Sama tunne on täällä. Olen 35-vuotias ja kokenut elämässäni niin paljon hyvää ja varsinkin huonoa, että joinain päivinä (nykyään melkein joka päivä) ajattelen, että on tässä jo yksi elämä tullut elettyä ja tämä elämä on nähty. Enpä tiedä olenko oikeassa, mutta siltä se ainakin tuntuu.

Ajattelen aivan samoin. Paljon olen nähnyt, paljon myös huonoa kokenut ja kärsinyt. Ei yhtään haittaisi, jos milloin vain tapahtuisi jotain ja kuolisin pois. Melkeimpä sitä toivonkin. Itsarin voisin periaatteessa tehdä, mutten vain pysty, pari kertaa olen yrittänyt.
Hyvillä mielin kuolisin ja olisin kiitollinen "hyvästä" elämästä, jonka elin. Läheisilleni olisin kirjoittanut viestin, jossa sanoisin, etteivät he surisivat minua. En itsekään sure, ja nyt minun on hyvä. Muistakaa minut iloisena, puheliaana, energisenä = 😀 Sillä sitä minä oikeasti olin.
Ja lisäksi muuta kannustavaa ja positiivista.

En tiedä miten jaksaa ...
Minun "elämä" vain on niin ....... 😞

...ja paskat! Jokaisella teillä on vielä paljon nähtävää, koettavaa ja kirottavaa!
Olen tuon saman huomion joskus tehnyt, nyt on kaikki nähty, elämä ohitse, ei mitään uutta auringon alla, saa loppua kuin kanan lento.
Ei se vika ollut elämässä, muissa ihmisissä, ympäristössä, ei edes siinä juovassa miehessä. Vika oli minun omassa asenteessani, kaekk' on mänt, eekä piisannakaa, minusta ei ole mihinkään, elämä potkii persuuksille. Minä todella yritin lopettaa sen surkeuden. Tänä päivänä sanon, jos olisin mennyt ja minulle olisi pilven reunalla, siinä varpaita heilutellessa näytetty videolta, kaikki ne käyttämättä jääneet mahdollisuuden, niin kylläpä olisi v-ttanut, ihan oikeasti.
Tein muutoksen ja en kadu, että elän vielä.

Minua muuten ihan oikeesti vituttaa vaikka en olekaan pilven reunailla.

Helemi: Hyvä jos elämäsi on nykyään paremmin sillä, että teit elämässäsi muutoksen.
Ei kaikilla ole kuitenkaan samoin, eikä aina vain omasta muutoksesta kiinni. Joillain voi olla myös paljon pahempaa sekä monimutkaisempaa ja sellaista, johon ei itse pysty vaikuttamaan, vaikka kuinka haluaisi...

Kyllä elämä on välillä ihan kaskaa. Kun KAIKKI ongelmat kasaantuvat kerralla..

Ensin menee raha-asiat päin..sitten menee terveys..sitten alkaa mennä se parisuhdekin jo pilalle niin kyllä siinä lähes päivittäin tulee mieleen se rekan alle ajaminen tai kuula kalloon. Mutta ehkä sitä on niin raukkis ettei uskalla sitä itsemurhaa koskaan tehdä ja jää tänne vain katkeroitumaan.

Uskon sen!
Elämä ei ole leikintekoa eikä simsalabin-juttu, seon karua ja raakaa.
Sanotaan, että sitä luoja rakastaa, jota eniten kurittaa, jolla on eniten vastoinkäymisiä.
Sillä mittarilla minuakin on rakastettu aivan mahdottomasti ja rajattomasti.
Mutta, en osaa oikein sanoin kuvata, miten se muutos alkoi. Alkoiko se silloin kun itkin surkeuttani, alkoiko silloin kun kriisosastolla kuuntelin toisten itkua ja huutoa, alkoiko se silloin, kun katsoin elämääni taaksepäin, alkoiko se silloin, kun annoin periksi, alkoiko silloin kun minulle sanottiin, että pitäisi vähentää töitä, alkoiko se silloin kun tajusin, että minulla itselläni ei ollut mitään merkitystä, vaan sillä mitä tein, alkoiko se silloin kun katsoin silloista miestäni, kun hän terapiassa, hymy korvissa lateli, kuinka h-tin hyvä liitto meillä on ja vartin päästä sain turpaani....????
Se elämisen voima on meissä itsessämme, ei sitä meiltä kukaan pois ota, mutta ei sitä huvin vuoksi ole annettukaan.

Mä en ole vielä kaikkea kokenut vaikka olen jo 44v, koska on lapset, joiden aikuistumista seuraan. Esikoisella on viikon päästä yo-juhlat ja se on äidillekin hieno kokemus. Samoin hänen irtautumisensa lapsuudenperheestään ja oman elämän aloittaminen. Sitä on hieno seurata sivusta. Myös nuorempien kasvua on hienoa seurata ja odotan tulevaisuudelta paljon; lähinnä lapsenlapsia. Omalta kohdaltani en uskalla kovin paljon odottaa ja toivoa. En tiedä, tuleeko musta enää koskaan edes työkykyistä.

Onnea yo-todistuksesta.
Kyllä minäki voisin elää seuraamalla jonkun toisen mielenkiintoista elämää.
Valitettavasti kaikki tuttuni näyttävät elävän samanlaista elämää kuin minäkin eli tylsää seurattavaa.

Onnistunut työpäivä takana vaikka vähän lyhyt. Mutta nyt on syytä elää ainakin tilipäivään asti.

Neljä päivää töissä mutta ei yhtään kokopäiväistä, voi paska.
Tänään on etätyöpäivä ja koodi millä pitäisi avata tehtävä on kolmetoista numeroa pitkä ja varmaan mie nyt sellaisen muistan. Kyllä on tosi salainen tehtävä, kun työntekijä ei itsekään saa sitä auki. Olen kai salaisin agentti maan päällä.

Olisinpa eilen jo kuollut, niin tätäkään en olisi nähnyt.

Olen Lappia pitänyt turvallisena paikkana elää kesällä mutta eikö vain täällä ole 34 astetta lämmintä.

Olisinpa kuollut silloin kun ketjun aloitin, niin en tätä kauheutta olisi kokenut.

Jännää, vaikka tän ketjun ajatukset ja tunteet on tullut koettua usein, niin vertaiskommenttia kirjoitellessa olo on vähänn kuin joku ois just lyöny luun kurkkuun.
Sitä ainakin lisää, ku on joskus omissa ahdingoissaan sattunu lukemaan satumaisia kuvauksia Lapin hangista, välimatkoista, ja oikeasta elämästä. Siis mä olen niin kaupunkilaistunut, että vaikkapa veden kantaminen tai saunan lämmittäminen on ihan outoa.

Mulla on yleensä auttanut usko uteliaisuuteen. Sitä voi ryhtyä ihmettelemään maailmassa, ihmisissä tai vaikka taiteissa jotain asiaa. Kysyy itseltään, mitä oikeasti jostain ajattelee, ja lähtee uteliaisuuden viemänä tutkimusmatkalle. Ja viis siitä, mitä muut ihmiset tekee tai ajattelee, tai mitä ne kokee.

Sun elämässä sun aikasi on sun.

Satumaisista välimatkoista olen kurkkuani myöten täynnä.
Kun meni pyörän kumi puhki enkä ehtinyt bussiin ja seuraava meni vasta keskipäivällä ja piti kävellä takaisin ja herättää vanhemmat ja ruinata kyytiä kun en muistanut, että olisin voinut soittaa siitä pysäkiltä ja olisin ehtinyt ajoissa töihin.

Olisinpa kuollut sinä päivänä, kun koulut loppuivat ja bussivuoroja vähennettiin.

maanvaiva, asuinpaikkaa voi yleensä vaihtaa. Mutta ymmärrän kyllä hyvin miltä tuntuu kun on vähän jumissa paitsi itsessään, myös jossakin maantieteellisessä h***-holessa. Asun itse kaupungissa, joten kyllähän nykyajan mukavuudet löytyy. Joukkoliikenne on kyllä niin kallis ettei sillä kannata kulkea, auton pitäminen tulee halvemmaksi.

Ongelma on se, että täällä ihmiset ovat jotenkin tosi sisäänpäinlämpeäviä. Asuin aikoinaan paikassa, jossa ihmiset ovat välittömiä, sosiaalisia, auttavat toisiaan, moikkaavat naapureitaan ym. Tämä nykyinen asuinpaikka ei ole edes mikään suurensuuri kaupunki, mutta nämä ihmiset täällä ovat omaksuneet miljoonakaupunkien negatiivisimmat puolet (jokainen hoitakoot omat asiansa, myös se eksynyt pikkulapsi marketinkäytävällä tai yöpuku päällä haahuileva dementoitunut vanhus tai lumihankeen sammunut teini),jotka sitten yhdistyvät tähän auttamattomaan takapajuisuuteen. Naapurit eivät tunne toisiaan vaikka ovat asuneet vuosia naapuruksina. Eivät edes moikkaa, naaman muistamisesta en tiedä.

Olen asunut täällä reilun vuosikymmenen. En tunne ketään. Olen yrittänyt. Ja sitten lakannut yrittämästä, pari vuotta sitten. Vaikka ketään ei kiinnosta puhua kenellekään, niin nenänvartta pitkin jaksetaan aina katsoa tuntemattomiakin ohikulkijoita. Nätisti ei saa nainen pukeutua koska se on paheksuttavaa. Tuulipukuun ei saa pukeutua, se on junttia.

Tämä paikka jotenkin muutti minut. Olin ennen yksi niistä iloisista höpöttäjistä siellä jossain, nyt olen samanlainen jurottaja kuin nämä täällä näin. Nostaisin kytkintä välittömästi, jollei tuo jurottaja johon sattumoisin olen erittäin rakastunut, kieltäytyisi lähtemästä täältä mihinkään. Jumissa olen.

Se milloin on riittävästi elänyt, siitä olen ajatellut että luonto hoitakoot. Siis nykyinen linjani on tämä. Entinen linjani johti minut erääseen heräämiseen teho-osastolla, vain todetakseni että olen mokannut jopa itsemurhan tekemisen. Siitä en voi syyttää asuinpaikkaa, se oli minussa itsessäni se ongelma, mutta siitä sain jonkin kipinän.

Räjähdin nauramaan. Siinä sairaalan sängyssä. Ihan vaan koska ajattelin että "tämänkö ajattelit jättää elämäntarinaksesi, camoon, pystyt parempaankin". Ja siitä lähtien olen ottanut osatavoitteita. Tavoitteeni vievät minut kohti parempaa. En voi ehkä olosuhteille tai menneille asioille mitään, mutta jokainen päivä on mahdollisuus olla parempi ihminen. Oppia jotain uutta. Jos jäisin surkuttelemaan asioita, en kokisi mitään. Joskus olen täysin kypsä koko elämään, joskus jopa nautin siitä. Erityisesti nautin itseni rääkkäämisestä, koska itsestäni en pidä vieläkään. Mutta rääkkään terveehköllä tavalla. Juoksen tuntikaupalla tässä ihanankamalassa helteessä, saunon päälle. Nauran paskaisesti kaikelle kärsimykselle, näytän itselleni että kestän ihan mitä vain.

☺️