Odotan seuraavaa koettelemusta
Pyydän jo valmiiks anteeks sillä ei ole hevon vadelman hajua, mistä mä aloittaisin, koska ensinnäkään EN avaudu ja vaivaa muita mun ongelmilla. Aiheutan sillä sellaista olotilaa kuin ”ei jumalauta, käyks tuo tosissaa nyt avautumaa, kiinnostaa iha kympillä.”
Muiden silmissä olen erittäin vahva persoona, tuen ketä vaan missä asiassa vaa, kuuntelen kaiken ja yritän neuvoa ja avustaa minkä voin. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Ajan itteni umpikujaan, kunha vaan muilla olis hyvä olla. Uhraan siis kaiken muitten eteen, iha sama joutuisko ite vararikkoo tai hautaan.
Mulla on niin hemmetin ovela pokerinaama että periaatteessa mua kun kattoo ja mun kanssa kun keskustelee, niin näkee itsevarman, vanhvan, tyytyväisen, nauravan ihmisen, joka on ihana ku se kuuntelee, ymmärtää ja haluaa auttaa!!
Kukaan ei näe mun pinnan alle, koska itsekkin olen siellä vaeltanu täysin sokeena ja helvetin eksyksissä.
Kukaan ei tiedä miten olenkaa herkkä ja miten mulla on uskomattoman herkkä omatunto ja miten mun pää onki sekaisin, kaikesta paskasta jota olen keränny itseeni vuosien varrella. Itse en kykene satuttamaan ketään millään tavalla, sillä mun psyyke hajoais siihen että jotain muuta sattuu mun takia.
Tämä on siis mun tarina ja toista ei löydy samanlaista, joten älä sano että ”tiedän miltä susta tuntuu”.. Puhut siinä vaiheessa paskaa. Toki, tässä viestissä voipi olla samoja kärsimyksiä ja hetkiä kuin sullakin, mutta muista, tämä on silti se mun elämä. Kirjoitan siis kaiken ranskalaisilla viivoilla lyhyesti.
-0v: Multa pimitettii veli, josta sain tietää vast 13 vuotiaana ku alkoholisoitunut isä soitti mulle ja VAHINGOSSA kertoi. Nykyisin ollaan paita ja perse veljenkaa!
-4v: Vanhempani erosivat. Multa siis jäi perhe-elämä kokematta. Isä soittelee pari vuoden välein kännissä ja kyselee kuulumisia. Eli siis, ei mulla oikein ole ollut isää, eikä tule olemaankaa.
-11v: Mies Lääkäri käytti mua hyväkseen. Rohkenin kertomaan asiasta eteenpäin ja tohtorin ura päättyi siihen. ”lääkäreihin voi luottaa..” jep..jep…
-14v: Koin elämääni eniten vaikuttaneen asian. Muutettii toiseen maahan, jolloin mulla jäi koko elämä taakse. Kaikki mikä oli mulle tuttuu ja turvallista, sukulaisia ja lapsuudenystäviä myöten. Ne menetti YHDEN ihmisen, minä…. siis MINÄ menetin KOKO ELÄMÄNI. Täst on 9 vuotta, ja ikävöin joka päivä. JOKA PÄIVÄ!
-15v: Oli loistavat uudet ystävät. Kappas, yks jäi auton alle, toista puukotettiin ja kolmas ajoi puuhun. Menetin siis JÄLLEEN ystäväni.
-16v-17v: Elin parisuhteessa miehen kanssa. Asuttiin yhdessä. Se petti mua 3 kertaa, ja vieläpä MUN kolmen eri ystävän kanssa. Ystävät, jotka istuivat mei perhepöydän ääres. Menetin siis uskon ja toivon miehiin seka ystäviin, JÄLLEEN. Tämä mies myös hakkas mua uskomattomista syistä, esim silloin kuin näin paljain silmin kun se mua petti ystävättäreni kanssa, niin MINÄ sain siitä turpaan! Ja mm-lätkä kisat.. hohhoijaa, suomi kun hävis, niin se ties mulle turpaa. Tämä luojan kiitos ENTINEN suhde sattui niin kovasti, että en käsitä sitä vieläkään. Ja mun mielestä minä olin tehny jotain pahaa jotta ansaitsin tälläisen kohtelun?
-20v: Minut raiskattiin. Tarviiks enempää sanoa asiasta.
-Nyt (22v): Elän uuden miehen kanssa avopuolisoina. Meillä menee tosi hyvin ja hän on mulle kuin 7-oikein.
MUTTA, minut on hakattu, minut on raiskattu, käytetty hyväkseen, ystävät pettäny, ex-puoliso pettäny, eläny ilman perhettä, jättäny kaikki ystävät ja koko elämän eri maahan yms, niinkuin tuossa yläpuolella lukee.
Luotan siis mun mieheen aivan täysin ja en iki maailmas satuttais häntä. Siis mulla on nii herkkä mieli että en siis voi antaa edes kaveripusua muille, koska psyyke romahtais, olisin niin paha ihminen joka ansaitsis tulla hakatuks, petetyks ja kuolla pois.
Eli siis mietin tässä.. Että ansaitsenko ja uskallanko minä olla näin onnellinen? Pelkään todella paljon sitä että mulla on nyt niin vitun ihana mies jota rakastan ja niin ihanat ystävät! Mitä pahaa käy nytten?
PELKÄÄN! Sillä niin mulla oli ennekin rakkaat ystävät ja puoliso, mut lueppas uudestaan miten niiden kanssa kävi.
Toisin sanoen jollai sairaalla tavalla ”odotan” että mun ystävät sekaantuis mun puolisoon ja mut petettäis jälleen. Mut hakataan sillä, minä olen se paha ihminen. Olen mukamas tehny jotai väärää. Ansaitsen pelkkää paskaa. Sellanen olo että jättäisin taas jälleen mun ystävät ja elämän. Ja varmaa siks olenki saanut kokea kaikkea paskaa, koska kerran jo jätin kaikki.
En tiiä enää mitä kirjoitta, menee jo iha sekavaks tää homma. Ei tälläistä voi tajuta kukaa. Mut tulipaha kirjoitettuu! Lukekaa, vastailkaa, kertokaa tai sit olkaa lukematta, vastailematta ja kertomatta.
Olen pahoillani kaikesta kokemastasi, mutta sinä et ole niihin syyllinen. On vain ollut jumalattoman huono tuuri tai miten sen sitten haluaakin ilmaista, mutta sinä olet arvokas ihminen.
Hei!
En yhtään ihmettele, että odotat uutta koettelemusta. Toivon, että olet väärässä sen suhteen. Ihanaa, kun sulla on mies. Toivon sulle sydämestäni kaikkea hyvää! 🌻🙂🌻
Et sinä vielä, ihan kaikkea ole kokenut, sinulla on elämän tarjoama hyvä, vielä näkemättä, ekään ei ole ongelma, mutta sinun tulevaisuuden pelkosi on. Tuo pelko, estää sinua näkemästä metsää puulta, tuijotat sitä yhtä puuta, joka on sinun menneisyytesi, sen sinä tunnet ja tiedät, etkä näe niitä muita, jotka ovat sinun tulevaisuutesi, sinun uusi mahdollisuutesi. Katsos, me voimme ihan itse, omilla menneisyyden kokemuksilla, peloilla ja muistoilla tuhota omaa elämäämme.
Me ajattelemme, että meille täytyy, jonkun todistaa joka hetki, ettei kaikki se toistu, tapahdu samoja pahoja asioita uudelleen....mutta kun se huominen on vielä sumun peitossa, joten meidän on vain luotettava ja ehkä eniten itseemme. Sinun pitää kasvattaa itsellesi, myös tervettä itsekkyyttä.
Oletko kertonut avomiehellesi menneisyydestäsi?
..sitten tämä, joka minua on kantanut...
...jos elämme eilistä ei olisi, olisi helpompi ymmärtää huominen, mutta tiedämme jokainen, ilman eilistä ei tule huominen... (en muista tekijän nimeä)
Waude..! Positiivistä tulla tänne ja nähdä että mun tarinaa oikeesti luetaan ja siihe on jopa vastattu =).
Joo, no siis mun on tosi vaikee kiintyä ihmisiin, yhä uudelleen ja yhä uudelleen, siis kuten mun menneisyys sen kertoo niin aina menetän jonku tai jotain!? Periaatteessa odotan niinku että milloin se "deadline" tulee vastaan ja minun täytyy jällee kaikesta luopua. Mä en osaa olla mustasukkainen enkä katkera ihminen, pelkään vaa että petyn ja mua sattuu jälleen. Sitä sattumista pelkään eniten.
Varjelin itseäni tossa muutaman vuoden, sillä en halunnut tavata ketään, en ihastua kehenkää enkä mitää uusia tuttavuuksia ylipäätään, koska kovin yllättävää, mä menetän sen tai sitten mua sattuu ja paljon, henkisesti! Nyt kun vihdoin tämän miehen joka vei multa jalat alta ja sydämmen mennen tullen, en tiiä ymmärrättekö työ että mulla on kokoajan sellainen kirvelevä pelko perseessä, että "olen onnellinen, kohta minuun sattuu, tää on nähty ennenkin".
Mieheni ei tiedä ihan kaikesta. Mun perhejutuista tietää sekä mun entisestä puolisosta ja siihe liittyvistä ystävistä ja väkivallasta. Sekä mitä mieltä olen luottamuksesta sekä tästä mun pelosta menettää rakkaita. Muutosta eri maahan sen kans tietää, mutta ei ymmärrä miten paljon se minuun on vaikuttanut, ja ei voi ymmärtäkkää koska ei hänelle ole käynyt samaa. (ymmärrän siis miks ei hän ymmärrä 🙂 )Hyväksikäyttö ja raiskaus on jäänyt kertomatta koska en ole iha viel kunnolla tajunnu asiaakaa, että tapahtuiko se edes oikeasti? uskooko kukaa vai olenko vain harvaluuloinen ja muistelen väärin!? Huh, siis tiiänhän minä varmasti että miten kävi, mutta jotenki niin vaikee silti sitä hyväksyä.
Kiitän teitä kun vaivaudutte lukemaan sekä vastailemaan. 🙂