Olen laiska ja tyhmä
Vielä tän vuoden keväällä olin varovaisen toiveikas tulevaisuuden suhteen. Olin vihdoin saanut opinnot päätökseen ja hain jatko-opiskelupaikkaa (yliopistoon) varmana siitä, että nyt lähtee elämä rullaamaan. Vielä silloinkin, kun sain tietää, että opiskelupaikkaa ei herunut, ajattelin, että ei maailma tähän kaadu. Että tekisin vain vuoden verran töitä ja hakisin sitten uudelleen.
Päätin jopa suorittaa muutaman kurssin avoimen yliopiston puolella, jotta saisin tästä välivuodesta täyden hyödyn irti.
Mutta. Ei se ihan niin mennyt kuin suunnittelin.
Avoimia työpaikkoja ei mitenkään runsaasti ole tarjolla, saatika sitten sellaisia joihin voisin tällä koulutuksella ja työkokemuksella (lähinnä sen puutteella) hakea. Ja sitten ne muutamat, joihin periaatteessa voisin hakea…
”Oletko reipas ja oma-aloitteinen?” En ole
”Oletko tunnollinen ja aina ajallaan?” En voi luvata
”Selviätkö kiireestä ja paineesta?” En todellakaan
”Onko kokemusta? Osaatko sitä ja tätä ja tuota?” Ei, ei, ei, en.
”Miksi meidän kannattaisi palkata juuri sinut?” No ei teidän todella kannatakaan!!
No, selvä, ehkä musta ei koskaan tule duunaria. Tai ainakaan nyt.
Entä ne opiskelut sitten?
No alkuun kaikki vaikutti todella kiinnostavalta ja tunsin, että vihdoin olen omassa elementissäni. Odotin luentoja innolla ja tein muistiinpanoja kynä sauhuten. Mutta kurssien edetessä käsiteltävät asiat vaikeutuivat ja pikku hiljaa aloin pudota kärryiltä, vaikka kuinka luin lisämateriaaleja ja tein tehtäviä. Pian huomasin tuijottavani tekstejä, joista en ymmärtänyt sanaakaan. Ja siihen tilaan jäin.
Vielä en ole jättänyt ainoatakaan luentoa väliin, mutta seuraava luento on tänään, enkä ole varma, pystynkö pakottamaan itseni paikalle. Tuntuu niin täydellisen turhalta istua tuntikausia kuuntelemassa puhetta, joka menee täysin yli ymmärryksen.
Toisin sanoen, turha lienee hakea uudelleen ensi vuonna. Vaikka jostain syystä saisinkin opiskelupaikan yliopistolta, en tulisi pärjäämään opinnoissani.
En nyt sitten tiedä, mitä tässä tekisin.
Olen liian tyhmä tekemään mitä haluan ja liian laiska tekemään mitä (mahdollisesti) osaisin tehdä.
😉Toivottavasti kävit sillä luennolla 🙂 ja mielialasi on tänään jo parempi. Minäkin olen aikoinaan istunut sivuaineeni luennolla, josta en ymmärtänyt hölkkäsen pöläystäkään. En ollut ihan varma siitäkään, ymmärsikö luennoitsijakaan sen enempää 😉. Mutta, mutta :johtopäätöksesi "olen tyhmä ja laiska" on vähintään liioiteltu ja yliyleistetty - siis tunne, joka ei perustu mihinkään faktaan. Tunteen pohjana on useimmiten se, että on sitonut itsekunnioituksensa suorituksiin ja pärjäämiseen. Olen kärsinyt moisesta asiasta ihan riittävästi, enkä toivo sitä kenellekään, enkä ainakaan nuorelle, joka on elämänsä edessä🙂.
On selvää, että minusta ei olisi voinut tulla ydinfyysikkoa, sillä ominaisuuteni eivät olisi soveltuneet siihen. Sen tiedon kanssa voin elää ihan rauhassa🙂. Kotoani osoitettiin minulle paineita, mitkä eivät mitenkään edistäneet hyvinvointiani. Erilaisilla lähtökohdilla olisin varmasti tykännyt "duunarin hommistakin". Ehken olisi ollut kaikkein tarmokkain, mutta olisin yrittänyt parhaani.
Omaa tekstiä kannattaa lukea toistamiseen. Onko asia juuri noin? Miksi koen näin?
Oletko muuten miettinyt jotakin toista vaihtoehtoa akateemiselta alalta, jos edelleenkin haluat yliopistoon? Unelma-ammatti voi olla jotakin muuta kuin alun perin ajatteli. Perhetausta ja odotukset helposti määräävät omaksumamme odotukset itsestämme. Lannistumisen ja surun tunne on luonnollinen seuraus pettymyksistä. Totesit itsekin ajatelleesi aiemmin, "että ei elämä tähän kaadu"🙂👍. Siihen voisi lisätä vielä, että se vain muuttaa suuntaansa.
Arvaa vain, miten usein olen listannut heikkouksiani. Kun niihin aikansa tuijottaa, niin masennushan se sieltä pukkaa. Toisaalta masentunut mieli rakentaa vääristyneen todellisuuden, jossa vahvuuksilla ei ole mitään jalansijaa. Jos olet masentunut, hae ihmeessä apua ajoissa. Toivottomuuden harmaus täyttyy taas väreillä masennuksen helpottaessa. Murehtiminen muuttuu ratkaisukeskeisyydeksi. Elämä ei ole musta valkoista, eikä vaihtoehdotonta. Toisinaan vain jaksaminen on kortilla.
väsymys kirjoitti 14.11.2016 15:57
Mutta. Ei se ihan niin mennyt kuin suunnittelin.
Avoimia työpaikkoja ei mitenkään runsaasti ole tarjolla, saatika sitten sellaisia joihin voisin tällä koulutuksella ja työkokemuksella (lähinnä sen puutteella) hakea. Ja sitten ne muutamat, joihin periaatteessa voisin hakea...
"Oletko reipas ja oma-aloitteinen?" En ole
"Oletko tunnollinen ja aina ajallaan?" En voi luvata
"Selviätkö kiireestä ja paineesta?" En todellakaan
"Onko kokemusta? Osaatko sitä ja tätä ja tuota?" Ei, ei, ei, en.
"Miksi meidän kannattaisi palkata juuri sinut?" No ei teidän todella kannatakaan!!
Samanlaisia tuntemuksia mullakin on ollu valmistumisen kynnyksellä ja sen jälkeen. Tekisi mieli kirjoittaa työhakemukseen, että "olen arka ja pelokas, tarvitsen paljon tukea ja rakkautta, olen monilta osin vielä kipeä ja parantumassa, siedän huonosti muutoksia ja stressia... mutta silti mulla on monia arvokkaita lahjoja ja taitoja ja tahtoisin kovasti päästä töihin." Minusta se itsensä markkinoiminen työnhaussa on ahdistavaa ja vastenmielistä. Eihän kukaan ole oikeasti sellainen kuin työhakemukseen kirjoitetaan. Pitää vaan luoda sellainen kiiltokuva itsestä. 😝