Huh huh.. seinät tässä kaatuu päälle. Päivät sairaslomalla ollessa on mennyt siihen pisteeseen että istun kotona, yksin, netissä. Ulosmeneminen on ihan hirveää, pakko kuitenkin mennä että koira saa edes pakolliset lenkit.
Olen yli kolmekymppinen, lapseton, parisuhteessa mutta emme asu yhdessä.
Kaksi burn-outtia työssä, välissä vaihdoin alaa mutta asennoitumiseni työhön ei muuttunut. Keskivaikeaa masennusta ajoittain 19-vuotiaasta alkaen. Burniksien jälkeen nyt kolmisen kk sitten muuttui bipo II -tyyppiseksi. Kukaan ei ole diagnosoinut minua, vain itse itseni. Mtt:ssä olen kyllä asiakkaana, mutta siellä vain puhumassa ja valitsemassa itse omat lääkkeeni – niin sen koen. 😮
Niin – se robleema on että en ole osannut ystävystyä enää lukion jälkeen. Sen aikaisia kavereita minulla oli pari, mutta ensimmäisen burniksen jälkeen en jaksanut enää pitää välejä yllä. Eivät he sydänystäviä olleet, tuntuikin että minulle kaadettiin aina murheet ja huolet ja minä kävin ystäviäni moikkaamassa – ei koskaan päinvastoin, eikä minun huoleni tuntuneet olevan heille minkään arvoisia. Eli en nyt hirveästi heitä enää kaipaa.. kaipaisin vain ystävää jonka kanssa voisi jutella syvällisemmistäkin kuin vain kynsien laitosta tai meikkaamisesta.. (perheettömänä en jaksaisi niin paljon lapsien asioistakaan jutella..)
Mieheni on nyt ainoa ihmissuhde joka minulla on. Ja kaiken päälle kaadan pahan oloni hänelle!! En muka pysty kontrolloimaan oloani, välillä on kivaa ja mukavaa ja välillä on helvetti irti. Ei kuitenkaan mitään väkivaltaa, osaan pyytää anteeksi ja näen jälkikäteen miten olen käyttäytynyt. Mutta en hallitse itseäni. Kaamea depis valtaa minut, joudun kurimukseen ja ainoa tukijani saa p***aa päälleen. On ihan oikein että asumme erillämme, että mies saa edes vähän rauhaa. Haluaisin olla hänen kanssaan enemän, mutta tajuan kyllä että silloin suhteemme hajoaisi luultavasti lopullisesti minun käytökseni vuoksi.
Vanhempiini välit oli pakko jäädyttää, heidän keskinäiset ongelmansa olivat mulle liikaa. Lapsuudenkodissa käyminen oli niin vaikeaa kireän ilmapiirin takia että monesti meinasin oksentaa pahan olon vuoksi ja lähdettäessä itkin yleensä vuolaasti.
Eli mulla ei ole enää välejä porukoihinkaan, ja se on murheellista. Kaipaan heitä tavallaan, mutta en tahdo siihen ilmapiiriin enää itseäni myrkyttämään.
Töistä olen sairaslomalla (paluu piakkoin), mutta työpaikka on uusi enkä ole siellä ystäviä saanut. Paikkakunta on vieras, olen täällä asunut vasta alle vuoden.
En oikein tiedä miten ystävystyä! Minun ja muiden välillä tuntuu olevan iso kuilu.. olen aina puhunut suoraan näistä ”pää-asioistakin”, en kiertele suotta. Ehkä se säikäyttää. Toisaalta en halua puhua diipadaapaa vain jostain telkkariohjelmista.. se tuntuu niin teennäiseltä. Mutta oonkohan sitten liian raskas ja over-the-top kenenkään sietää..? Onhan mulla näitä hypomaniakausia.. ja sitten depistä. Jos en jaksa sitten lähteä kahville kenenkään kanssa jos pyydettäisiin. Pitäisi saada tilaa olotiloille jos ja kun ne heittelee — voiko tähän saada ymmärrystä..?
Olen ajatellut että jos suhteemme loppuu, niin miten pärjäisin yksin? Entä jos auto hajoaa, miten pystyn muuttamaan yksin, kuka hoitaisi koiraani jos mulle käy jotain, mistä saan apua jos sairastun..? Pelottaa olla yksin ilman ystäviä ja perhettä. 😑❓
Hei, Motukka.
Olin itse sairaslomalla viime syksyn, ja täytyy sanoa, että se ei parantanut oloani vähääkään. Tulin vain passiiviseksi, kuten ilmeisesti sinäkin olet tullut.
Tajusin lomani jälkeen, että sairasloma ei paranna ihmistä. Idea on, että ihminen parantaa itse itsensä sairaslomansa aikana.
Itse tein sen virheen, että jäin vain sänkyyn makaamaan ja tietokoneen ruutua tuijottamaan sen sijaan, että olisin todella ottanut itseäni niskasta kiinni ja alkanut sinnikkäästi muuttaa elämääni parempaan suuntaan.
Kävin samaan aikaan terapiassa, mutta se ei juuri asiaa helpottanut. Päinvastoin: luulen, että sekin oli osatekijä siihen, että passivoiduin ja aloin vähitellen uskoa, ettei minusta ole enää mihinkään ja on parempi luovuttaa.
Oltuani sen puolisen vuotta sillä lomalla tajusin, että haluan saada elinvoimani takaisin. Lopetin sairasloman ja terapiassa käymisen. Tämä muutos sai oloni voimakkaammaksi ja jaksoin taas suunnitella tulevaisuutta.
Siitä on nyt kolmisen kuukautta. Siinä ajassa olen laihtunut monta kiloa (lihoin aika lailla sairaslomani aikana), kohottanut kuntoani, saanut takaisin opiskelumotivaationi ja mikä tärkeintä, saanut elämäniloni takaisin ja päässyt eroon itsetuhoisista ajatuksista. Pitkään jatkunut lääkehoitokin on loppumassa.
Kerroin tarinani siksi, että muistaisit, että parinkin kuukauden kuluessa asiat voivat muuttua parempaan suuntaan. On kuitenkin tärkeää oivaltaa, että vain sinä itse voit parantaa elämäsi laatua: kukaan muu ei koskaan tule tekemään sitä puolestasi. Ja tämä on tosiasia, jonka kanssa me kaikki joudumme tulemaan toimeen.
Jatka ihmeessä tänne kirjoittelua, jos se tuntuu hyvältä. Olisi kiva kuulla ajatuksiasi ja mahdollisesti auttaa sinua pulmiesi kanssa, jos siihen kykenen 🙂
IisaMari
Motukkaa ymmärrän: miten niitä ystäviä saadaan? Miten muihin tutustutaan? Kun se mitä sanon tai teen saa ne muut poistumaan, jättämään minut yksin. Ei se ole helppoa. Kun on aina (kyllä: aina) joutunut ryhmän ulkopuoliseksi - harrastuksissa, koulussa, opiskelussa, työpaikoilla - niin usko ei loputtomiin kestä. Eivät ne kaikki voi väärässäkään olla. 😑❓
"Itseä niskasta kiinni"... just joo... ei ole auttanut. Ei ole auttanut hymyileminen, silmiin katsominen, toisen asioista kiinnostuminen, omista asioita kertominen... mitä vielä?
Musta nyt ei vaan tykätä. Näin on aina ollut eikä mikään osoita, että asia voisi muuttua. 😞
Motukasta en voi sanoa, onko näin, mutta koen nämä "ryhdistäydy" puheet jotenkin syyttäviksi.
Anteeksi, jos puutuin yksityisiin asioihin. Halusin vain kertoa omat tuntemukseni.... 😳
Vähän arvelinkin että joku tarttuu tuohon ilmaisuun "ottaa itseä niskasta kiinni".
Tiedän kyllä, että se ei ole mikään paras sanonta. Käytin sitä kuitenkin, koska en nyt keksinyt parempaakaan tapaa selittää omaa kokemustani.
Olen itse ollut molempien housuissa: sen, joka on masentunut ja lannistunut sekä sen, joka ajattelee positiivisesti ja uskoo tulevaisuuteen. Ymmärrän tavallaan sekä masentunutta että niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä masentunutta.
Itse masentuneena otin itseeni, kun muut ihmiset eivät pitäneet minusta. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt tajuta, ettei siinä ollut mitään henkilökohtaista - että ihmiset eivät vain pitäneet pessimismistäni ja itsesäälistäni.
Itse ajattelen, että olisi ehkä ollut hyvä, jos joku olisi sanonut nämä asiat minulle kun olin masentunut. Vaikka se tuntuukin musertavalta, kun joku sanoo, että ryhdistäydy.
Ymmärrän kyllä, että mitä pahempi masennus, sitä vaikeampi luottaa tulevaan. Kannattaakin ottaa kaikki apu vastaan silloin kun on paha olla. Sekin kuitenkin on itsensä vastuulla - ei kukaan muu voi pakottaa ottamaan apua vastaan, se on tehtävä itse.