Hei,

Luin tekstisi tässä ja kommenttisi toisessa viestiketjussa. Haluan vain sanoa, että kyllä sinut täällä huomataan - on vain niin kovin vaikea sanoa tilanteeseesi mitään. Onko sinulla mahdollisuutta aloittaa esim. kansanopistossa tai jossain harrastustoimintaa, jossa kokisit tulevasi huomatuksi esim. kirjallisuuspiiri tai jos olet uskonnollinen niin seurakunnan piirit, joissa keskustellaan?

Kiitos vastauksestasi Jasse. Olen yrittänyt mennä mukaan joihinkin ryhmiin, mutta aina vaan on sama tunne. En pääse sisälle mihinkään. Ehkä se on niin että ihmiset täällä tuntevat toisensa ja haluavat olla omissa piireissään.
Tuntuu mukavalta että edes täällä joku ottaa kantaa viesteihin.

PiaKristiina 🙂🌻

Olisiko mahdollista ottaa asia puheeksi esim. esimiehen kanssa ? Voihan olla että työkaverisi ajattelee sinun haluavan olla enemmän itseksesi. Me kaikki kuitenkin olemme erilaisia, jos jokin olemuksessasi viestittää epävarmuutta tms. sinua ei välttämättä uskalla lähestyä ? tuskin kukaan sinua tarkoituksella karttaa, ei ainakaan koko työkaveri porukkasi.

Ystävälläni on ollut vastaavanlainen tilanne, alkujaan minäkin luulin "että tuo ihminen ei kyllä pidä minusta, eikä halua olla kanssani" , hän oli tuntenut samoin minusta, myöskin tuntee muissa sosiaalisisssa tilanteissa että häntä kartetaan. Olen rohkaissut puhumaan asiasta avoimesti, kukaan kun ei meistä pysty lukemaan toisen ajatuksia.

Minusta moni uusi tuttavuus on avoimesti sanonut " kyllä mä alussa ihmettelin mikähän tyyppi toi on, ei puhu mitään jne.vetäytyy kuoreensa"
Oppiessaan tuntemaan minut, ovat pyörtäneet ensi mielikuvansa minusta, olenkin heidän mielestä avoin, sosiaalinen ja mukava työkaveri ja ystävä.

En siis itsekkään ole mikään supersosiaalinen vieraiden ihmisten läsnä, tarkkailen aluksi paljon jne. kun opin "luottamaan" ja tuntemaan paremmin, on minun helpompi avautua.

Tsemppiä sinulle 🙂

Hei Piakristiina,

Olen samassa tilanteessa kuin sinäkin. Olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi jo pienestä naperosta lähtien. Kotona olin yksin ja huomaamaton. Vanhemmat eivät välittäneet ja kavereita minulla ei ollut. Olen ollut lapsesta asti myös ylipainoinen, mikä onkin murentanut itsetuntoni täysin nollille. Kun aloitin koulun, en saanut kavereita ja kukaan ei välittänyt olla kanssani. Tämä samanlainen käytös on jatkunut läpi elämäni. Tunnen, ettei kukaan välitä olemassaolostani ja olen kuin näkymätön seinäruusu.

Töissä ollessani, kukaan ei halunnut jutella minulle. Vasta silloin, kun oli ihan pakko. Kahvi-ja ruokatauoilla puheenaiheeni sivuutettiin ja tunsin ihmisten katsovan minua nenän vartta pitkin. Toisten ihmisten ilkeys ja välinpitämättömyys pakottaa minut häpeämään itseäni ja miettimään koko ajan: "Mikä minussa oikein on vikana??"

Pieni osa minusta haluaa olla antisosiaalinen, koska olen tottunut ja turtunut toisten ihmisten käytökseen. Toisaalta antisosiaalisuus puree lopulta sinua nilkkaan, niin kuin on käynyt minun kohdalla. Olen erakoitunut ja muuttunut yhä aremmaksi ihmiseksi. Hyviä ideoita ovat juuri erilaisiin tapahtumiin osallistuminen. Omalla kohdallani parhaiten toimii vuoropuhelun kertaaminen omassa päässäni. Tämä toimii minulla, koska olen järkyttävän ujo ja syrjäytynyt. Vuoropuhelun läpikäyminen päässäni auttaa minua avaamaan suuni mm. koulussa ryhmätöitä tehdessä. Vaikka tunnenkin oloni aika surulliseksi, jos ihmiset eivät ota puheenaihettani todesta, tunnen silti saavuttaneeni jotakin koska uskalsin sanoa mielipiteeni.

En tiedä, oliko tästä mitään apua. En ole koskaan hyvä antamaan neuvoja, mutta ajattelin vain todeta, ettet ole yksin. 🙂🌻

Kiitos minniliina vastauksestasi.
Mutta on se vaan aika vaikeata mennä juttelemaan ja tutustumaan ihmisiin, jotka eivät vastaa mitään kun yrittää keskustella. Ehkä olen syrjäänvetäytyvä ja vähän vaikeasti lähestyttävä ihminen, mutta näin on käynyt usein että kun yritän aloittaa keskustelua ei saa vastakaikua. Siihen se sitten jää. Tulee tunne että on jotenkin epämiellyttävää seuraa.

Tuttua tekstiä, minulla ollut samanlaisia tuntemuksia.
Uskoisin että omalla kohdallani on ollut kyse siitä että olen ollut todella ujo ja pelokas, huono itsetunto, aina pelännyt sitä muut minusta ajattelevat.
Minulla on niin selvät muistot lapsuudesta ja nuoruudesta, minä oikein torjuin ihmiset, asenteella että älkää katsoko minua , älkää huomatko minua, ja kuitenkin kärsin siitä että olin seinäkukkasena.
Tuo on sellainen asia, että itse ei mahdollisesti huomaa sitä että lähettää toisille sellaista viesti että ÄLKÄÄ LÄHESTYKÖ MINUA.
Vaikka iän mukana muuttunut, huomaan kyllä vieläkin joskus että kun esim puhun jossakin porukassa, tuntuu että muut vaan rupeavat puhumaan päälle, ihan kuin minun ääntäni ei kuulisi kukaan. Johtuuko se siitä että olen tylsä, puhun tylsiä, mahdollisesti puhun niin hiljaa ettei muut jaksa keskittyä, vai mikä lie.
Minulle on kyllä helpottanut iän mukaan, useimmiten tuntuu siltä että ihan sama mitä muut tekee tai ajattelee tai sanoo, tai on ehkä sanomatta, jos tuntuu pahalta niin kävelen tilanteesta pois, tai saatan jopa sanoa että ettekö huomaa että minä olen olemassa ja paikalla.
Olisiko mahdollista mennä jonnekin harjoittelemaan esim esiintymsitä, saada sitä kautta lisää itsevarmuutta ja uskoa itseensä. Olisko jossakin työväenopistossa/kansalaisopistossa ym jotain vaikkapa ilmaisutaidon kurssia? Tai jonkilaista harrastelijateatteria? Tai ihan mitä tahansa ryhmää tai tilannetta missä saisi harjoitella niin että sinä puhut ja muitten on kuunneltava.
Hirveitä ehdotuksia, eikö olekin.
Tärkeintä on kuitenkin se että sinä pitäisi omasta itsestäsi, uskoisit että olet ihan hyvä ihminen, jos muut ei sitä huomaa, se on heidän mokansa, ei sinun.

Kyllä meitä näkymättömiää ja kuulumattomia taitaa olla iso joukko. Itse en ole kärsinyt tämänkaltaisesta tunteesta ennenkuin selkäsairauteni ja jatkuvien kipujeni myötä masennuin, nyt voi jo puhua kroonisesta masennuksesta.
Luulenkin, että tuo piirre on masentuneilla jollakin tasolla aika tavallinen.
Itse olen jopa tehnyt sitä, että kun koen ettei minua kuunnella lopetan puhumisen vaikka kesken sanan. 😋
Joskus joku huomaa minun hiljenneen ja kysyy mitä olinkaan sanomassa, mutta yhä enemmän on niitä kertoja ettei kukaan edes huomaa.
Olen siis todella tylsää seuraa, puhun tylsistä asioista mitä ilmeisemmin.

Nyt kun tätä tässä kirjoitan, niin aloin miettimään, jospa puhun jotenkin väsyneellä äänellä, semmoisella alistuneella. Jospa kasvojeni ilmeet ja silmäni eivät ole enää niin eloisat kuin terveenä ollessani.
Sitäpaitsi epäilen vahvasti, että ne jotka erehtyvät kysymään minulta kuulumisia ja alkaessani selostaa huonoa nukkumista särkyjen vuoksi, toivottavat mielessään joko itsensä tai minut niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Olen näet näin eläkkeellä tullut niin itsekeskeiseksi, että en vastaakaan kohteliaasti "kiitos, ihan hyvää".

Minä saan siis ainakin syyttää tavallaan ihan itseäni, tai sitä muutosta minkä masennus on minussa tehnyt.

Jatta, jännä ajatus tuo että jospa sitä puhuukin alistuneella, väsyneellä äänellä ja se huomataan. Onko se sitten niin raadollista että väsyneen ja masentuneen kanssa ei kukaan jaksa jutella vaan etsitään tietty se hauska ja huumorintajuinen seura 🙂

Toivon sinulle paranemista sekä fyysisistä että sitä myötä henkisistä kivuista!

Miulla on sama tilanne.
Olen nakymaton, kuulumaton, hajuton ja mauton.
Mie olen jotenkin ajatellut sen niin, etta suurin osa ihmisista haluaa ymparilleen hauskoja, ravakoita, ulospainsuuntautuneita ihmisia.
Hiljainen ihminen koetaan jotenkin hankalksi riipaksi jonka kanssa ei haluta olla, koska halutaan olla niiden hauskojen ihmisten kanssa ja pitaa hauskaa.
Kokoajan , mieluiten.

Ainakin nain nuoren aikuisen nakokulmasta.
Vanhemmilla ihmisilla taitavat ihmissuhteet olla jo erilaisia.

Silti jotenkin tallainen hiljainen ja hitaasti "lampeneva" ihminen ei tunnu paasevan porukoihin millaan, koska ei osaa sita suosittujen ihmisten kevytta vitsailua ja "hauskaa" olemista.

Miun pelastus on ollut toiset saman kokeneet ihmiset. Ollaan lauma hiljaisia nossoja, mutta ainakin miulla on ihania ihmisia ymparillani.

Oisko siella jtn. ryhmatoimintaa mielenterveysongelmista kasivile/ jotakn vastaavaa josta voisi loytaa samanhenkisia ja samanlaisia ihmisia?

Omalla kohdallani se ei ole yrittämisestä kiinni, koska olen yrittänyt jutella ja olla ihmisten seurassa työpaikallani. Mutta jotenkin vaan monikaan ei halua olla seurassani. Ehkä se on sitten niin että juttuni ovat tylsiä tai sitten vaan itse olen tylsää seuraa. Mutta kun sama torjunta toistuu jatkuvasti sitä ei enää jaksakaan ottaa kontaktia vaan eristäytyy omaan maailmaansa. On minulla muutamia työkavereita jotka jaksavat olla seurassani onneksi. Eniten vaikeuksia on miesten kanssa jotka viihtyvät paremmin nuorempien ja kauniimpien naisten seurassa. Miesten taholta olen monestikin saanut sellaista kohtelua kuin olisin vain ilmaa. En tietenkään odota että aina joku roikkuisi luonani juttelemassa, mutta kyllä ohimennen voisi jotain sanoa.