Sairastuin masennukseen murrosiän kynnyksellä 14-vuotiaana. Kesti neljä vuotta kun sain vihdoin varattua ajan 18-vuotiaana lääkärille ja sanottua että päänsäryissä joiden takia olin ollut paljon pois koulusta olikin kyse jostain muusta. Tuossa vaiheessa olin jo aika totaalisen väsynyt tilanteeseen, mutta toki helpottunut kun sain haettua apua.

Kaikki oli oikeastaan kehittynyt pikkuhiljaa, mitään suurempaa muutosta ei ollut joka olisi sysännyt masennukseen. Toki pieneltä kyläkoululta siirtyminen suureen kirkonkylän kouluun oli kova paikka, mutta en varsinaisesti joutunut koskaan pahemmin kiusatuksi, vaikka 7. luokalla kouluun meno jännitti joka aamu. Jotain 7. ja 8. luokan välisessä kesässä oli jonka myötä asiat lähtivät väärille raiteille.

Aloin syrjäytymään, muutuin totisemmaksi ja olin passiivis-agressiivinen. Ajattelin paljon päihteitä. Omassa murrosikäisen pojan logiikassa päihteet olivat ainoa helpotuskeino omaan olotilaan. Johtuen siitä että etäisyyden maaseudulla olivat pitkiä ja ympäristössä ei ollut siihen aikaan mahdollisuuksia tarttua enempää päihteisiin ei se tie vienyt kokeiluja pidemmälle. Jälkeenpäin ajateltuna olin todella onnekas, tilaisuuden tullen olisin kokeillut mitä vaan.

Lukioon siirtymisen myötä tuli mahdollisuus muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja muutin viikoiksi pois kotoa. Syksyn ajan jaksoin yrittää luoda kaverisuhteita ja uusia harrastuksia, mutta kevään tullessa väsähdin. Vetäydyin yhä enemmän omiin maailmoihin. Kotipaikkakunnalle ei juurikaan ollut jäänyt kavereita joita olisin tavannut viikolla, niinpä olin sekä viikot ja viikonloput enimmäkseen yksin.

Lukion toiselle luokalle palasin takaisin kotiin. Koulu vaihtui tavallaan parempaan, koska minut otettiin kohtuu hyvin vastaan. Koin kaupungissa vietetyn vuoden aika isona epäonnistumisena koska se ei vastannut odotuksiani ja yksinäisyys josta olin koittanut päästä eroon oli jopa isompi kuin kaupunkiin lähtiessä. Kun minulta ensimmäiseksi kysyttiin miksi olin vaihtanut koulua, en osannut sanoa mitään. Olin jotenkin lukossa. Pikkuhiljaa sosiaaliset suhteet paranivat ja ajokortin saamisen myötä en ollut niin jumissa kotona. Oloni ei kuitenkaan helpottanut.

Lukion kolmannen luokan ja kirjoitusten myötä tulevaisuus alkoi näyttää toivottomalta. Tunsin itseni edelleen yksinäiseksi ja jollain tapaa ulkopuoliseksi. Päätökset oman tulevaisuuden suhteen ja erityisesti armeijaan meneminen tuntuivat ahdistavilta. Syksyn mittaan, samalla kun sinnittelin koulussa, ajatukset muuttuivat itsetuhoisemmiksi. Olin syksyllä aloittanut terapian, jossa en ollut oikein osannut puhua tunteistani, häpesin liikaa omaa yksinäisyyttä ja voimattomuutta. Osa menee terapeutin kokemattomuuden piikkiin koska psykologi oli suoraan koulun penkiltä. Myöskään lääkkeet eivät tuohon aikaan varmasti olleet yhtä toimivia kuin nykyään. Tilanne päätyi itsemurhayritykseen helmikuun alussa.

Tavallaan tuo helmikuun käännekohta oli helpotus, koska silloin tajusin käyneeni pohjalla. Tuntui että tästä suunta ei voinut enää olla kuin ylöspäin. Perheelleni ratkaisuni oli järkytys, vanhempani olivat tilanteen kanssa lukossa. Ja vaikka molemmat tulivat muutaman kerran järjestettyyn perheterapiaan mukaan, muistan tilanteet hyvin kömpelöinä yrityksinä avata tilannetta. Vielä tänä päivänäkään en ole kuullut että kertaakaan olisi myönnetty että olin masentunut, olin kuulemma ollut hankala 😠

Raskaasta lukioajasta huolimatta pääsin pääsykokeiden kautta yliopistoon, mikä kirjaimellisesti pelasti elämäni. Parina ensimmäisenä vuonna häpeän varjo oli raskaana yllä. Tuntui ikävältä kun opiskelukaverit palasivat viikonlopun jälkeen takaisin ja kertoivat mitä kaikkea oli tapahtunut viikonlopun aikana. Itse olin usemmin viettänyt viikonloput kotiseudulla vain vanhempien ja sisarusteni kanssa.

Vuosien myötä sain oikeasti kestäviä ihmissuhteita ja nuoruuden ahdistus alkoi helpottamaan. Häpeän ymmärtäminen ja hyväksyminen kesti kaikkiaan aika tarkalleen kaksikymmentä vuotta. Vasta nyt neljänkymmenen ikävuoden lähestyessä olen hyväksynyt tilanteen että voin sanoa olleeni masentunut nuoruuteni, ilman että se aiheuttaa häpeän tunteita. Masennukseni oli aluksi lievää, mutta jollakin tapaa kroonistui ja on haitannut erityisesti ihmissuhteita. Omista ajatusmalleista poisoppiminen on ollut pitkä tie.

Nuoruudessani ei mielestäni ole enää mitään hävettävää, masennus ja yksinäisyys olisivat voineen seurata vaikka olisin sen ikäisen pojan kokemuksella tehnyt vaikka mitä. Ja mitään peruuttamatonta ei tapahtunut. Silti tuo häpeä, näen sen edelleen vanhemmissani. Pitkään minulla ei ole ollut sanoja kertoa mitä nuoruuteni oli ja hyvin harvoille olen kertonutkaan. Miten olenkaan hävennyt. Häpeän pitkä varjo on edelleen takanani, mutta enää en ole varjossa.