… ja sitten aina ahdistaa jälkikäteen. Siis ihan vaan kun olen tavannut ystäviäni.
Olen jo karsinut sosiaalisia suhteitani ja enää pidän yhteyttä vain tarkoin valittuihin henkilöihin. Vain sellaisiin joiden kanssa ystävyyssuhde periaatteessa vain antaa eikä ota. Mutta vain periaatteessa. Silti nykyään huomaan lähes aina että tapaamisen/yhteydenpidon jälkeen muhun iskee jonkinlainen morkkis. Miksi mä valitin pienistä ongelmistani? Miksi mä sönkötin jostain henkisestä ongelmastani kun en osannut kuitenkaan selkeästi itseäni ilmaista? Musta sai varmaan hölmön kuvan. Ja vaikutin varmaan ruman katkeraltakin kun avoimesti kerroin tunteistani jotain henkilöä kohtaan. Ja entä se kun sain päähäni avautua mielipiteestäni mikä sotii yleistä mielipidettä vastaan – olisi pitänyt olla hiljaa, annoin itsestäni varmaan välinpitämättömän ja itsekkään kuvan. Ja miksi niin avoimesti kerroin ongelmistani äitiydessä? Se varmaan nyt mielessään kauhistelee.
Ja siis ystäväni eivät ääneen sano mitään tuomitsevaa eivätkä anna syytä minun tuntea oloani tuomituksi. Mutta… Silti aina nykyään jälkikäteen niin paska olo että oon alkanu vähentää yhteydenpitoa kehenkään.
Ja vähemmän avoin en vaan osaa olla. Aina tulee halu avautua ja tuntea tulevansa ymmärretyksi. Ja vaikka tulisikin, niin silti morkkis iskee.
Oon lähteny somesta kun ei pää kestä. Ensin pää hajosi facessa ja nyt jo livetapaamisissakin. Aina se morkkis.