Olen tosi yksin. Ympäärilläni on ihmidä, jotka ovat siinä, mutta eivät tunne minua.Enkä minä tunne heitä. Ei ole ketäään, kelle soittaisin illalla, kun ahdistus noussee huippuunsa. Vaikka on ystäviä, mutta kun he eivät tunne minua tai osaa auttaa millään tavalla. Olen yksin.
On olemassa palvelevia puhelimia, mutta ne kaikki likitulkoon kaventavat lompakkoa joka soitolla. Eivätkä nekään ihmiset tieä minusta mitäään, vain ne muutamat sanat, joita heille kerron. En koe saavani näistäkään miyään apua.
Perheeni on mahdoton, sairaita joka ikinen. Hä ajattelevat että olen niin heikko, ettei minun kanssani voi keskustella normaalisti. Se siitä perheeni tuesta.
En tieä mtä teen. On mulla ammattiauttajia kuvioissa ja heitä yritän hyödyntää. Mutta kun kaipaan jokun ihmisen rinnalleni joka välittää ja kuuntelee, ilman että morvaatioina on rahansaanti työpaikalla.
Mitä te muut olette pärjänneet tässä asiassa?
Jollakin tavalla pystyn samaistumaan sun tunteisiin. Mulla on oma perhe,mies ja kaksi lasta,mieheltä saan paljon tukea, hänen kanssaan voin olla juuri sellainen kuin olen.
muuten sitten elämäni onkin aika yksin oloa. Ei ole omaa sukua,ei vanhempia (ovat kuolleet) ei sisaruksia,ei semmoisia ystäviä jotka ymmärtäisivät miten rankkaa on välillä jokainen hetki... tunnen usein olevani aivan yksin,kukaan ei tunnu välittävän,ei kaipaavan. Yhteyden pito monesti on että mä otan yhteyttä. Inhottaa nähdä vaikka puhelimessa kavereiden numerot,mietin usein mitä teen niillä kun ei ne koskaan mua edes kaipaa. Ehkä hekin tajuaa että mä elän erilaista elämää eivätkä jaksa mua. Niinhän se on. Multa puuttuu semmonen vertaistuki,täältä olen saanut jonkun verran onneksi tukea. On mullakin mielenterveys puolella hoitokontaktit,mutta ihan samaa mietin että ne tekee sitä palkkansa eteen ja en mä todellisuudessa heille merkitse mitään.
halusin vain tulla kertomaan ettet ole yksin joka kokee yksinäisyyttä. Vaikka mulla on rakas perheeni,koen silti jonkunlaista yksinäisyyttä,päiväthän olen aina yksin kotona,muu perhe normaalissa elämässä onneksi.
Jotenkin kaipaisin vertaistukea kovasti,ihmisiä jotka ymmärtävät. Mun kavereilla kun kaikilla on "normaalit" elämät ja mielenterveys kunnossa niin ymmärrän ettei tämmöinen mielenterveysongelmainen vaan kuulu heidän joukkoon ja osa kai häpeääkin mua..
Yhdyn niin teidän viesteihin! Olen uusi täällä, ja tuntuu, ettei täältäkään oikein saa vertaistukea. Moni on kyllä lukenut postaukseni, mutta kukaan ei ole vaivaantunut vastaamaan. Enkä sano tätä mitenkään pahalla. Tunnen vain itseni niin yksinäiseksi koko ajan. Onhan minulla muutama kaveri, mutta emme pidä yhteyttä, ellen minä ota ensin kontaktia, mikä taas uuvuttaa minut täysin. Tuntuu, ettei kukaan halua oikeasti olla kanssani.
Minulla on maailman kultaisin aviomies, mutta en häntäkään jaksaisi aina rasittaa ongelmillani. Pitäisi lähteä harrastamaan ja tehdä sitä tätä ja tuota, mutta kun ei vaan jaksa. Haluisin vaan käpertyä eläinteni kanssa sänkyyn loppuelämäkseni. Ne ainakin hyväksyvät minut oikeasti sellaisena kuin olen.
Ette ole yksin tämän asian kanssa, jos se yhtään lohduttaa! ☺️❤️☺️
Hei, ElliNelli!
Haluan vastata sinulle, vaiikka tilanteeni ei ole ihan sama.
En halua kertoa miesystävälle kaikista yliannostuksista joita otan. Tunnen siitä vähän syyllisyyttä, kun salaan häneletä jotain. Muuten voin puhua hänelle paljonkin.
Onneksi minulla on yksi ystävä, jonka olen tavanut sairaalassa, ja jonka kanssa tunteminen muuttui ystävyydeksi. Hänelle voin ainakin yrittää soittaa, ja hänelle voin kertoa yliannostukseni. Mutta en minä hänellekään voi soittaa öisin.
Mulla on ollut pelastuksena mm. mielenterveysseuran Kriisipuhelin. En ole siihen soittanut aika pitkään aikaan, mutta tiedän, että se on olemassa. Olen aikonut soittaa sinne nyt useampana iltana, mutta väsymys (lue: lievä yliannostus) on vienyt mut nukkumaan ennen kuin olen soittanut. Vaikka se maksaakin,kun operaattori ottaa rahansa välistä, niin se on ihan hyvä olla olemassa.
Sellaisen ystävän löytäminen, joka ymmärtää ja kestää toisen ongelmia, on aina vaikeaa...
Toivon sinun kuitenkin löytävän sellaisen! Voimia!😍
Yksinäisyyttä on niin paljon ja erilaista. Jotkut ovat todella yksin, kun ei ole ketään kelle kertoa pahasta olostani. Minä saan olla kiitollinen näistä ammatti-ihmisistä, jotka tukevat mua täällä elämäni tiellä. Mutta, kun se ei tunnu samalta kuin olisi ystävä, joka kuuntelee...
On mulla ollut ystäviäkin, jota kuuntelevat. Tuntuvat vahvoilta ja sanovat kestävänsä kuunnella kaikenlaista, siitä ei olisi hätää. SItten avaudun heille ja kaikki menee aluksia hyvin, kunnes tullaan pisteeseen, että hekin sanovat, että eivät kestä enää enempää. Se on kova kolahdus. Olenkin nyt päättänyt ettemn ole taakaksi ystävilleni, he eivät kest. Se tuntuu todella karulta ja ahdistavalta.
Yksinäisyys, on se sitten täysvaltaista tai vähän lievempää, on niin rikki repiää tuntnetta. Se tuntuu kuin itsellä ei ole mitään virkaa, arvostusta maailmassa. Se jäytää milen perikoilla syvällä. Toivon, että meillä jokaisella olisi joku, kelle haluaa kertoa elämästään, kaiken. Ja kuka osaa ottaa vastaan nämä asiat.
En voi muuta sanoa kuin että pidä kiinni siitä vähästä mitä sinulla on, edes muutamasta etäisemmältäkin tuntuvasta ihmisestä.
Itse olen elänyt aikamoisessa yksinäisyydessä pari vuotta ja olen vain parikymppinen. Pitkä sairaalajakso erkaannutti minut ystävistä ja jopa tutuista kun en osannut kertoa kenellekään missä olen saatika miksi. Kaikki jäi. Nyt vuosi sairaslomalla eikä ole mitään yhteisöä johon kuulua, ei ystäviä, vanhempien kanssa yhteyksissä ollaan ehkä kerran kuukaudessa.
Salailu vie ne ihmiset pois, koska jossain vaiheessa itse haluat heidän luotansa pois. Nykyiset ihmiset eivät kelpaa ja tahdot muuta, pian ei ole mitään. Pidä kiinni.
Hello! Mitä ajattelette..? Jaksatteko koskaan taistella vastaan yksinäisyyttä? Soittaa aktiivisesti ystävlille tai pyytää nähdä heitä? Kun musta tuntuu että annan tilanteen jatkua liian helpolla Anaa periksi, että ei kukaan mun kanssa jaksa olla. Mä helpolla alan märehtimään yksinäisyydessäni, että olen niin kurja ja ei kukaan mun kanssa jaksa olla.
Olen kyllä sitä mieltä, että jos ystävät ovat niitä todellisia ja tietävät, että mullakin on niitä vaikeita jaksoja; Hei eivät jätä tai ole ottamatta itse yhteyttä muhun.
Sitten päädyn siihen, että onko mulla ystäviä sitten montaakaan. Onko yhtään???
Tällä hetkellä kun on tosi vaikeaa olen yksin...
Moi
välilä jaksaa, välillä ei. Mielenterveysongelmat tekevät sen, että aina ei vain jaksa kaikille avautua ja elämäänsä selittää. Mutta kyllä aktiivisuus tuossa suhteessa myös kannattaa.
Joltakin osin, ainakin itselläni, yksinäisyys voi olla myös sellaista ns. eksistentiaalista että vaikka on rakkaita ihmisiä ympärillä, niin tuntuu yksinäiseltä. Minä olen eronnut joten seuranani ovat kouluikäiset lapseni, meillä menee hyvin mutta toki kaipaan usein aikuista seuraa. Ja se tunne, että kukaan ei kuitenkaan ymmärrä, on varsin tuttu 😉 toisaalta jonkin laista yksinäisyyttä ja pelkoa tuntevat kaikki joskus, siis ihan kaikki.
Eli toisin sanoen kannattaa yrittää ottaa yhteyttä vanhoihin ystäviin. Tavallisesti he ilahtuvat sellaisesta!
Miten niin yksin voi olla, vaikka ihmisiä olisi vierellä monia... Asun asuntolassa ja juuri täällä on tapahtuma missä moni on mukana. Mua ahdistaisi kovasti olla siellä, muiden nauraessa ja itse itkua pidellen siellä tapettina seinillä olisin. Olen mielummin kotona, vaikka nyt tuntuu, että seinät kaatuvat päälleni ja hautaudun niiden alle ja kukaan ei ihmettelisi missä olen.
Kun olisi joku, kenen kädestä voisi ottaa kiinni. Joku jolle kertoa ómasta elämästäni, niin että tulisi hyväksytyksi. Ystävä, sitä kaipaan.