Mistähän aloittaisin. Ehkä on hyvä kertoa hieman taustoja jotta nykyhetken fiilikset olisivat edes jonkinlaisessa perspektiivissä.

Ala-asteen kolmannelta luokalta saakka olin kiusattu. Koulupäivät olivat yhtä helvettiä ja itku tuli kouluun mennessä, koulussa sekä kotona. Asiaan yritettiin puuttua järjestämällä vanhempien palavereja, mutta opettaja tai kiusaajien vanhemmat eivät tehneet asialle juuri muuta. Kiusaaminen ei loppunut, mutta kestin tilanteen jotenkin sillä minulla oli kuitenkin ystäviä.
Yläasteella aloin heti 7. luokalta saakka juoda kavereiden kanssa joka viikonloppu. 14-vuotiaana menetin neitsyyteni, se tapahtui vasten tahtoani mutta syytin siitä itseäni pitkään. Hain hyväksyntää kaikin mahdollisin keinoin ajaen itseni vain syvemmälle suohon. Kuitenkin edelleen minulla oli paljon ystäviä ja yleensä kaikki viihtyivät hyvin seurassani.
En seurustellut poikien kanssa, mielikuvani oli että he halusivat vain ”sitä” eikä kukaan ollut kiinnostunut muusta. Ensimmäisen poikaystäväni tapasin ollessani 20-vuotias. Kun lopulta muutin hänen kanssaan toiselle paikkakunnalle, valkeni minulle totuus siitä että seurustelukumppanillani oli vaikea alkoholiongelma ja humalassa hän oli väkivaltainen. Ihmettelen vieläkin kuinka hän pystyi salaamaan sen niin pitkään. Pitkällisen fyysisen ja henkisen väkivallan jälkeen olin melko voimaton, mutta perheeni ja ystäväni saivat minut suostuteltua muuttamaan taikaisin kotipaikkaani. Sen jälkeen kaikki oli hyvin hetken.

Ollessani 22-vuotias, löysin kavereita joiden myötä tutustuin huumeisiin. Erityisen viehtynyt olin rauhottaviin, mutta en ollut kovin nirso: mikä tahansa kelpasi. Muutaman vuoden ajan hoidin itseäni tällä tavoin, seurustelukumppanit vaihtuivat, ongelmia alkoi tulla ja menetin siinä muutamia työpaikkojakin. 25-vuotiaana sitten tapahtui jotain ja päätin että en tahdo käyttää aineita enää. Tie oli pitkä ja kivinen, mutta pääsin eroon huumeista sinnikkyydellä ja vaihtamalla kaveripiirini lähes kokonaan. Lopulta opin myös sanomaan ”ei”. Nyt olen 31.

Minua on hoidettu masennuksen vuoksi useita kertoja ja viimeisin lääkitys on kestänyt kohta kaksi vuotta. Terapiaa minulle tarjottiin ja yritin itselleni terapeuttia löytääkin mutta tuloksetta. Tapasin mukavan miehen ja ilmeisesti jonkinlaisena ”oljenkortena” tein päätöksen muuttaa noin 300 km:n päähän kotipaikkakunnastani. Etsin töitä, löysin asunnon ja muutin. Kaikki oli siinä vaiheessa hienosti.

Nyt tilanteet ovat muuttuneet. Orastava parisuhde kuivui kokoon, työ ei tarjoa tyydytystä enkä tunne uudesta kotikaupungistani ketään. Minulla ei ole täällä minkäänlaista, edes hataraa, tukiverkostoa. Tiedän että pääsen muuttamaan ensi vuoden alusta takaisin kotipaikkakunnalleni, mutta välissä on yli kaksi pitkää ja yksinäistä kuukautta. Pelkään etten saakaan töitä kotipaikkakunnaltani samoin kuin etten löydä asuntoa. Yksinäisyys ja tulevaisuuden pelot ovat aiheuttaneet sen että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olen miettinyt itsemurhaa. En kuitenkaan usko että minusta on siihen tai ainakin toivon että pystyn pitämään pintani tässä asiassa. Sairaslomaa en voi ottaa sillä se vain pahentaa tilannetta: ainoat sosiaaliset kontaktini ovat töissä. Terapiaa ei voi aloittaa koska näköpiirissä on paluu takaisin kotipaikkakunnalleni.

Jäin miettimään mitä kirjoituksellani haluaisin sanoa. Lähinnä kaipaisin ehkä tarinoita selviytymisistänne samankaltaisista tilanteista, rohkaisevia sanoja tai konkreettisia keinoja pitää itsensä koossa.