkuvasti ja tämä alkaa jo vaikuttamaan työtehoon kun en pysty keskittymään mihinkään tai olemaan läsnä missään.

Mikä minua vaivaa? Olenko lähellä jonkin laista murtumispistettä ja jos olen, niin mitä on odotettavissa? Kuinka lähteä tilannetta purkamaan? Kenelle puhua ja miksi? Voiko läheisistä olla apua, vai onko järkevämpää yrittää ratkoa asiaa suoraan ammattilaisen kanssa?