Olen antanut kohdella itseäni kaltoin
… ja nyt kun olen sen ymmärtänyt, minua jäytää kuinka en ole pitänyt puoliani, kuinka olen antanut kohdella itseäni siten. Haluaisin saada mielenrauhan ja lopettaa itseni soimaamisen, antaa itselleni anteeksi, mutta en osaa.
Olen aina ollut liian kiltti joten jos minulle on oltu ilkeitä, olen ollut vain ystävällinen takaisin ja hymyillen niellyt kiukkuni ja loukkaantumiseni. Koin että näin olin tuon ilkeän ihmisen yläpuolella ollen hyvä ihminen ja että näin toimien tukahdutin konfliktitilanteen pitäen tilanteen ja ihmissuhteen rauhallisena, sekä samalla suojelin itseäni kun en altistanut itseäni enempää ilkeilylle. Jälkimmäinen taitaa olla suurin syy, olin ja olen kai lähinnä liian arka pitääkseni puoliani. On helpompaa hymyillä takaisin ja yrittää vain unohtaa.
Minua kehutaankin miellyttäväksi ihmiseksi jolla on hyvät sosiaaliset taidot. Nykyään olen eri mieltä – päinvastoin koen sosiaalisten taitojeni olevan surkeat koska en kykene osallistumaan konflikteihin (paitsi kirjoittamalla, kun saan rauhassa miettiä ja analysoida tilannetta ja eri näkökantoja).
Kun olen henkisesti vahvoilla pystyn aika hyvin jättämään nämä ikävät asiat taakseni ajatellen että ne ovat menneitä ja se oli silloinen tapani reagoida, johtuen tietyistä syistä (heikko itsearvostus, miellyttämisen tarve). Mutta auta armias kun syystä tai toisesta olen heikoilla ja esim. uupunut – silloin vanhat tapahtumat alkavat pyöriä päässäni ja uudestaan ja uudestaan tunnen inhoa itseäni kohtaan kuinka en noussut vastarintaan. Miksi annoin kohdella itseäni kaltoin?! Ja kuitenkin olin silloin aikoinaan jopa ylpeä tavastani välttää konfliktitilanteet ja olla helppo ja miellyttävä, aina ystävällinen ja asiallinen henkilö. Olin ylpeä siitä etten takerru toisten huonoon käytökseen vaan olen sen yläpuolella ja aina ja kaikille mukava ja lämmin, ohittaen epäasiallisuudet.
Ja nykyään minua oksettaa heikkouteni ja se etten arvostanut itseäni. Saatoin kuulla (siis itse kuulin, en kiertoteiden kautta, vaan asia on 100% varma) kuinka minua epätodenmukaisesti paneteltiin julkisesti ja se loukkasi sydänverille, mutta en uskaltanut ottaa asiaa puheeksi vaan yritin vain unohtaa sen. Nyt tapahtuneesta on 14v ja se syö minua enemmän kuin koskaan – miksi en noussut ja puolustautunut, miksi esitin vain ystävällistä ja sydämellistä jatkossakin yrittäen näin saada ilkeilijän arvostamaan minua? Olin antanut tälle henkilölle jotain minulle todella rakasta ja arvokasta mitä ei voi rahassa mitata – ja sitten kuulin nuo ilkeät puheet. Miksi en vaatinut antamaani takaisin? Miksi en kertonut että tiedän hänen ilkeilynsä ja laittanut häntä selkä seinää vasten, vaatinut selitystä? Miksi olin lapatossu?
Tämä mitä sanot palautti mieleen mitä Jeesus sanoi anteeksiantamisesta. Kysyikö joku ( muistelen) ihanko 7 krt pitää antaa anteeksi... ja mitä vastas, ei 7 vaan 70x7 ?(pahoittelen että kirjoitan tätä paikassa jossei ole Uutta Testamenttia, enkä muista mistä päin, kenen kertomaa kuvausta oli tuo kohta)(Luukas?).
Se malli, joka meille tuossa annettiin, liittyykö suoraan tähän mitä kuvasit?kun tulee loukatuksi, pitääkö olla lammasmainen? Pitääkö alistua sietämään? Tuommoinen kohtelu riipii todella syvältä..
Mitä on antaa anteeksi? Jos ensin itselleen (esim.tuonlaisessa tilanteessa) kykenee antamaan anteeksi että.suostuu/alistuu loukatuksi, jos kokee sen,(anteeksiaamisen antaman voiman) itessään, kai silloin helpommin tuo loukkaus sulaa, jotenkin pystyy suhtautumaan?
Anteeksi todella antaa, vaikeinta maailmassa?
Koetan mennä ja elää tuntosarvet koholla, vaiston varassa, etten loukkaisi, ja olen siinä aivan tavallinen että tultuani loukatuksi vetäydyn, ei ole kuin ajan päästä rohkeutta ikään kuin uudelleen alistaa itseä mahd.loukatuksi tulemiselle. Ihmisinä kai jokainen kipuilemme saman hyväksytyksi tulemisen kanssa. Ja sen, että arvostaisimme ja saisimme arvostusta kokea.
En meinaa nyt nousta tästä häpeästä ja itseinhosta. Lähinnä siis ongelmani on muistot, joissa en puolustaudu vaan annan kohdella itseäni huonosti. Tunnen vihaa itseäni kohtaan siitä että olen kohdellut itseäni kaltoin. Inhoan myös sitä että olen mielistellyt itseni kustannuksella toisia ihmisiä. Tai että en ole uskaltanut lausua ääneen eriävää mielipidettäni.
Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mun ehkä pitäisi hakeutua ammattilaisen pakeille, mutta olen jo käynyt psykoterapiassa Kelan tukeman maksimin. Tai no ehkä mulla olisi toivoa päästä jollekin psyk. hoitajalle puhumaan... Jos vaan saisin soitettua lääkärille. Tää on vaan niin hemmetin kipeä aihe, ei tee mieli edes lyhyesti soittaa lääkärille saati alkaa avautumaan kasvotusten kenellekään. Kertaamaan typeryyksiä mitä on aikoinaan ja nykyäänkin tehnyt.
Pitkästä aikaa alkaa nousta tarve itseni satuttamiseen. Että sillä tavalla saisi tukahdutettua henkistä kipua. Lievänä tulee mieleen myös itsetuhoisia ajatuksia, kun tulee epätoivoinen olo etten jaksa tätä enää. Kun luulin jo parantuneeni ja päässeeni häpeän yli.
Olen alkanut eristäytymään sosiaalisesti. Olen tajunnut että eristäytymisenkin taustalla vaikuttaa häpeä. Suojelen itseäni häpeän tunteelta, mikä usein saa vallan sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen.
Ja minä kun luulin jo alkavani parantua....
TuskinKoskaanEhjä kirjoitti:
En meinaa nyt nousta tästä häpeästä ja itseinhosta. Lähinnä siis ongelmani on muistot, joissa en puolustaudu vaan annan kohdella itseäni huonosti. Tunnen vihaa itseäni kohtaan siitä että olen kohdellut itseäni kaltoin. Inhoan myös sitä että olen mielistellyt itseni kustannuksella toisia ihmisiä. Tai että en ole uskaltanut lausua ääneen eriävää mielipidettäni.
Hei, tuossa on se hyvä, että olet huomannut tuon. On niin tuttua tuo mitä kirjoitat. Osa häpeästä mitä olen kantanut on noussut tuosta samasta. Etten ole ymmärtänyt arvoani vaan ollut jotain mitä en ole, toisten takia. Se oli kipeä hetki, kun itselle alkoi selvitä miten typerästi olin käyttäytynyt. Mutta mikset anna vihaa pois? No'tt taisi kysyä jossain ketjussa armeliaisuudesta itseä kohtaan, että miten sen asian suhteen voi itsen tilannetta kehittää. Me ollaan niin pieniä, kaikki maailmassa elävät ihmiset, jokainen, niin pieniä, että meitä oikeasti rakastetaan ja otetaan syliin kun olo syliä vailla. Psykoterapiassa oli vaihe, jossa tuli puheeksi jooga, terapeutti näytti sen aurinkotervehdyssydeemin, eli tehtiin ne eri vaiheet tai miksi joogaajaat niitä nimittävät. Joku taisi olla nimeltään 'vuori', niistä eri liikkeistä. Lopuksi jäätiin selälleen lattialle, ja vaikka ei oltu puhuttu koko kolmen vuoden terapian aikana mitään uskoon liittyvistä asioista, oli tosi hauska hetki kun nostin selälläni ollen kädet kohti kattoa, ja sanoin 'Isä ota syliin' - mikä vapauttava kokemus! Terapeutti teki samoin ja yhtä aikaa, multa vaan lipsahti, 'Isä ota syliin', oikeasti ihana tunne oli päästä syliin! Kukapa meistä olis saanut isänsä sylissää tarpeeksi pienenä olla. Miksei sitten näin tässä iässä? Hauskaa siinä oli tuo oivallus, koskaan ei ole myöhäistä päästä syliin vaikka olisi jo iän puolesta haudan partaalla.
Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mun ehkä pitäisi hakeutua ammattilaisen pakeille, mutta olen jo käynyt psykoterapiassa Kelan tukeman maksimin. Tai no ehkä mulla olisi toivoa päästä jollekin psyk. hoitajalle puhumaan... Jos vaan saisin soitettua lääkärille. Tää on vaan niin hemmetin kipeä aihe, ei tee mieli edes lyhyesti soittaa lääkärille saati alkaa avautumaan kasvotusten kenellekään. Kertaamaan typeryyksiä mitä on aikoinaan ja nykyäänkin tehnyt.
Hei, eikö ps.sairaanhoitajan kautta hoidu tuo ajanvaraus lääkärille? Jos joku asia vaivaa, se samalla yhä sitoo sinua ja sinun voimia siihen niin kauan kun päästät siitä irti. Puhumalla saa etäisyyden alkuun tuohon asiaan, tai niihin mistä kyse. Kun asia alkaa olla puitu, se menettää tehonsa.
Pitkästä aikaa alkaa nousta tarve itseni satuttamiseen. Että sillä tavalla saisi tukahdutettua henkistä kipua. Lievänä tulee mieleen myös itsetuhoisia ajatuksia, kun tulee epätoivoinen olo etten jaksa tätä enää. Kun luulin jo parantuneeni ja päässeeni häpeän yli.
Olen alkanut eristäytymään sosiaalisesti. Olen tajunnut että eristäytymisenkin taustalla vaikuttaa häpeä. Suojelen itseäni häpeän tunteelta, mikä usein saa vallan sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen.
Ja minä kun luulin jo alkavani parantua....
Paraneminen on kuin polku joka polveilee välillä taaksekinpäin. Elämässä tapahtuu asioita ja jos ei kauheasti tapahdu, mieli suuntaa suunnan niihin polveiluihin sillä paranemisen polulla mitkä vie taapäin. Saa antaa anteeksi eksymisensä, taaksepäin vievältä polulta voi kääntyä eteenpäin menevälle . Itseä saa rakastaa niin että se tuntuu hyvältä. Itsen rankaiseminen ei ole rakkautta. Eikä syyttäminen anna voimia. Rakkaus antaa. On voima.